Henkinen leikkaus

Elämäni on viimeaikoina ollut todella kovaa myllytystä. Vastoinkäymisiä on ollut paljon, eikä niille tunnu olevan loppua. 

Huom! Tähän fiilikseen saattaa nyt vaikuttaa hyvin sekaisin olevat hormonit, sillä menkoistani ei ole ollut tietoakaan taas vähään aikaan.. ei ennen leikkausta eikä varsinkaan leikkuun jälkeen. Kehoni on niin totaalisen sekaisin, ja pää myös.

 Minua masentaa, olen surullinen ja huolissani. 

Minua masentaa tämä uusi elämä. Niin paljon opeteltavaa ja jatkuvasti saa olla syömässä, ei elämäni ennen tämmöistä ollut. Joudun aina kotoa lähtiessäni varmistamaan, että eväitä on riittävästi matkassa tai että missä on lähin kauppa/kahvila tai ravintola, josta saan jotain purtavaa kun nälkä yllättää lähes tasan tarkkaan kahden tunnin välein ja nopeampaa jos liikun paljon. Nälkätuntemus tulee vieläpä niin voimakkaana että se tuntuu kovin ikävältä, kivistää ja tekee etovan olon, ruokaa on saatava silloin välittömästi vaikka keskellä markettia. Jos jo ravintoloissa syöminen julkisesti tekee minulle epämiellyttävän ja ahdistavan olon, niin voit vain kuvitella miltä tuntuu mässyttää proteiinipatukkaa keskellä ruokakaupan käytäviä. Toiset varmaan miettii, että enkö jaksa edes kauppaa kiertää ilman, että pitää syödä... 

Kaikenlisäksi ruokahaluni on äärimmäisen huono. On ollut oikeastaan leikkauksesta lähtien. Mitään ei vain tee mieli, ei vaikka kuinka yrittäisi ruokaa ajatella. Kaupassa käynti on vaikeaa ja aikaavievää, ei ole enää niin simppeliä ostaa vain mitä kauppalapussa lukee. Tulee kierreltyä turhautuneena markettia ympäri, vaihdellen osastoja, katsellen ruokia... kaikki  tuntuu enemmän tai vähemmän inhottavalta. Onneksi tähän lukeutuu myös herkut, eipähän tule niitäkään syötyä tai korvattua "kunnon ruokia". Syöminen tuntuu pakkopullalta. Se ei tuota enää mielihyvää. Se tunne on outo, joskus hyvin hämmentävä ja ahdistavakin. Syön enää vain koska on pakko, jotta pysyisin hengissä. Kehoni on muuttunut sisäisesti niin paljon, etten välillä meinaa edes tunnistaa sitä omakseni. En voi koskaan palata enää siihen entiseen, tämän kanssa pitää oppia nyt vain elämään. Välillä tämä ajatus tuntuu niin äärettömän lohduttomalta, tekisi mieli vain pyrskähtää katkeraan itkuun. 

Olen surullinen. Elämäni on muuttunut niin kovin paljon ja niin lyhyessä ajassa. Vaikka leikkausta odottelin 1,5 vuotta, se ei ikinä pysty valmistelemaan ihmistä siihen mitä leikkauksen jälkeen käy läpi.

 Ulkonäköni on alkanut muuttumaan, kehoni on muuttunut, ajatukseni... kaikki.  Ihan niinkuin vanha minä olisi revitty sisältäni irti ja laitettu joku toinen, vieras tilalle. 

Ikävöin vanhaa minääni, en sitä että söin vääränlaista ruokaa isoja annoksia ja lihoin, vaan sitä että pystyin ylipäätään syömään kivuitta ja ongelmitta, minulla oli lempiruokani ja tiesin mistä tykkäsin. Aijemmat mieliruokani eivät enää edes ajatuksena tunnu hyvältä. 

Se on kovin surullista, koska tiettyihin ruokiin liittyy minulle rakkaita muistoja hyvin nuorena menetettyihin vanhempiini esimerkiksi. Ruoanlaitto oli yksi niistä harvoista asioista mitä sain tehdä äitini kanssa joskus kahden. Hän oli suurtalouskokki ammatiltaan. Äitini tekemät ruoat olivat taivaallisen herkullisia ja minulla on ihania muistoja hänen herkkupatojensa ääreltä. Ennen leikkausta kokkailin joitain näitä äidiltäni opittuja ruokia silloin tällöin. Ehkä ne toivat minulle joskus lohtua ikävääni, en tiedä. 

Nyt ne ruoat eivät enää houkuta, mikään ei tunnu enää samalta. Välillä voisin vain kysyä; Kuka minä oikein olen?

Olen huolissani. Siitä miten nopeasti tämä kaikki tapahtuu. Huolissani, miten kestän tämän valtavan muutoksen henkisesti. 

Leikkuun jälkeen on varmasti luonnollistakin, että kaikki pienimmätkin tuntemukset kehossa tulee huomioitua. Pienikin vihlaisu tai epätavallinen jomotus, ei mikään jää huomaamatta. Päättelen kehoni olevan hyvin herkässä tilassa tällä hetkellä. Tottakai, onhan 85% vatsalaukustani leikattu pois, joten kroppani taatusti ihmettelee, että mikäs homma se tämä nyt on. 

Liika herkistyminen vain jokaiselle pienellekkin tuntemukselle tuottaa paljon stressiä. Tunnen esimerkiksi ajoittain rintalastani alapuolella pistävää, jomottavaa kipua. En tiedä onko se vain jumiin jäänyt ilmakupla, närästystä vai mitä, mutta ohi se ainakin menee ihan itsellään jonkin ajan kuluttua. Jokainen pieni tuntemus ja nippasu tuntuu minusta niin hälyttävältä merkiltä että melkein olen soittamassa jo ambulanssia! -No ei nyt ihan, mutta melkein.. 

Tunnen usein voimakasta pelkoa oireistani, pelkään, että minulla on mahahaava tai suolitukos tai jotain muuta vakavaa. Tuntuu, että on vaikea rentoutua tai keskittyä mihinkään muuhun. Pelkään vain jatkuvasti, että kehossani on jotain pielessä. Tarkkailen itseäni kokoajan ja pelästyn jokaista kipua tai vihlaisua jonka tunnen.

En tiedä kokeeko kukaan muu leikattu tällaisia ajatuksia vai olenko minä vain seonnut. 

Tuntuu niin oudolta, että ne vanhat tavat ja tottumukset ruoan suhteen eivät enään vaan päde millään tavalla. Ennen rakastin leipää ja söin sitä monta viipaletta päivän aikana, nykyään sekin inhottaa. Toivon todella, että saisin edes pienen osan ruokahalustani takaisin. Olisi kiva pystyä syömään edes jotain ilman että se pitää tehdä puoliväkisin. 

Tosin, olen edelleen vieroittautumassa tramaleista. Se jo pelkästään voi aiheuttaa ruokahaluttomuutta, näin haluan ainakin uskoa, että se on se syyllinen tähän. Joudun silloin tällöin syömään vielä pahoinvointilääkettäkin kun keho reagoi heti kovin voimakkaasti lääkeannoksen asteittaiseen laskemiseen. Kunpa pääsisin jo pian eroon siitäkin myrkystä niin kai edes osa "oireistani" helpottuisi.