Vauvamasu

Aihe ei nyt varsinaisesti liity tähän blogiin mutta ajattelin purkaa ajatuksia hieman tämän ulkoisen muutoksen osalta.

Raskausviikko 24+4.

Onhan se massu alkanut pikkuhiljaa vissiin pyöristymään. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa? 😶

Oikeanpuolimaisessa kuvassa olin juuri laihtunut kaikenkaikkiaan -43kg. Kuva on otettu itseasiassa silloin kun en vielä edes tiennyt olevani raskaana. 😄 Katsoin tyytyväisenä itseäni peilistä ja ekan kerran ihan aidosti pidin peilikuvastani. Yllätyin kun vertasin vuotta vanhempaan kuvaan, mikä muutos minussa olikaan tapahtunut! 

Laihduttuani aloin rakastamaan uusien vaatteiden shoppailua, joka ennen tuotti minulle enemmän murhetta kuin iloa. Tavallisista kaupoista koot loppuivat jo hyvän aikaa sitten kesken, nettikaupoista tilatut vaatteet eivät useinkaan ollut mitään muodikkaita vaan isoja telttoja, joilla pyrin edes jotenkuten näyttämään vielä ihmiseltä. Painon pudotessa asiat muuttuivat ja olin todella ylpeä itsestäni. Tavoitepainooni oli vielä noin 15kg matka, olin lähempänä kuin koskaan ennen.

Saattaa kuulostaa pikkumaiselta tai pinnalliselta mutta masun kasvu raskauden myötä ahdistaa minua. (Vasemman puoleinen kuva) Paljon isoja muutoksia lyhyessä ajassa. Ensin todella lihava, sitten laihtunut ja nyt taas alan pyöristymään... Tuntuu pahalta nähdä itsensä taas näin isona. Hävettää ja on epäonnistunut fiilis. Sain nauttia hoikemmasta ulkomuodostani vain niin pienen hetken, enkä täysin edes ollut vielä sitäkään sisäistänyt. Nyt vatsani kasvaa taas ja joudun ostamaan jälleen isompia vaatteita, enkä nauti yhtään peilikuvastani. Yritän käsittää parhaani mukaan sen, ettei tämä muutos nyt johdu lihoamisesta vaan maailman ihanimmasta asiasta mutta se on hyvin vaikeaa. Tuntuu kuin valehtelisin itselleni.

Raskauden alussa toivoin ja odotin kovasti milloin vauvamasu alkaisi näkymään. Nyt kun sellainen on tulossa, se ei tunnukkaan hyvältä. 

Ompa ristiriitaista ja vaikeaa! 😟

Kävin äsken puntarissa... se ei ainakaan helpottanut yhtään oloa. Painoa on nimittäin tullut ihan yhtäkkiä 2kg lisää! 😱 Kohta painan taas 100kg.. Hitto... Joo ymmärrän kyllä että painoa kuuluukin tulla jne. mutta en mahda tunteilleni mitään. Pelottaa, että mitä jos lapsen synnyttyä painoni ei enää laskekkaan tai että olen lihonnut oikeasti. Ruokahaluni on alkanut yltymään ja tuntuu, että syön kokoajan, myös herkut ovat maistuneet vähän liikaakin... Raskauteen liittyvien ongelmien vuoksi olen joutunut viettämään 95% koko ajasta vuodelevossa, joten lihoaminen on tässä tilanteessa valitettavan todennäköistä. Pitäisi tarkkailla enemmän noita syömisiä... 😞 

Jooh...Tällaisia tunteita ja mietteitä tälläkertaa.

Kaikesta huolimatta toivon, että vauvalla olisi kaikki hyvin ja hän saisi kasvaa vielä monta viikkoa turvassa kohdussani. Raskaus ollut alusta saakka täynnä pelkkiä vastoinkäymisiä ja menettämisen pelkoa. Pääasia on, että pieni syntyisi terveenä ja elävänä. Millään muulla ei ole niin suurta merkitystä. Paino tai ulkoiset muutokset on pieniä "kärsimyksiä" mikäli saamme tämän vauvan onnellisesti syliin joulukuussa.

Niin, olen kirjoittanut myös toista blogia jo jonkin aikaa. Se käsittelee lihavuuden sekä  hormonihäiriö PCOS:n aiheuttamaa aikaisempaa lapsettomuuttamme, sairauden aiheuttamia oireita, lapsettomuushoitoja jne. Jos kiinnostuit, pääset lukemaan tekstejäni tästä linkistä:

https://kaukainenunelma.blogspot.com/2016/10/taustaa.html

Vuosi Sleeve leikkauksesta

Tasan vuosi sitten tapahtui yksi elämäni suurimmista käännekohdista. 

Sain uuden mahdollisuuden. Avaimen, uuteen terveempään sekä kevyempään elämään. Tuo päivä itsessään muistuu mieleeni todella pelottavana.. minua pelotti enemmän kuin koskaan ennen mikään oli pelottanut. Vielä leikkaussaliin odotellessanikin mietin, mitä helv***** olin menossa tekemään...! harkitsin oikeasti jopa koko homman perumista... ihan tosissani.

Ensimäinen muistikuvani leikkauksen jälkeen sijoittuu leikkaussaliin, jossa minun piti yrittää siirtyä leikkuupöydältä sänkyyn. Voimani oli NIIN loppu, en olisi jaksanut nostaa kättäkään mutta hoitajat patistivat siirtymään, oli pakko toimia. Seuraavaksi muistan sen kuinka minua oksetti! Niin hirveää pahoinvointia en ole vielä koskaan ennen kokenutkaan.. se oli jotain mitä en ikinä unohda!

Vintti pimeni taas, kellonajoista ei ole tietoakaan.. Seuraavan kerran kuulin hoitajan puhuvan minulle, tuntui kuin hän olisi huutanut... Silmäluomet tuntuivat todella raskailta, väsytti ihan vietävästi. Koko kroppa oli kuin yksi iso painava säkki. Naamallani oleva happimaski tuntui kovin ahdistavalta. Pahoinvointi oli edelleen aivan käsittämättömän suurta, pelkäsin että tukehdun jos alan oksentamaan, olin nukutuksen takia vieläpä niin tokkurassa etten pystynyt edes ilmoittamaan asiasta... hoitajan puhe kuulosti epäselvältä.. ilmeisesti hän yritti herätellä minua mutta turhaan, sammuin jälleen.. 

Seuraavaksi tunsin kuinka verenpainemittari käsivarressani lähti puristamaan, kuulin hoitajan läsnäolon vieressäni. Nyt herääminen oli himpun verran helpompaa vaikka edelleen olin ihan tajuttoman väsynyt ja tokkurassa. Avasin silmät ja ymmärsin että olen heräämössä. Yritin sanoa kai jotain mutta en tiedä saiko hoitaja siitä mitään selvää. Samaan aikaan tunsin kuinka kipeä olinkaan!! Se kipu... oli jotain sanoin kuvailematonta.. Leikkauksen yhteydessä käytettävä kaasu, joka oli jäänyt vatsaan ja suolistoon painoi niin kovaa hermoja kauttaaltaan koko kroppaa, että jo pelkästään siitä aiheutunut kipu oli viedä tajun! Pelkkä hengittäminen tuntui kuin miekka olisi lävistänyt keuhkoni, puhumattakaan leikkauskivuista vatsan alueella... Se tuska oli jotain ihan käsittämätöntä eikä  kovistakaan kipulääkkeistä ollut mitään hyötyä... Nekin aiheuttivat vain entistä huonomman olon. Kaiken tämän kauheuden keskellä hoitaja ilmoittaa, että lähdemme tunnin päästä sitten vessaan. 

Herranjumala! VESSAAN?!?! Hädintuskin pystyin edes hengittämään ja kohta pitäisi jo nousta ylös?! Ajatus tuntui aivan kamalalta... eihän toi hoitaja voinut olla tosissaan?! Olo oli kaikinpuolin niin kipeä, väsynyt ja oksettava etten varmasti pystyisi liikkumaan mihinkään... Pelotti ihan hirveästi.. miten selviäisin siitä?! 

Tunti kului ja kyllä, kaksi hoitajaa tuli ja kärräsi minut sängylläni vessaan. Sitten he käskivät nousta pytylle. Kyyneleet alkoi valua silmistäni, tiesin miten kipeää pienikin liikahdus tässä tilassa  tekisi. Minulla ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä, oli noustava ylös. Paranemiseni kannalta se on ehdottoman tärkeää päästä jaloilleen heti pikimmiten. Myös veritulppariskin takia liikkuminen on aloitettava niin pian kuin mahdollista. Ymmärsin sen toki, eihän hoitajat kiusaa halunneet tehdä vaan kyse oli ihan oikeasti minun terveydestäni. 

