Tunteiden vuoristorata

Olen nyt reilu viikon totutellut syömään tavallisia pehmeitä kotiruokia. Aluksi syöminen aiheutti mahakipuja ja ilmaa jäi pahasti puristuksiin, mutta nyt on jo helpompaa kun osannut vähän hidastaa syömistahtia mutta opettelua sekin vielä vaatii. Lisäksi olen merkinnyt kaiken syömiseni ylös kännykkäsovellukseen, joka laskee päivän kalorit, proteiinit, hiilihydraatit, kuidut, rasvat ym. Ajattelin, että olisi tärkeää seurata vähän, että saisin edes lähelle suositusten kaikkia ravintoaineita ja etenkin proteiineja, sillä ne ovat tärkeimmät leikkauksen jälkeen.

En ole kuullut/lukenut juuri yhtään ihmisten negatiivisista tuntemuksista, jotka liittyisivät leikkauksen tuomaan valtavan elämänmuutoksen sopeutumiseen. En oikeastaan edes tiennyt sellasia tunteita/ajatuksia edes tulevan kun netissä aina vain hehkutettu kuinka onnellinen ja tyytyväinen on leikkaukseen, kaikki mennyt hyvin jne. Kai olin jotenkin liian hyväuskoinen ja hölmö, luulin sen olevan jotenkin vain automaattista, että leikkauksen jälkeen kokee vain ja ainoastaan positiivisia fiiliksiä, mutta väärässä olin. Nyt tiedän, ettei niistä vain haluta syystä tai toisesta puhua. Leikkauksen jälkeinen elämä on aivan liian kiilloteltua netissä, kaikkea ei vaan kannata uskoa.

Karu totuus on kuitenkin se, että varmasti jokainen käy leikkauksen jälkeen jossakin vaiheessa myös hyvin ahdistavia ja negatiivisiakin ajatuksia läpi. Koko kehossa on tapahtunut valtava muutos ja se vaikuttaa väkisinkin koko kroppaan, kuin myös korvien väliin. Lihavuusleikkaus aiheuttaa myös suuren psyykkisen kuormituksen, muutokset ovat valtavia ja ennenkaikkea pysyviä, lopullisia. Sanotaan, että lihavuusleikattu käy läpi jonkinlaisen surutyön syömisien ja entisen elämänsä suhteen leikkauksen jälkeen, joka on hyvinkin ymmärrettävää. 

Ei tällaiseen muutokseen pysty valmistautumaan psyykkisesti mitenkään etukäteen.

Eräs päivä tässä sain yhtäkkiä järkyttävän paniikkikohtauksen. En ole koskaan kokenut mitään tällaista ja tilanne säikäytti minut kyllä pahoin. Aamu oli alkanut aivan normaalisti, mies oli töissä ja minä yksin kissojen kanssa kotona. Kaikki oli hyvin kunnes yhtäkkiä minulle tuli valtavan huono olo, eikä se johtunut syömästäni ruoasta. Selkä valahti kylmänhikiseksi ja tuntui kuin jokin kuristaisi minua kaksin käsin kaulasta. Pala nousi kurkkuun niin voimakkaasti, että olisin tahtonut purskahtaa vain täyteen huutoitkuun. Yhtäkkiä vain tajusin, miten lopullista leikkaus oli, kuinka en enää koskaan pysty palaamaan "vanhaan elämääni", en pysty perumaan enään mitään. Mietin mitä helvettiä olin mennyt tekemään, minua kadutti suunnattomasti. Koin surua ja kiukkua yhtäaikaa. Ahdisti niin kovaa, etten voinut pysyä paikallani. Tuntui, että tukehtuisin. Paniikkia aiheutti myös se, etten ollut saanut täytettyä päivittäisiä proteiinien, kuitujen ja rasvojen tarvetta. Koin epäonnistuneeni täysin. Kaikenlisäksi ennen leikkausta ollut ene-dieetti aiheutti minulle edelleen suunnatonta vaikeutta ylittää 800 kaloria päivässä. Niinkuin aijemmassa postauksessanikin jo kerroin, että kalorien nousu yli tuon rajan tuntui ahdistavan paljolta. Aloin pelkäämään lihoamista ihan tosissani. 

Yritin soittaa vatsatautien polille mutta heidän puhelinpäivystyksensä oli sulkeutunut juuri minuutti sitten. Olin niin yksin ahdistukseni kanssa, minua pelotti se tilanne todella paljon. Päätin soittaa miehelleni töihin, hän osasi tukea ja kuunnella minua vaikeassa tilanteessa ja sai minut rauhoittumaan. 

Lähdin ulos hieman kävelemään ja samalla kävin hiljaista keskustelua itseni kanssa ja totesin, että eihän minulla täyttynyt koskaan vanhassakaan elämässäni kaikkia ravintoaineita läheskään joka päivä. Miten nyt sitten muka viikossa suuren leikkauksen jälkeen yhtäkkiä olisin oppinut syömään tasan tarkkaan oikein? Tämä on pitkä prosessi ja opittavaa on todella paljon, ei kukaan pysty sormia napsauttamalla muuttamaan kaikkea syömistään täydelliseksi tällaisen jälkeen, varsinkin kun annoskoot ovat niin pieniä. Mietin myös, mitä muka kaipasin vanhasta elämästäni... - En keksinyt yhtäkään asiaa, joten miksi tämmöinen paniikki?? Selvittelin ajatuksiani hetken ja totesin, että asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä. Niin on aina ollut ja tulee olemaan nyttenkin. Ajan kanssa opin varmasti syömään monipuolisesti joten ei hätää. Päätin heittää hetkeksi kalorien lasku sovelluksen romukoppaan ja keskittyä nyt vain toipumiseen ja syömään niitä ruokia jotka maistuvat, pyrkien kuitenkin proteiinipitoiseen ravintoon.

En todellakaan tarkoita, että jokaiselle leikatulle tulisi nyt joku kohtaus, vaan kerroin miten oma kroppani reagoi tähän kaikkeen. En uskoisi jos kuulisin, että näin ison muutoksen jälkeen kaikki on mennyt loistavasti ja mitään negatiivista ajatusta ei ole käynyt lähelläkään mielessä. Harvoin asiat ovat niin yksinkertaisia. Normaaliin paranemis- ja käsittelyprosessiin kuuluu erilaiset ajatukset ja reaktiot. Onhan tämä valtava hälytystila koko elimistölle, josta täydellinen toipuminen vie varmasti vuoden päivät ellei kauemminkin.

Opin ainakin sen, että itselleen pitää olla lempeä ja armollinen. Ei vaatia liikaa ja ottaa stressiä joka asiasta. Pitää antaa itselleen aikaa ja lupa kokea kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Se on ihan normaalia! 😊