Vauvamasu

Aihe ei nyt varsinaisesti liity tähän blogiin mutta ajattelin purkaa ajatuksia hieman tämän ulkoisen muutoksen osalta.

Raskausviikko 24+4.

Onhan se massu alkanut pikkuhiljaa vissiin pyöristymään. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa? 😶

Oikeanpuolimaisessa kuvassa olin juuri laihtunut kaikenkaikkiaan -43kg. Kuva on otettu itseasiassa silloin kun en vielä edes tiennyt olevani raskaana. 😄 Katsoin tyytyväisenä itseäni peilistä ja ekan kerran ihan aidosti pidin peilikuvastani. Yllätyin kun vertasin vuotta vanhempaan kuvaan, mikä muutos minussa olikaan tapahtunut! 

Laihduttuani aloin rakastamaan uusien vaatteiden shoppailua, joka ennen tuotti minulle enemmän murhetta kuin iloa. Tavallisista kaupoista koot loppuivat jo hyvän aikaa sitten kesken, nettikaupoista tilatut vaatteet eivät useinkaan ollut mitään muodikkaita vaan isoja telttoja, joilla pyrin edes jotenkuten näyttämään vielä ihmiseltä. Painon pudotessa asiat muuttuivat ja olin todella ylpeä itsestäni. Tavoitepainooni oli vielä noin 15kg matka, olin lähempänä kuin koskaan ennen.

Saattaa kuulostaa pikkumaiselta tai pinnalliselta mutta masun kasvu raskauden myötä ahdistaa minua. (Vasemman puoleinen kuva) Paljon isoja muutoksia lyhyessä ajassa. Ensin todella lihava, sitten laihtunut ja nyt taas alan pyöristymään... Tuntuu pahalta nähdä itsensä taas näin isona. Hävettää ja on epäonnistunut fiilis. Sain nauttia hoikemmasta ulkomuodostani vain niin pienen hetken, enkä täysin edes ollut vielä sitäkään sisäistänyt. Nyt vatsani kasvaa taas ja joudun ostamaan jälleen isompia vaatteita, enkä nauti yhtään peilikuvastani. Yritän käsittää parhaani mukaan sen, ettei tämä muutos nyt johdu lihoamisesta vaan maailman ihanimmasta asiasta mutta se on hyvin vaikeaa. Tuntuu kuin valehtelisin itselleni.

Raskauden alussa toivoin ja odotin kovasti milloin vauvamasu alkaisi näkymään. Nyt kun sellainen on tulossa, se ei tunnukkaan hyvältä. 

Ompa ristiriitaista ja vaikeaa! 😟

Kävin äsken puntarissa... se ei ainakaan helpottanut yhtään oloa. Painoa on nimittäin tullut ihan yhtäkkiä 2kg lisää! 😱 Kohta painan taas 100kg.. Hitto... Joo ymmärrän kyllä että painoa kuuluukin tulla jne. mutta en mahda tunteilleni mitään. Pelottaa, että mitä jos lapsen synnyttyä painoni ei enää laskekkaan tai että olen lihonnut oikeasti. Ruokahaluni on alkanut yltymään ja tuntuu, että syön kokoajan, myös herkut ovat maistuneet vähän liikaakin... Raskauteen liittyvien ongelmien vuoksi olen joutunut viettämään 95% koko ajasta vuodelevossa, joten lihoaminen on tässä tilanteessa valitettavan todennäköistä. Pitäisi tarkkailla enemmän noita syömisiä... 😞 

Jooh...Tällaisia tunteita ja mietteitä tälläkertaa.

Kaikesta huolimatta toivon, että vauvalla olisi kaikki hyvin ja hän saisi kasvaa vielä monta viikkoa turvassa kohdussani. Raskaus ollut alusta saakka täynnä pelkkiä vastoinkäymisiä ja menettämisen pelkoa. Pääasia on, että pieni syntyisi terveenä ja elävänä. Millään muulla ei ole niin suurta merkitystä. Paino tai ulkoiset muutokset on pieniä "kärsimyksiä" mikäli saamme tämän vauvan onnellisesti syliin joulukuussa.