Niinpä päätin vain purra hampaat niin tiukasti yhteen kuin leukalihaksistosta vain lähti ja pikkuhiljaa lähdin nousemaan sängystä. Se sattui.. se sattui mielettömästi.. mutta oli pakko vain kestää. Lopulta sain vessareissun tehtyä, olin todella tyytyväinen itseeni. Tein sen ja pystyin siihen vaikka tuntuikin että kipu vie jalat alta, mutta siitä huolimatta tein sen! 

Kohta minut kärrättiin jo vatsatautien vuodeosastolle jatkamaan toipumista. Kivut yltyi pikkuhiljaa kun puudutusaineiden ja kipulääkkeiden vaikutus leikkauksen jäljiltä oli hiipumassa. Luulin jo kokeneeni suurinta mahdollista kipua mutta ei, se oli vain alkua! Sain kipulääkettä osastolla mutta en muista oliko se panadolia kovinkaan paljoa vahvempaa, jokatapauksessa niitä tuskia ei vain lievitetty sitten millään. Olin niin uupunut kaikesta tapahtuneesta, en pysynyt kerralla kauaa hereillä kun vaivuin aina hetkeksi uneen. Sillä hetkellä ihan kaikki tuntui vaan ylitsepääsemättömän raskaalta.

Yöllä piti nousta taas vessaan, kipu oli edelliseen kertaan verrattuna x100! Itkin hoitajalle istuessani sängyn reunalla etten uskalla liikkua koska kipu on niin suurta.. siitä huolimatta minun oli vain pakko, kertakaikkiaan PAKKO vaikka miten sattuisi. Voi luoja mä ihmettelen edelleen kuinka paljon ihminen pystyykään sietämään kipua... 

Nojoo tällästä ne ekat 3 päivää kutakuinkin oli.. kipua ja tuskaa todellakin. Syöminen oli kamalaa, mitään ei todellakaan tehnyt mieli ja ihan kaikki ruoka tai juoma aiheutti uudessa pienessä vatsalaukussani vain kipua ja omituista kurinaa. Kotiin ei olisi päästetty mikäli en joisi tiettyä määrää nesteitä päivässä, siitä pidettiin tarkkaa kirjaa... Päivisin hoitajat tuli repimään sängystä ylös ihan tunnin välein sattui tai ei, liikuttava oli. Liikkuminen oli oikeastaan ainoa keino, jolla myös aijemmin mainitsemani kaasukivutkin rauhoittuivat pikkuhiljaa. 

Viimein pääsin kotiin ja toipuminen jatkui vielä hyvin pitkään. Epänormaalin pitkään... Vielä kuukauden päästäkin ensimäisessä lääkärin kontrollissa en pystynyt edes tuolille istumaan kipujeni takia. Silloin lääkäri tutki asiaa tarkasti mistä se johtui mutta totesi viimein, että leikkaussaumat, jotka on tarkoituksella ommeltu tiukasti kiinni haavatyrien ehkäisemiseksi aiheutti kipua. Leikkausaluetta puudutettiin monesta kohdasta isolla piikillä joka kyllä kovasti helpottikin. Kävin puudutuksessa vielä toistekin ja vasta sitten tilanne helpottui ja kivut alkoi olla takanapäin. 

"Uusi elämäni" saattoi alkaa. 

Tänäpäivänä voin todella hyvin.
Laihtumisesta en tosin tällähetkellä tiedä koska olen raskaana. Nyt olen viikolla 24 eikä lisäkiloja ole toistaiseksi tullut vielä kuin hädintuskin 1kg jos sitäkään. Mielenkiinnolla odotan mitä tapahtuu lapsen synnyttyä painolleni. Painoin ennen raskautta 94kg toivon, että synnytyksen jälkeen yllätys olisi positiivinen! 😁

Annoskoot on kaikesta huolimatta silti pysyneet kutakuinkin samoina. En ole mittaillut tai punninnut aterioitani mutta ruoista riippuen syön silmämääräisesti sen 1,5-2,5dl ruokaa noin... Laitan tuohon alle vaikkapa muutamia esimerkkejä miten paljon pystyn yhdellä kerralla syömään mitäkin ruokaa:


Keitot 1,5-2dl
1 vaasan ruisleipä/ tai normi paahtoleipä jossa levitettä, kinkkua sekä juustoa 

1-2 perunaa (riippuen koosta) + 1dl kastiketta
2dl jugurttia
1/4 osa normaalikokoisesta pizzasta ilman reunoja (esim. kotipizza)
Puolikas paistettu Atrian kanan rintapala
2,5dl propud proteiinijuoma tai vanukas (tauon kera)

2dl makaronilaatikkoa
2-2,5dl kana/tonnikala salaattia
1/2 tonnikalapurkki
1 keitetty kananmuna
3-4 kalapuikkoa
1 karjalanpiirakka jossa vain pelkkä levite päällä
1,5-2dl erilaisia laatikoita (kinkkiukiusaus, broilerikiusaus, kaalilaatikko, maksalaatikko ym)
4 kpl Atrian pinaatti tai veriohukaisia
1/2 grillipihvi (riippuen koosta, voi mennä enemmänkin jos on pieni)
1 jauhelihapihvi
Vajaa 1dl keitettyä pastaa tai riisiä + 0,5-1 dl kastiketta 

HK 100g perus burgeri jossa vain ketsuppia välissä (aina ei jaksa ihan kokonaan syödä)

Ruoan kanssa en juurikaan pysty mitään juomaan, silloin vastaavasti annoskoko pienenee. Mutta jos erikseen juon vaikka maitoa/vettä/mehua tms. niin kerta-annos on 1,5-2dl. Noin 15-30min päästä pystyy juomaan taas seuraavan kerran. Hiilihapolliset juomat ja sokeriset limut ei käy. Hiilihapot aiheuttaa kipua ja närästystä, makeista juomista tulee taas todella herkästi äklö olo. Niitä ei tosiaan edes tee mieli yhtään. Sokerittomia limuja juon joskus harvoin niin että ravistan hiilihapot mahdollisimman hyvin pois, samoin vissyä on tullut nyt raskauden aikana juotua paljon.

Herkkuja kuten sipsiä, irtokarkkeja, suklaata ym. pystyn syömään mutta kerta määrä niissäkin on pieni. Perus fazerin sinistä voin syödä kerralla 1 kokonaisen 4 palan rivin kunnes tulee jo stoppi. Sipsiä ehkä 2-3 kourallista ihan max ja irtokarkkeja ehkä joku 5-7 kpl. Kaikki makea tekee hyvin herkästi äklön olon ja kertamäärä jää kyllä pieneksi niiden osalta.

Kaikki tosi rasvaiset ruoat kuten grilliruoka, grillimakkarat ja nakit, lihapiirakat, ranskalaiset, kerma (myös kevytkerma), jäätelöt ym. aiheuttaa kovan ripulin ja kamalat vatsanväänteet! Niitä tulee vältettyä jo ihan senkin takia suosiolla... 

Leikkauksen jälkeen on myös joitakin ruoka-aineita yhä edelleen sellasia, joita en pysty syömään. Esimerkiksi banaania en kestä yhtään edes minkään smoothien joukossa. Jugurtissa menee kyllä, eihän niissä sitä juurikaan edes ole... Mutta banaani aiheuttaa kipua vatsalaukkuun, se tuntuu raskaalta ja jotenkin niin kun "juuttuu" kiinni. Vaikea selittää mutta tuo epämiellyttävä olo ja kiputuntemus estää nauttimasta kyseistä hedelmää.
Sitten raejuusto on toinen, tekee täysin samaa kuin banaani ja lisäksi aiheuttaa vielä närästystäkin. Etikkasäilötty punajuuri, suurinta herkkuani! Mutta etikkaliemen aiheuttama närästys on kamalaa... sama koskee myös esimerkiksi suolakurkkuja ja silliä..
Ennen leikkausta join maitoa hirveän paljon, nykyään se ei tahdo enää maistua kun ihan lasillinen korkeintaan päivässä. Tavallista vaaleaa kahvia ei voi juoda sen aiheuttaman närästyksen vuoksi. Olenkin siirtynyt tummapaahtoisiin kahveihin ja hapottomaan kahvilaatuun nimeltänsä Watsa kahvi. Se on pelastukseni!

Tässä nyt joitain mitä tulee mieleen, ei niitä kuitenkaan niin hirveän montaa ole mitä en voisi syödä mutta kyllä leikkaus on silti jättänyt omat rajoitteensa. Enkä sano, että se olisi yhtään huono juttu! Leikkauksen tarkoitushan on juuri se, että se rajoittaa syödyn ruoan määrää ja tiettyjä ruoka-aineita ei pieni vatsalaukku pysty enää käsittelemään niinkuin ennen, joka aiheuttaa juuri tällaisia ongelmia. Ennemmin sanoisin, että leikkaushan toimii kohdallani juuri niinkuin pitääkin! Ei haittaa minua yhtään, etten pysty enää ahmimaan jäätelöä tai grillimakkaraa litra/kilotolkulla! 😂

Myönnän, että JOSKUS, joskus jos on hyvää ruokaa tai olen vaikka ravintolassa syömässä niin harmittaa kun ei pysty santsaamaan tai syömään enempää vaikka tekisi kovasti mieli. Mutta sillä hetkellä pysähdyn miettimään, mitä se lisäannos ruokaa oikeasti hyödyttäisi muuten kuin, että saisin siitä hetkellisen henkisen mielihyvän/nautinnon? Silloin ymmärrän taas sen, että en voi käyttää ruokaa enää "nautintoaineena", mielihyvä tulee saada jostain muualta. Käsitän, että vatsalaukkuni on sillä hetkellä fyysisesti täynnä ja se riittää, en tarvitse enempää ruokaa vaikka mielihyväkeskus aivoissani himoitsisikin lisää. En ota ruokaa lisää, mutta voin syödä ehkä myöhemmin uuden annoksen. Tätä tapahtuu todella harvoin, sillä yleensä samaista ruokaa ei enää tee jostain syystä myöhemminkään mieli...
Mutta on tärkeää erottaa se ruoan himo ja todellisuus toisistaan. Lihoaminenhan johtuu juuri siitä, ettei tajua tai halua lopettaa syömistä vaikka vatsalaukku olisikin jo täynnä. Ruoka on niin hyvää ja syömisestä tulee niin hyvä olo. Leikkauksen jälkeen ei pysty syömään suuria annoksia, on opittava nauttimaan siitä miniannoksesta ja tyydyttävä siihen. Psyykkisesti tämä on iso muutos ja vaatii prosessointia. Ruokailutottumukset muuttuvat kuitenkin niin radikaalisti leikkauksen myötä.

Mitään niin kutsuttua dumping- ilmiötä minulla ei ainakaan kovin usein esiinny. Ehkä joskus, jos olen syönyt liian nopeasti tai liikaa tai sopimatonta ruokaa niin olo on tunnin ajan todella hirveä. Oksettaa, vatsaa kivistää, sydän hakkaa, olo on raskas ja kaikinpuolin erittäin epämiellyttävä. Siinähän sitä kärsii sitten ja tietää mokanneensa! 😄
Ehkä taas seuraavalla kerralla muistais toimia toisin.

Ainoa haittapuoli leikkauksessa on, että sain ikuiseksi vaivakseni inhottavan närästyksen. Valitettavasti näin vaan joskus käy. Ei kaikille mutta joillekkin. Ennen leikkausta kärsin närästyksestä ajoittain silloin tällöin mutta siihen auttoi ihan perus rennie ja ongelma oli taas pitkäksi aikaa hoidettu. Leikkauksen jälkeen en ole pystynyt päivääkään elämään ilman kunnollista närästyslääkettä ja joskus vielä sen lisäksikin joudun turvautumaan lisälääkkeisiin. Onhan se todella veemäinen sairaus, mutta se oli minun kohdallani leikkauksen hinta.

Kirurgi on suositellut jatkoleikkausta sleeven muuntamista ohitukseksi närästysvaivan takia. Hänen mukaansa närästys saattaisi korjautua sillä mutta epäilen sen auttavan yhtään mitään. Pelkään, että päinvastoin saattaisi vaan pahentaa ehkä ongelmaa.
Tottakai lääkäri varmasti tietää paremmin mutta kaiken läpikäydyn jälkeen tämän leikkauksen osalta en haluaisi toista kertaa enää.

Mutta kaikenkaikkiaan sanoisin, että leikkaus pelasti minut monelta tulevalta sairaudelta ja harmilta. Se on auttanut minua laihtumaan todella hyvin ja olen erittäin tyytyväinen, että hakeuduin leikkaukseen. Sain elämäniloni ja itsevarmuuteni, naiseuteni takaisin. Voin aidosti olla ylpeä itsestäni ja kehoni tuntuu niin paljon terveemmältä kuin koskaan aijemmin! Paranin uniapneasta ja nukun paljon paremmin, hormonihäiriö PCOS lievittyi niin että raskauduin joka ei aijemmin ollut mitenkään mahdollista. Aijemmin loukattu ja vaurioitunut polveni ei enää särje ja kipeydy niin herkästi, jaksan liikkua ja nykyään nautin terveemmästä elämästäni! 😇

Suosittelen ehdottomasti leikkausta vaihtoehdoksi niille, jotka kamppailevat tuskaisessa oravanpyörässä lihavuutensa kanssa eikä mitkään muut keinot auta laihtumiseen.

Se on pitkä ja kivinen tie
mutta kannattaa!!
💝

Kuulumisia

Leikkauksesta pian 9 kuukautta.

Paino on muutaman kilon noussut, onhan se odotettavaakin tässä tilanteessa mutta tuntuu, että asiaan on hyvin vaikea suhtautua. Juuri kun olin jotenkuten alkanut olemaan itseeni tyytyväinen ulkoisesti niin nyt alankin taas pyöristymään. Tottakai raskaudessa se nyt on väistämätöntä, mutta joku pään sisäinen juttu tässä ei nyt oikein toimi. 

Painoa ei ole vielä tullut kuin 3 kiloa, joista varmasti suurin osa pelkkiä nesteitä. Olen potenut voimakasta raskauspahoinvointia jo reilu 3 viikkoa eikä ruoka ole pahemmin maistunut. Silti, näen itseni peilistä jo aivan älyttömän kokoisena. Ihankuin olisin yhtä iso kuin painavimmillani olin... tai jopa isompikin. Jotenkin peilikuvani on vain muuttunut vaikka ulkoisesti raskautta ei voi vielä edes huomata. En ymmärrä mikä mua vaivaa. Vaikka miten hyvin asian tiedostankin, että painonnousu on tässä tilanteessa normaalia ja luonnollista koen silti hyvin huonoa omaatuntoa asiasta. Ihan niinkuin koko laihdutusleikkaus olisi ollut täysin hyödytön, ihankuin olisin menettänyt mahdollisuuteni laihtumisen suhteen. Tunteet ovat erittäin ristiriitaiset ja siksi tätä muutosta on varmaan niin hankala sulattaakkin. 

Tiedän, ettei raskauden aikana saa laihduttaa mutta silti pyrin vähän jarruttamaan painonnousua, eihän se saa mahdottomasti noustakkaan. Syömisissä pitää olla tarkkana ja pyrin joka päivä liikkumaan noin 30-60 min vähintään. Pahoinvointi rajoittaa jonkin verran ruokailua mutta yritän vaikka väkisin saada syötyä jotain 2-3 tunnin välein ja juomaan riittävästi nesteitä. Ravintoni on tällähetkellä melko yksipuolista mutta tässä tilanteessa on varmasti parempi, että saan edes jotain syötyä päivän aikana. Lapsikin tarvitsee jo osansa ja senkin energiasta on pidettävä huolta.

Toivottavasti en saisi ainakaan hirveesti ylimääräisiä kiloja tämän raskauden aikana ja pystyisin jatkamaan laihdutusta sitten kun tämä vauva on syntynyt. 

Mutta jos tätä lihavuusleikkaus asiaa ei oteta huomioon niin meille kuuluu tällähetkellä oikein hyvää. Olen nyt raskausviikolla 10, vauva on kasvanut kovasti ja liikkuukin jo. Hän on jo 2,5cm kokoinen ja täysin ihmisen näköinenkin! Ihmeellistä miten pienestä me lähdemme! 😍

Muutama viikko takaperin tilanne oli vakavempi. Raskausviikolla viisi aloin vuotamaan ja verta tuli välillä todella rajusti ihan klimppien kera. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa, en saanut nostaa mitään raskasta, uhkaavan keskenmenon vaara oli olemassa. Vuotoa kesti melkein 3 viikkoa kunnes lakkasi. Kohdussani kasvava pieni ihme osoittikin olevansa hyvin taistelutahtoinen ja sitkeä, koska ei antanut periksi rankoistakaan vuodoista huolimatta. Viime kuukausi on ollut henkisesti kovin raskas monellakin tapaa. Pelko keskenmenosta ollut läsnä ihan joka hetki. Vaikka nyt asiat näyttääkin paremmalta, en uskalla vieläkään iloita tai luottaa raskauteen täysin. 