Niin, olen kirjoittanut myös toista blogia jo jonkin aikaa. Se käsittelee lihavuuden sekä  hormonihäiriö PCOS:n aiheuttamaa aikaisempaa lapsettomuuttamme, sairauden aiheuttamia oireita, lapsettomuushoitoja jne. Jos kiinnostuit, pääset lukemaan tekstejäni tästä linkistä:

https://kaukainenunelma.blogspot.com/2016/10/taustaa.html

Sleeve-leikkaus

Tiistai 22.8.2017 klo. 11.00

Paino leikkausaamuna 119.1kg

Saavuin sairaalaan noin puoltatuntia ennen varattua aikaa. Mieheni oli mukana kannustamassa. Siellä me kaksin odotusaulassa istuttiin, huokailtiin ja jännitettiin tulevaa suurta elämänmuutostani. Noin klo. 11 hoitaja kutsui minut vastaanotolle leikkausvalmisteluja varten: Sain ranteeseeni potilasrannekkeen, puin päälleni selästä auki olevan hihallisen leikkauspaidan, aamutakin sekä varpaista nivusiin ylettyvät tukisukat. Sitten punnittiin ja otettiin vielä verikoe. Sain esilääkityksenä VAIN jotakin vatsahapposuoja-ainetta, vaikka siinä vaiheessa olisin kaivannut enempi jo rauhoittavaa kaiken jännityksen ja pelon keskellä. Sitten leikkaava lääkäri tuli tapaamaan minua vielä ennen toimenpidettä. Leikkausvalmistelujen jälkeen siirryin takaisin odotusaulaan. Kävin pari kertaa vielä vessassa varmistaakseni että rakko on varmasti mahdollisimman tyhjä. 

Noin klo. 12.20 leikkaussalista saapui hoitaja joka kutsui minut mukaansa. Hyvästelin mieheni ja lähdin hoitajan matkaan. Jännitys oli miltein henkeä salpaavaa. 

Leikkaussalissa odotti monta eri hoitajaa. Asetuin leikkauspöydälle ja siinä samassa noin kymmenen eri ihmistä kiersi ympärilläni jokaisella oma tehtävänsä; yksi laittoi laskimopumppuja jalkoihini, toinen asetteli kanyylia, joku kiinnitti verenpainemansettia toiseen käsivarteen, kysymyksiä sateli sieltä täältä kun samaan aikaan kehooni kiinnitettiin antureita ja kaikkia mahdollisia muita työvälineitä... Pian eräs hoitaja ilmoitti laittavansa hyvin vahvan esikipulääkityksen kanyylin kautta ja varoitteli pöhnäistä oloa, sitten heti perään nukutusaine, jolloin kaikki pimeni ihan hetkessä.

Noin klo. 5 iltapäivällä havahduin kovaan puheensorinaan ympärilläni. Olin heräämössä. Pian hoitaja tuli tarkistamaan vointiani, sain kuulla että leikkaus oli mennyt suunnitelmien mukaisesti. Leikkauksen aikana pumpattu hiilidioksidikaasu painoi rintakehästä alaspäin niin kovaa, että pelkkä paikoillaan makaaminen ja hengittäminenkin oli todellista tuskaa. Pyysin lisää kipulääkettä joka hieman helpotti oloa. Pulloon käskettiin kovasti puhaltamaan heti alusta lähtien, se auttaa kipulääkkeiden ja nukutusaineiden poistumista kehosta, ehkäisee keuhkokuumetta, lieventää kaasukipua ja parantaa leikkauksesta toipumista.
Hetken kuluttua hoitaja ilmoittaa, että tunnin päästä lähdetään sitten vessaan. Olin vielä niin tokkurassa etten olisi ikinä uskonut pystyväni siihen siinä kunnossa ja niissä kivuissa, mutta niin sitä vain taisteltiin ylös sängystä.
Illalla klo. 7 aikaan minut siirrettiin osastolle jossa sain lisää kipulääkettä. Olo oli todella tokkurainen ja kipeä.