Pian ensimmäinen raskauskolmannes on ylitetty ja vaikka sen sanotaankin olevan se "kriittinen raja", jolloin keskenmenojen riski pienenee niin luulen, etten pääse pelostani vielä pitkään aikaan. En voi kuin toivoa, että tämä pieni elämänalku saisi kasvaa sisälläni turvallisesti loppuun saakka. Syntyisi terveenä ja onnellisena tähän maailmaan. 💝

Painokäyrä 6kk

Leikkauspäivästä tähän päivään 😊

UPEA SAAVUTUS

Kyllä nyt on postauksen paikka!

En edes muista millon, ehkä 10 vuotta sitten....

PAINOIN ALLE 100KG!!

Nyt on se suuri hetki koittanut, jota en uskonut koskaan tapahtuvan.

Aamupaino tänään 99.4kg!!!

Olen aivan ihmeissäni! Vaikea edes uskoa tätä! Niin monta kertaa, niin monta vuotta, olen yrittänyt, epäonnistunut, luovuttanut ja taas yrittänyt.. NYT se on vihdoin todellista! Olen todella ylpeä itsestäni, tätä tunnetta on vaikea edes kuvailla! 🙈 

Olen sanaton. Uskomatonta! 

Olin niin varma etten pääsisi koskaan alle sadan kilon, jopa tän leikkauksen jälkeenkin on ollut usko välillä todella koetuksella laihtumisen suhteen mutta kyllä, nyt se on totta! 

Olen laihduttanut nyt kaikenkaikkiaan -39kg! 

Ennen leikkausta sain kahden vuoden aikana, sisältäen leikkausta edeltävän ENE:n -19kg,

ja nyt leikkuun jälkeen (5kk 3viikkoa) -20kg!

HUHHUH mikä määrä! 🙀

Katselin eilen vanhoja valokuvia itsestäni, jolloin olin paljon painavempi ja osa kuvista oli aikaa kun olin lihavimmillani... Vaikken peilistä eroa entiseen huomaakkaan niin kuvista kyllä. Nuo muistot aiheutti minulle ihan suunnatonta häpeää mutta myös jollain tavalla sääliä. Säälin itseäni kuinka olin päästänyt itseni tuollaiseen kuntoon, ulkokuorestani näkyi kilometrien päähän, etten voinut kovin hyvin...

Silloin minua suututti todella paljon muiden ihmisten vihjailut, huomautukset ja kaikenmaailman neuvot laihdutuksesta sekä oikeanlaisesta ruokavaliosta, ihan niinkuin en itse asiaa tiedostaisi ollenkaan tai tietäisi ravinnosta ylipäätään mitään. Väitän tietäväni enemmän terveellisestä ruokavaliosta kuin yksikään kaverini tai perheenjäseneni yhteensä! Eihän se silloin tietenkään vaikuttanut siltä, koska olin niin isokokoinen mutta tietäisipä vaan miten paljon olen lukenut terveellisestä ravinnosta ja erilaisista dieeteistä ym. Ja kuinka monesti olen yrittänyt laihduttaa. Voisi melkein sanoa, että lähes koko elämäni on ollut yhtä laihduttamista. 

Läheiseni olivat kai aidosti huolissaan minusta ja terveydestäni. Vaikka osa oli niitä, jotka halusivat vain kustannuksellani pönkittää omaa egoaan ja tuntea ylemmyyden tunnetta, tuntea olevansa niin täydellisyyden huippu. Minä olin heille vain esimerkki ja malli siitä millaiseksi he eivät ikinä itseään päästäisi. Minä olin heidän silmissään luuseri, ällöttävä ja rasvaisia ruokia mässäilevä, sohvalla makaava läski. Tyhmäkin vielä kaikenlisäksi kun ei tiedä miten syödä terveellisesti.

Joidenkin ihmisten katseestakin jo pystyi näkemään heidän ajatuksensa minusta. 

Tiedän, ettei minun tarvitse, enkä jaksaisikaan selitellä tai puolustella elämäntapaani kenellekkään. Mutta ainakin omalta osaltani tiedän, ettei lihavuus aina synny vain omista vääristä ruokavalinnoista tai liikkumattomuudesta. Usein lihavuuden taustalla on jokin syy/sairaus. Minulla se on hormonihäiriöni, parantumaton sairauteni, joka oli hyvää vauhtia tuhoamassa minut ja unelmani. 

Aina se ei vaan ole niin yksinkertaista kuin monet kuvittelevat. 

Monien ihmisten loukkaavat kommentit ja kohtelu jättivät minuun syviä haavoja, enkä koskaan unohda sitä millaista oli olla ihmisten pilkan kohde lihavuuteni takia. 

Nyt tämän laihtumisen myötä koen, että olen jollain tavalla tullut näkyvämmäksi. Kaventumiseni on kerännyt paljon huomiota ja positiivisia kommentteja, ihmettelyä ja ihailua. Tuntuuhan se kieltämättä hyvälle mutta toisinaan se myös ahdistaa. Laihtumistani vahditaan/tarkkaillaan, pudotettuja kilomääriä kysellään usein ja jopa syömisiäni tutkitaan tarkasti. Minua katsotaan arvostelevasti päästä varpaisiin olenko yhtään viimenäkemästä kaventunut ja kysellään vaatekokoa. Se luo kieltämättä paineita joskus hyvinkin paljon. Monet ihmiset ovat niin pinnallisia, että oikein ällöttää! 

Eihän tämä matka mikään helppo ole ollut mutta en sitä odottanutkaan. En kuitenkaan ajatellut joutuvani kärsimään näin paljon leikkauksen aiheuttamista vaivoista (kuten esim. närästyksestä), ja se on tullut hieman yllätyksenä. Silti, ilman tätä Sleeve-leikkausta en olisi tätä hetkeä luultavasti koskaan päässyt kokemaan. Leikkaus on auttanut minua todella paljon ja uskon, että se oli minulle juuri oikea ratkaisu. Se oli minun pelastukseni, mahdollisuuteni saavuttaa tärkeimmän haaveeni tulevaisuudessa, että saisimme lapsen/lapsia. 

Omaan painotavoitteeseeni on vielä matkaa, mutta uskon nyt, että pystyn siihen ja vielä joskus näen sen lukeman puntarilla. 70-75kg olisi normaalipainoni. Tottakai olisi upeaa päästä siihen lukemaan mutta itse olisin oikein tyytyväinen jos painaisin 80kg ja siihen ainakin kovasti pyrin. 

Jokatapauksessa, tänään on minun suuri päiväni ja voin todella olla ylpeä itsestäni!

Minä onnistuin, minä todella tein sen! 😇💪

It's hard to be a sleeveleikattu...

Ei oo helppoa ei. 

Painoa pudonnut nyt noin 15kg, painan tällähetkellä 104,4kg. En ole jaksanut liikkua pitkään aikaan, mitä nyt pihaa kolannut pari kertaa.. enkä ole paljoa piitannut syömisistäkään. Todella huono omatunto painanut mieltä jo pitkän aikaa kun ei vaan saa itseään liikkeelle. Hyödyntäis edes tän leikkauksen nyt vielä kun se on mahdollista. Ensimäisen vuoden jälkeen laihtuminen yleensä tyssää, joten nyt jos koskaan pitäisi riepotella itteään niskasta ja tehdä kaikkensa tän laihtumisen eteen. 

Paljon on toki tekosyitä mutta mulla toi yötyö verottaa kyllä todella paljon. Ei vaan  yksinkertaisesti jaksa. Keho huutaa lepoa ja unta pitkien yövuoroputkien jälkeen. Kaikki ne 2-3 vapaata menee pääosin nukkumiseen ja arkiasioiden hoitamiseen. Yövuoron päätteeksi oon jo niin väsyksissä, etten jaksa polkea kuntopyörää, aivot käy kuitenkin vielä kierroksilla työasioista pitkälle aamupäivään ja meenkin nukkumaan usein vasta 10-11 aikaan, aijemmin en saa unta. Sitten pitäisi saada nukuttua vähintään 6-7 tuntia, illalla kaikki aika menee taas töihin valmistautumiseen. Ei vaan kertakaikkiaan pysty repimään itteään yhtään enempää, mutta silti huono omatunto painaa. Menee kaikki leikkauksen hyödyt multa ihan ohi..

En tiedä, tuntuu, etten edes loppujenlopuksi paljoa pysty itse painon putoamiseen vaikuttamaankaan, se putoaa todella hitaasti jos ollenkaan liikuin sitten tai en. Syömisilläkään ei näytä olevan juuri mitään vaikutusta vaikka "paastoaisin" muutaman päivän niin siltikään ei muutosta tapahdu mihinkään suuntaan. On tää sitten vaikeeta!

Kirurgilta sain käskyn mennä vatsalaukun tähystykseen tän jatkuvan närästyksen takia. Mun ehtona lihavuusleikkaukselle oli se, ettei mua tähystetä... muuten en olis koko leikkaukseen edes haukeutunut. Pelkään sitä toimenpidettä niin sairaasti... ja nyt se on edessä kumminkin. Täälläpäin oli tähystystoimenpiteet lopetettu juuri puoltavuotta aijemmin kun mut leikattiin. Nykyään täällä tehdään tähystys leikkaukseen tulevalle vain, jos olisi epäilystä esim. helikobakteerista tms. Pääsin pälkähästä silloin, mutta nyt joudun kohtaamaan mun pahimman pelkoni jokatapauksessa.

Tähystys on ensi viikolla. Oon yrittänyt vaan olla ajattelematta sitä mahdollisimman paljon. Eniten pelottaa se itse toimenpide, mulla on niin herkkä oksennusrefleksi ja alan hyperventiloimaan tosi herkästi muutenkin. Pelkään, että menen paniikkiin ja se tunne, että tukehtuis siihen letkuun on kammottava jo ajatuksenakin. 

Tiedän, ettei rauhoittavaa esilääkitystä saa ainakaan täällä kovinkaan helpolla ja en jaksa alkaa vaatimaan, joten vetäsen parit opamoxit naamariin jo kotona, että pystyn edes menemään siihen toimenpiteeseen. 

Pelottaa myös ne tulokset... toisaalta olisi hyvä jos närästykselle löytyisi joku järkevä selitys tai syy johon vain saisi jonkun lääkkeen ja sitten vaiva paranisi. Jos selvää syytä ei löydy niin onhan se toisaalta hyvä, että tietää kaiken olevan tuolla sisäelimissä kunnossa mutta silloin saisi pelätä että paraneeko tämä närästys ollenkaan.

Kirurgi puhui myös, että jos tämä ei ala pikkuhiljaa itsellään paranemaan ensimäisen vuoden aikana leikkauksesta niin saatetaan harkita jopa sleeve leikkauksen muuttamista ohitusleikkaukseksi, koska hänen mukaansa ohitusleikkaus poistaisi närästyksen. Ohitusleikkaus on  paljon riskialttiimpi operaatio ja komplikaatioita voi tulla vielä vuosienkin päästä. Lisäksi suolitukosriski on suurempi ja ohituksesta seuraa vakavemmat imeytymishäiriöt kuin sleevessä. Sitäpaitsi, ihan yhtälailla ohitusleikatutkin potevat närästystä siinä missä sleeve leikatutkin, ei se ole välttämättä mikään ratkaisu tähän ongelmaan.

Vaikka tilanteeni on vaikea, en halua enää yhtäkään leikkausta. Tästäkin toipuminen vienyt todella kauan, on ollut paljon mutkia ja vaikeuksia matkassa joten ei... minulle ei tehdä enää yhtäkään operaatiota! Tiedän, ettei närästyslääkkeitäkään saisi syödä loputtomiin niiden aiheuttaman mahasyöpäriskin ja imeytymishäiriöiden vuoksi, mutta siitä olen varma etten ohitukseen koskaan tule suostumaan. Mielummin lääkkeet kuin leikkaus. On ollut jo ihan riittävästi murhetta tässäkin leikkauksessa.

Onneksi olen nyt jo jonkin aikaa pärjännyt yhdellä 40mg somacilla, kun aijemmin sai vedellä välillä kourallisen närästyslääkkeitä nassuun ja siltikin kurkkua poltteli. Siltikään en ole pystynyt vielä vuorokauttakaan olemaan ilman somacia leikkauksen jälkeen ja siitä onkin jo reilu 4kk. Olen kuitenkin tyytyväinen että pärjään jo edes yhdellä tabletilla, ehkä jotakin, edes pientä "parannusta" olisi tapahtunut?

Noh, toivottavasti selviän siitä tähystyksestä ja ettei se olisi ihan niin paha kuin mitä päässäni kuvittelen. Pyrin vain keskittymään nenän kautta hengittämiseen ja koitan ajatella jotakin rentouttavaa. Uskon, että tämän kokemuksen jälkeen 

olen taas jollakinlailla entistäkin vahvempi!  💪

Kuulumisia

Kävin kolmen kuukauden kontrolli verikokeissa ja ravitsemusterapeutin mukaan

veriarvoni ovat suorastaan ihanteelliset, vaikken olekaan muistanut syödä edes päivittäin määrättyjä vitamiineja... hyvä kun kerran viikossa muistaa ne ottaa. 

😳😁

Pitää oikeasti ruveta tsemppaamaan niiden vitskujen kanssa, ymmärrän toki, ettei niitä ole turhaan minulle määrätty. Puutostilat kehittyy pikkuhiljaa kuukausien jopa vuosien kuluessa ja niiden oireet voivat olla vakaviakin. 

Lisäksi ravitsemusterapeutti suositteli minulle pellavansiemen rouhetta 1rkl päivässä. Sillä turvaisin hyvien rasvojen päivittäisen saannin koska en tällähetkellä niitä ravinnostani riittävästi saa. Margariinin ja öljyn lisääminen ruokavaliooni saattaa aiheuttaa vaan kovempaa närästystä ja joudun sen takia jo muutenkin enempi katsomaan mitä suuhuni laitan. Närästys rajoittaa kyllä jonkin verran syömisiä ja etenkin tuota rasvan käyttöä.

Tein ennen ravitsemusterapeutille menoa kolmelta päivältä ruokapäiväkirjaa ja sen mukaan annoskokoni olivat kuulemma sopivat ja ruokavalintani oli muutamia pieniä herkkupaloja lukuunottamatta oikein hyviä. Olen stressanut erityisesti proteiinien saannista kun tiedän etten saa sitä määrättyä 80g päivässä juuri koskaan täyteen. Kuitenkin veriarvoistani näkyi proteiinien saannin olevan kohdallani juuri sopivaa. 

Närästys vaivastakin puhuttiin ja kerroin kuinka joudun edelleen päivittäin syömään somac 40mg:sta, joskus jopa kaksin tai kolminkertaisina annoksina ja päälle vielä gavisconit ja renniet eikä välttämättä sekään auta. Tästä voit siis päätellä miten älyttömän voimakkaasta närästyksestä ajoittain kärsin. Suurimmaksi osaksi on kuitenkin päiviä, että pärjään vuorokauden ihan yhdellä somacilla mutta jos tuo massu jostain hermostuu niin se tietää sitten kahden tai kolmen päivän helvetillisen polttelun ruokatorvessa ja kurkussa.

Ravitsemusterapeutti halusi konsultoida sairaanhoitajaa tästä asiasta, että olisiko syytä jutella ihan leikanneen kirurgin kanssa vaivastani. Niimpä minulle järkkääntyi ensi maanantaiksi soittoaika kirurgilleni ja voin hänen kanssa miettiä ratkaisua tai helpotusta ongelmaani. Toivottavasti siihen joku apu löytyisi, sillä on tää melkoisen kuluttava "sairaus".. 

Niin ja ihan selvennykseksi siis, että tämä närästys on tullut ihan leikkauksen myötä. Ennen leikkausta minua harvoin närästi ja siihenkin auttoi rennie ihan helposti mutta nyt tämän sleeve leikkauksen jälkeen närästys on puhjennut oikein kukkaansa. Se vain on ikävä totuus, että joillekkin leikatuista tämä vaiva saattaa jäädä pysyväksi, joillakin se voi helpottua tai parantua ajan myötä tai sitten ei. Harmillista kun muuten niin hyödyllinen leikkaus tuokin mukanaan tällaisen haittavaikutuksen niin ei se kivaa ole. 😞

Painoa on lähtenyt nyt -13,6kg. En ole nyt viikkoon yksinkertaisesti kerinnyt kuntopyöräilemään tai muutenkaan liikkumaan niin paino jopa vajaan kilon nyt  noussut.... Pitää kyllä pyrkiä järjestämään aikaa liikunnallekin. Että ei se paino vaan itsellänsä laske leikkauksen ansiosta, kyllä se vaatii edelleen sitä työtäkin.... Ainakin itse huomasin kun kuukauden paino jumitti ja heti kun lisäsi liikuntaa niin alkoi pudota. Nyt sama homma, en liiku niin paino junnaa paikallaan. Näin joulun alla on tullut vähän herkuteltuakin ja sekin näkyy kyllä samantien painossa... Pitäisi irrottautua taas joksikin aikaa tuosta makeasta... 😑

Jooh, seuraavat kontrolli verikokeet onkin sit vasta kun leikkauksesta tulee täyteen vuosi ja samalla on vuosikontrolli sisätautilääkärille sekä rav.terapeutillekin. 