Seuraavana aamuna alkoi todella hurja pahoinvointi. Oksensin koko sen päivän eikä mitkään pahoinvointilääkkeet tai kipulääkkeet auttaneet ollenkaan, mikään ei vaan pysynyt sisällä. Vasta leikatulla vatsalla oksentaminen sattui ihan mielettömästi, tuntui kuin kaikki sisuskalut repeäisi sisälläni. Joillekkin leikkauksessa käytettävät vahvat kipulääkkeet sekä nukutusaine tekee seuraavana päivänä erityisen huonon olon.
Seuraava yö meni pitkälti valvoessa ja oksentaessa. Vatsanseutu oli niin kipeä etten pystynyt makaamaan kuin vain selälläni ja pianhan siinä asennossa alkaa paikat puutumaan. Oloni oli todella hankala ja yö tuntui kamalan pitkältä. Halusin vain kotiin.

Seuraavana aamuna klo. 5 yritin juoda ekan kerran oksentelun jälkeen. Onnekseni vesi pysyikin jo sisällä. Uusi pieni massuni kurisi kovasti jokaisesta niellystä vesitipasta ja juominen tuotti alkuun kipua, mutta olin helpottunut että pahoinvointi oli vihdoin poissa. Lääkäri tuli pian kierrolle ja sain häneltä luvan lähteä kotiin. Se oli maailman paras uutinen! 

Alkua..

Oman kokemukseni perusteella tiedän, että lihavuusleikkauksista löytyy netistä loppujen lopuksi aika vähän tietoa. Vielä vähemmän niitä arvokkaimpia, eli toisten ihmisten kokemuksia, josta luonnollisesti ainakin itse olen enempi kiinnostunut. Fakta on aina fakta, mutta jokaisen lihavuusleikatun tarina on erilainen.

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia enimmäkseen itselleni muistoksi mutta myös niille, jotka pohtivat leikkausta osaksi suurta elämänmuutostaan.

Olen 26-vuotias nainen.

Koulu-iästä asti ollut ylipainoinen. 

Olen aina hävennyt ja inhonnut ulkonäköäni lihavuuden vuoksi. 

Jo lapsena jouduin pukeutumaan aikuisten kukkapaitoihin kun ikäiselleni suunnatut kauniit vaatteet eivät mahtuneet päälleni. Ala-asteen terveydenhoitaja valitti joka terveystarkastuksessa painostani ja soitti välillä jopa kotiinkin, että vanhempien pitäisi puuttua tilanteeseen. Olin terkkarin erityistarkkailussa painoni takia ja jouduin käymään hänen vastaanotollaan useammin kuin muut lapset. 

Koululiikunta oli minulle aina hyvin ahdistavaa ja painoni vuoksi liikkuminen teki todella kipeää. Olin tietysti kömpelö enkä koskaan pystynyt suoriutumaan liikuntatunneista niin hyvin kuin muut lapset. Olin aina se viimeinen, joka valittiin pallopelin joukkueeseen. Opin jo koulussa suorastaan vihaamaan kaikenlaista liikkumista ja yritin lintsata jumppatunneilta niin paljon kuin vain pystyin.

Meillä ei kotona ollut mitään karkkipäiviä, vaan namia sai syödä milloin vain huvitti. Limuja, mehuja, keksejä oli lähestulkoon aina kaapissa. Ei ollut säännöllisiä ruokailurytmejä, päivärytmistä nyt puhumattakaan. Äidin tekemä ruoka oli aina niin hyvää, että sitä söi vähintään kaksi lautasellista. Salaatteja, hedelmiä tai vihanneksia ei ollut pakko edes maistaa, enkä syö vielä tänäpäivänäkään oikein mitään vihreää.  Vanhempani leipoivat myös paljon, isä teki ihanaa leipää ja äiti kuivakakkuja, pizzoja, pullaa ym. Kasvoin isossa perheessä ja vanhempiani sekä sisaruksiani myöden olimme kaikki liikalihavia. 

Tämänhetkinen lihavuuteni johtuu hyvin pitkälti saamastani kasvatuksesta. 

Toki olisinhan voinut opetella syömään terveellisemmin ihan itsekin mutta omia pinttyneitä tapoja syömisien suhteen on vain kovin vaikea lähteä muuttelemaan. Myönnän, että minulta on puuttunut itsekuri ja motivaatio aivan täysin. Olen luovuttanut jo ajat sitten lihavuuteni suhteen ja päättänyt vain yrittää hyväksyä peilikuvani.