Kyllä tuon leikkauksen jälkeen aika yksin saa loppujen lopuksi pärjätä. Ensimmäiset kontrollitkin on vasta kuukausien kuluttua leikkuusta. Itse olin ihan pulassa jo ekoina viikkoina ja soittelin useasti eri paikkoihin ja kyselin syömisistä ja kaikista kiputuntemuksista ym. Kyllä ainakin alkuun sais olla paljon tiheämmin kaikki seurannat ja kirurgin tapaamiset ja muut  koska kyseessä on valtava muutos niin henkisesti kuin fyysisestikin, joten kyllä siinä ihan tosissaan asiantuntijoiden neuvoja kaipaa. Mutta sitkeesti sitä on eteenpäin menty vaikka kuinka välillä horjuttais, periks ei anneta! 💪

10 viikkoa leikkauksesta

Olo on aikalailla normalisoitunut leikkauksesta. 

Uuteen elämään alkaa pikkuhiljaa tottumaan vaikka ongelmiakin vielä on. Närästys ei vaan tahdo jättää rauhaan, saattaa välillä olla viisikin päivää ihan hyvä olo kunnes närästys alkaa taas kunnolla vaivaamaan. Paino ollut jumissa jo neljättä viikkoa. Tiedän kyllä, vaikken kaloreita tai proteiinien määriä laskekkaan etten saa niitä tarpeeksi päivän aikana ja siinä varmasti suurin syy miksi paino junnaa. Pitäisi syödä enemmän. Juominen jää myös usein liian vähälle. Hikiliikuntaa pitäisi harrastaa mutta ei vaan tahdo keretä. Olen hoito-alalla ja teen pelkkiä yövuoroja aina 

noin 5-7 yötä peräkkäin. Vapailla ensimmäiset päivät menee ihan palautuessa ja suurimmalti osin nukkuessa, asioiden hoitamisessa, siivouksissa ym. arkisissa jutuissa, joita ei yövuoroputken aikana kerkeä tekemään... 

Sitten iskee totaalinen laiskuus, ei vaan jaksa liikkua. Töissä kävelyä tulee kyllä paljon mutta välillä olisi hyvä saada kunnon hikiliikuntaakin harrastettua.

Närästystä lukuunottamatta olo on ihan niinkuin ennenkin. Suurin helpotus on ollut se, ettei ruokaa tee erityisesti mieli eikä myöskään makeaa. Ruoka ei houkuttele enää samalla tavalla kuin ennen ja siksi on helpompi tehdä järkevämpiä päätöksiä syömisten suhteen. 👍

Mielen harmautta

Onkohan minuun iskenyt perinteinen syysmasennus vai johtuuko tämä alakuloisuus leikkauksen tuomista muutoksista? En tiedä, mutta jo toista viikkoa mieli ollut maassa. Mikään ei kiinnosta, ei tuota iloa, ei nautintoa.. ei yhtään mitään. Mieli on niin harmaa. Haluan olla vaan yksin. En tiedä onko kenties hormonitoimintani niin sekaisin laihtumisen ja leikkauksen myötä, että sekin vaikuttaa tähän kaikkeen...?

Viimeiset viisi päivää on mennyt hyvin närästyksen suhteen, olo on ollut oikeastaan aika normaali. Nyt sitten näköjään taas huonompi päivä vuorostaan. Rintalastan alla tuntuu taas melko voimakasta pistoa silloin tällöin, vatsa ollut sekaisin ja kipeä. Sekin vetää mielen alakuloiseksi kun olo on jatkuvasti niin kovin vaihteleva.

Huomaan myös stressaavani painosta. Jumitettu on nyt jo kolmatta viikkoa eikä liikunnallakaan mitään vaikutusta. Vaikka aijemmassa postauksessani sanoinkin olevani tyytyväinen hitaaseen painon laskuun niin olisi se nyt silti kiva nähdä edes JOTAIN tulosta kolmen viikon aikana. Pääsenköhän koskaan kaksinumeroisiin lukuihin edes. Itse olisin tyytyväinen jos painaisin 80kg. Olisinhan silloinkin vielä lievästi ylipainoinen mutta se riittäisi minulle. 

Jaahas, kai se on töihin taas tästä lähdettävä. Oli vain pakottava tarve tulla hetkeksi purkaa ajatuksia tänne.. 

Muutoksia

Lueskelin aikaisempia tekstejäni ja huomasin kuinka vaihteleva oloni on ollut leikkuun jälkeen. On tullut erilaisia oireita ja tuntemuksia, sitten ne on helpottaneet/loppuneet ja tullut uusia taas tilalle.

Nyttenkin, se närästys josta viime postauksessani kerroin on helpottanut aika paljon kun jätin kahvin pois. Olo on ollut oikeastaan ihan hyvä nyt sen asian tiimoilta, käytänhän toki vielä somacia mutta nyt se yksi tabletti on riittänyt. Tästä huolimatta tunnen ajoittain tuossa rintalastan alla keskellä suht kovaa pistelyä ja kipu ei näköjään riipu siitä olenko syönyt vai en. Välillä voi olla päivä tai parikin ettei kipua tunnu, toisina päivinä taas sitä on enempi. En oikein tiedä mitä se on, toivottavasti menisi ohi niinkuin nuo kaikki muutkin aikasemmat vaivat ja tuntemukset.

Painoa on nyt 9 viikon aikana lähtenyt noin 9,5kg. Missään muussa en sitä huomaa kuin vaatteissa ja tuntuu että nekin huijaa. Ei vain millään tahdo uskoa, että entinen 54-56 koko on vaihtunut 46-48 kokoon! En edes muista sitä aikaa kun vaatekokoni alkoi nelosella. Jotenkin olen kokoajan ihan varma että kyseinen koko olisi mahtunut päälleni jo aijemminkin, en vain ole kokeillut tai että tietyt vaatemerkit on suunniteltu isommille joten en oikeasti ole laihtunut... Jokin minussa silti hyvin hiljaisesti muistuttaa, että koon 46 paita ei olisi päälleni mahtunut vielä muutama kuukausi sitten ja tiedän sisimmissäni sen olevan totta. Miten sitä onkaan niin hiton vaikeaa uskoa?!?!?

Tänäänkin.
Löysin kaupasta kivan paidan ja päätin lähteä sovittamaan sitä. Ajattelin "repästä" ja kokeilla sitten vaikka vaan itseni kiusaksi kokoa 48, olin varma ettei se mahtuisi, joten otin mukaan myös koon 50 vaikka sekin tuntui ihan liian pieneltä. Sovitin ensin kokoa 48 ja se oli minulle selvästi liian iso! En ollut uskoa silmiäni. Hain astetta pienemmän, koon 46 paidan. Se oli sopiva vaikkakin hieman reilu sekin! Se oli todella mykistävä hetki. Vieläkään en pysty uskomaan. Olen ihan satavarma että sen paidan mitoitus on vaan normaalia reilumpi...
Samoin viime viikonloppuna, kun käytiin intersportissa. En ole siis vuosikausiin ostanut sieltä muuta kuin kenkiä, koska mikään vaate ei ole mahtunut päälleni. Kappas vaan kun viime reissulta lähti mukaan koon 48 toppahousut..... Siis toppahousut, joita olen oikeasti metsästänyt jo monia vuosia löytämättä yhtä ainuttakaan sopivaa edes nettikaupoista...
Huhhuh, kyllä ihan sanattomaksi
vetää...😳

Reilu 6 viikkoa leikkauksesta

Elämäni muuttuu, minä muutun. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. 

Elämäni on ollut toista kuukautta yhtä vastoinkäymistä. Leikkauksen jälkeinen elämä ei todellakaan ole ollut niin helppoa mitä ehkä monella muulla on ollut.

Koin hyvin voimakasta pahoinvointia heti leikkuun jälkeen, kärsin epätavallisen pitkään todella kovista leikkauskivuista ja sain järkyttävät vieroitusoireet tramalista niin, että meinas huonosti käydä. Lisäksi tämä kaikki on ollut ÄÄRETTÖMÄN raskasta henkisesti... ja pakko myöntää, että se on syönyt voimia aikalailla ihan kaikelta. En ole saanut edes nukuttua pitkiin aikoihin kunnollisia yöunia kun niin huolettaa ja pelottaa moni asia tässä 

"uudessa elämässäni". 

Ajoittain olen pettynyt itseeni, miksi menin sotkemaan elämäni leikkauksella, oliko tämä nyt oikeasti se mitä todella halusin? Olisinko ollut kuitenkin  onnellisempi ilman leikkausta? Olisinko pystynyt laihduttamaan sittenkin omin avuin? Välillä taas koen iloa ja onnea, että saan viimeinkin elämäni raiteilleen ja uusia mahdollisuuksia laihtumisen myötä. Odotan innolla tuloksia kun paino laskee ja hoikistun, kun päälleni mahtuu yhä vain pienemmän vaatteet, kun voin katsoa itseäni peilistä tyytyväisenä ulkonäkööni, häpeilemättä. Tunneskaalat ovat siis hyvin ääripäitä toisistaan. Näiden ajatuksien kanssa joudun ihan päivittäin painimaan tuoden mukanaan ahdistuneisuutta, pelkoa, surua mutta myös iloa, helpotusta ja toivoa. On hyvin vaikeaa selittää mitä kaikkea pään sisällä käy läpi. Tunteita ja ajatuksia on niin paljon. Liikaa.

Ulkoisesti en ole muuttunut vielä kovinkaan paljoa, josta olen kyllä hieman pettynyt... Pian 7 viikkoa kulunut ja painoa lähtenyt vaivaiset 7kg. Paino jumittaa jatkuvasti ja saattaa pysyä samassa lukemassa pitkäänkin. Mutta tottakai tuokin määrä tuntuu jo kehossa ja huomaan, ettei kävely satu jalkoihin enää niinkuin ennen. 

Lähestulkoon kaikkea pystyn syömään paitsi kananmuna on sellainen joka tökkii ja pahasti. Se aiheuttaa myös vatsakipua jostain syystä, oli se sitten missä muodossa tahansa. Makeaa ei pysty paljoa syömään eikä sitä tee edes mieli, niinkuin ei oikeastaan mitään ruokaakaan tee mieli. Sitä vain syö jotakin kun on pakko. Toisaaltahan tämä tilanne on ihanteellinen siinä mielessä, ettei ruoka tai ruoanhimo hallitse minua enää. Pystyn nyt oikeasti vaikuttamaan itse siihen mitä syön ja minkä verran. Se sellainen "kahle" ruokaan on katkennut ja olen vapaa houkutuksista ja mieliteoista. Se tuntuu kyllä kieltämättä todella hyvältä. Jonkin verran on tullut myös makumuutoksia. Kaikki entiset ruoat eivät maistu enää samalta, ei yhtä hyviltä kuin ennen. Janoa tunnen tuskin lainkaan. Jos jotakin oikein suolaista syö niin saattaa tuntua hieman janoa mutta ei muuten. Siksi minä kuljenkin aina vesipullo mukana, että muistaisin juoda. Nesteet meneekin itseasiassa hyvin alas, paitsi hiilihapolliset juomat ja alkoholi. Ne aiheuttavat ikävää kivistyksen tunnetta... 

Syömisten kanssa minulla vaan tuppaa edelleen olemaan ongelmana se nopeus. En vain millään tahdo oppia hitaasti syömään vaan tulee entiseen tahtiin vedeltyä ruokaa naamariin. Siitähän seuraa tietysti ilmakuplien puristuksiin jääminen, pulauttelua, kipua ja epämiellyttävää oloa vatsassa hetken aikaa. 

Ruoansulatus on hidastunut kamalasti ja vatsa toimii enää vain noin joka toinen päivä, kun ennen sain istua vessassa jopa 2-3 kertaa päivässä. Liian rasvaiset tai makeat ruoat tekevät helposti ripulin, joten niitä tulee välteltyä... myös siksi, että tekevät helposti niin äklön olon.

Aamuisin on nykyään vaikea saada mitään alas. Vaikka olen aina tottunut syömään aamupalaa niin enää se ei oikein tunnu onnistuvan. Saatan tuntea pahoinvointia ja minua etoo ajatuskin ruoasta. Vasta tuntien kuluttua voin harkita laittavani jotain suuhuni.

Olen pikkuhiljaa oppinut hahmottamaan silmällä miten paljon pystyn syömään ja osaan ottaa sen mukaisesti ruokaa lautaselle. En ole ekojen leikkauksen jälkeisten viikkojen jälkeen enää punninnut tai mitannut ruokamääriäni vaan syön sen minkä pystyn. Mitä vähemmän stressaan syömisistäni, sen parempi. Minusta tärkeintä on elää elämää niinkuin ennenkin, ruokailuhommat tulee siinä vierellä. Kyllä se pikkumasu ilmoittaa kun on syöty tarpeeksi. Näin sen mielestäni kuuluukin olla. 

Tässäpä näitä kuulumisia taas oli. Nyt kun olen pikkuhiljaa tramaleista vieroittautunut niin voisin jopa uskaltaa toivoa
parempia aikoja voinnilleni.👍

5 viikkoa

Viisi viikkoa leikkauksesta. Vaikka vastoinkäymisiä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, niistä on silti selvitty. Elämä alkaa vihdoin näyttää taas valoisamman puolensa. Kipuja ei juurikaan enää ole ja vieroitusoireetkin on kurissa kun pikkuhiljaa tramalista vierottaudun.

Palasin töihin maanantaina. Olin niin onnellinen, että viimeinkin kaiken tämän  myllerryksen jälkeen alkaa arki! Se ihana harmaa ja tasainen arki, voi kuinka sitä olenkin kaivannut!

Töihinpaluu tuntui mukavalta, mutta se, mikä minua sielä odotti.. tuntui vähemmän mukavalta. Olin kertonut leikkauksestani työpaikallani ehkä noin viidelle ihmiselle, niille, joihin kuvittelin pystyväni luottamaan. Ihmettelin ekan päivän jälkeen, kun eräs vieraampi gollega, jolle en ole leikkuusta edes maininnut, tuli utelemaan vointiani operaatioon liittyen. Hyvin pian minulle selvisikin, että siis aivan koko laitos tiesi siitä!! Siivoojista, opiskelijoista ja aivan tuiki tuntemattomista lähtien, työpaikallani tiedettiin, että olin käynyt lihavuusleikkauksessa. Siitä puhuttiin minun läsnäollessani isolla porukalla sellaisten kuullen, jotka eivät vielä tienneet. Nöyryyttävää.. Nyt JOKAINEN haluaa kuulla ja tietää miten se meni ja kuinka olen toipunut, kyselevät vointiani ym. 

Tämä oli aivan valtava järkytys! En ole pystynyt kertomaan leikkauksesta monelle perheenjäsenellenikään, koska koen niin voimakasta häpeää asiasta. Pelkään joutuvani naurunalaiseksi, minua ahdistaa mitä muut ajattelevat asiasta... Monilla on ennakkoluuloja ja täysin vääriä käsityksiä lihavuusleikkauksesta. Jotkut ajattelevat sen olevan ns. "oikotie" onneen ja laihtumiseen, jotkut ajattelevat leikkauksen olevan ikäänkuin taikatemppu jonka jälkeen en enää koskaan lihoa... niinkuin työkaverinikin luulivat kunnes korjasin heidän käsityksensä. Ihmiset ovat NIIN tietämättömiä ja suht monilla tuntuu aina olevan se "joku tuttu" joka käynyt lihavuusleikkauksessa, laihtunut hirveesti ja lihonut vähintääkin samoihin mittoihin takaisin. Lihavuusleikkauksien maine on kärsinyt juuri näiden tarinoiden vuoksi melkoisesti. 

Pakko kyllä sanoa, että olen TODELLA pettynyt ja tyrmistynyt... Ne ihmiset joihin silloin uskalsin luottaa tässä asiassa, pettivät minut täysin. Nyt työpaikallani kytätään joka ikinen leivänmurunenkin jonka syön ja kysellään mitä muuta olen syönyt päivän aikana ja mitä minulla on levitteenä kaurakorppuni päällä ym. Pienen masuni vuoksi joudun syömään useammin varmaan kuin moni muu söisi ja se herättää huomiota.. olen yrittänyt syödä piilossa, salaa muilta.. Tuntuu kamalalta olla lihava, ja syödä jatkuvasti.. Tiedostanhan minä sen toki itse että syötävä on, mutta  muut varmaan miettii, että miten voin laihtua kun syön kokoajan. He eivät käsitä sitä miten pieniä määrät ovat. Lisäksi minua tuijotetaan enemmän päästä varpaisiin, että olenko laihtunut. Siis todella ahdistavaa.. 

Eihän ihmiset varmaankaan kauaa jaksa syömisiäni tarkkailla, onneksi, mutta aina on ne tietyt, jotka jaksaa. Valitettavasti. Minunkin työpaikallani sellaisia muutamia on. Tiedän, että pitäisi olla välittämättä toisten mielipiteistä ja ajatuksista, tiedän että ainoastaan minä itse tiedän parhaiten miten asiat on, muilla ei ole mitään merkitystä. Siitä huolimatta tuota ajatusta on niin kovin vaikea mahduttaa aina päähänsä. Koen silti, että minun luottamukseni on petetty ihan pahimman mahdollisen kerran. En ole vielä kerennyt käsittelemään edes omia ajatuksiani leikkaukseen liittyen niin nyt saan olla kokoajan kertomassa jotain jollekkin.. En todellakaan olisi koskaan halunnut tehdä tästä tällaista numeroa.. ja näin pienessä, juoruilevassa kylässä tietää pian varmasti ihan kaikki.. Itkettää, turhauttaa, raivostuttaa, hävettää... ja vituttaa.. miksi menin koskaan luottamaan kehenkään työpaikallani! 

Olisin toivonut, että saisin itse kertoa sitten kun olen siihen valmis ja selvitellyt ensin ajatuksia itseni kanssa. Mutta tää meni nyt näin.

Olihan töihinpaluussa edes se hyvä puoli, että liikunnan vuoksi paino tipahti yhtäkkiä reilu 3kg!! 😊

Voihan jumitus!

Uusi pieni massuni täyttää muutaman päivän päästä JO viiden kokonaisen viikon verran! Voi että miten aika menee äkkiä, välillä tuntuu ihankuin olisi vasta kotiutunut sairaalasta! 😳

En tiedä enää mikä kehoani vaivaa kun se ei nyt suostu luopumaan painosta grammaakaan, päinvastoin. 

Painoin pahimmillani 138kg syksyllä 2015. Leikkausaamuun mennessä eli kahden vuoden aikana sain ene-dietit mukaanlukien noin -19kg pois, painoin leikkausaamuna 119.1kg. 

Leikkuun jälkeen olen saanut VAAN -4kg pois, painoni on siis tällähetkellä 115.3kg ja tuon luvun alapuolelle en tahdo päästä sitten MITENKÄÄN. 

Vajaa viikko sitten paino jopa nousi 1,4kg kunnes taas laski tuohon 115kg paikkeille. 

Luulen, että kroppani on vaipunut jonkin sorttiseen "säästöliekkiin" tms. Hiilarit ovat pysytelleet jo toista kuukautta noin 50g /päivä, joten tankkasin yhden viikonlopun hiilareita niin paljon kuin pystyin. Ajattelin sen boostaavan laihtumistani, tuloksetta. Lisäksi olen pyrkinyt nostamaan kaloreita aijemman 800kcal sijaan noin 1200-1500kcal paikkeille, eli hieman "terveemmälle" tasolle, ei vaikutusta. Pyrin liikkumaan jos en nyt päivittäin niin kuitenkin muutamia kertoja viikossa teen noin 2-3km lenkkejä, juon 1-1,5 litraa päivässä. En vain tajua miksei mitään tapahdu. Proteiineistakin olen huolehtinut ja tarkistellut aika ajoin, että saan niitä noin 70-80g päivän aikana, välillä jopa enemmänkin. Mutta ei, jumissa ollaan ja lujaa! En vaan keksi enää mitään konstia tähän enkä jaksa edes yrittääkkään.

Antaa olla, putoo jos putoo, ei jaksa kiinnostaa! 😡

Kirurgin kontrolli

Huomenna tulee 4 viikkoa leikkauksesta. Kaikki on muuten mennyt oikein hyvin mutta nämä leikkauskivut vie multa jo järjen! Edelleen sattuu esim. istumaanmeno, sohvalta nousu, kyljellään en pysty vieläkään nukkumaan, yskiminen/aivastelu sattuu ja mikä pahinta... autoon istuminen tuottaa ihan järjettömän kivun. Alan olla jo todella väsynyt tähän...😭

Mutta tosiaan.. tänään tapasin kirurgin ensimmäistä kertaa leikkuun jälkeen. Heti vastaanotolle tullessa hän jo huomasi irvistelyni kovien kipujen vuoksi ja mietti ääneen, että; "ompas sulla epätavallisen kovat kivut vieläkin vaikka näin kauan on jo leikkauksesta..." Kirurgi tutki heti haavani ja totesi niiden olevan hyvin siistit, katsoi verikokeiden tulokset koneelta ja kertoi, ettei mitään tulehdukseen liittyvää ainakaan ole. Lääkärin mukaan syvällä vatsanpeitteissä oleva haava on ommeltu hyvin kireälle, ettei haavatyriä pääsisi muodostumaan. Ompeleiden sulaminen kestää tällä alueella hieman kauemmin kuin normaalisti, yleensä noin 2-3 kuukautta. Tämän vuoksi joskus joillakin potilailla kipua saattaa esiintyä kauemmin kuin normaalisti mutta sen pitäisi helpottaa sitten kun sisäiset ompeleet sulavat pois. 

Leikkausalueelle pistettiin hervottoman kokoisella piikillä pitkävaikutteista puudutusainetta, jonka pitäisi helpottaa oloa. Saan käydä kirurgin luona puudutuspistoksilla niin kauan kuin tarvitsee ja hän suosittelikin, että tulisin taas loppuviikosta ottamaan piikin. Minulle sanottiin, että puudutuksen vaikutus alkaa hitaasti, kuulemma vasta huomenna pitäisi puudutuksen olla täydessä tehossaan ja lääkeaine kestää jopa 2-3 viikkoa. Vielä ei ainakaan mitenkään kovin suurta apua puudutuksesta ole ollut. Olen ottanut iltapäivällä pitkävaikutteisen voimakkaan kipulääkkeenkin ja silti aina vain sattuu. Kyllä se niin näköjään on, ettei näitä kipuja taida saada millään konstilla hallintaan, ne on vain kärsittävä...😔

Painostakin oli puhetta. Kirurgin mukaan tällainen jumitus leikkauksen jälkeen on täysin normaalia. Kehoni on niin shokkitilassa vielä, että se ei luovu grammastakaan tällähetkellä mutta ajan kanssa paino lähtee taatusti laskuun... näin hän lupasi. Edelleen vain korostettiin proteiinien tärkeyttä, muusta ei ole niinkään väliä. Kirurgi muistutti myös edelleen ohitusleikkauksen mahdollisuudesta jos paino meinaa vuosien kuluttua nousta (jota kirurgini piti hyvin epätodennäköisenä) tai Sleeve leikkauksesta jää refluksivaivaa. Toisaalta hyvä, että vielä on jotakin tehtävissä jos tuntuu, että tulee ongelmia... on vielä se "viimeinen oljenkorsi" käytettävissä JOS tarvii.. 

Niin ja sain nyt myös sen kuuluisan leikkauskortin, jolla voin saada joissakin ravintoloissa puolikkaan ruoka-annoksen tai lasten aterian halvempaan hintaan. 

Joulukuussa olis sitten ravitsemusterapeutin ja fysioterapeutin tapaamiset ja ennen niitä tietysti verikokeet. Kirurgia en nyt enää sitten tapaa muuten kun jos käyn ottamassa lisää puudutetta, mutta muuten seuraava kontrolliaika sisätautipolin lääkärille lihavuusleikkausasian tiimoilta on vasta ensi vuonna.

Näin se homma etenee, nopeesti on vaan kaikki tapahtunut ja jo nyt kulunut kuukausi leikkauksesta!  😵 

Toivottavasti se aurinko vielä paistaisi tähänkin risukasaan ja elämä alkaisi taas pian hymyilemään. Voin jokatapauksessa olla ylpeä itsestäni, minä tein sen, menin ja selvisin isosta leikkauksesta, olen hengissä ja minulla on nyt mahdollisuus terveempään ja onnellisempaan elämään! Ja ehkäpä se raskauskin onnistuisi tulevaisuudessa helpommin kunhan ensin toipuu kunnolla ja saa painoa pois, saisimme ehkä vihdoin sen oman ihanan pikku perheen. 👪💗

Tasan kolme viikkoa

 .... Eletty pienennetyn vatsalaukun kanssa. Vaikka kipuja vielä onkin niin pakko kyllä sanoa että olen onnellinen!

Sleeve-leikkauksen ansiosta massuun mahtuu ruoasta riippuen noin 0.5-1,5dl kerrallaan. Hassua miten niin pienestä määrästä tulee jo kylläiseksi. Lisäksi koen, että kerrankin MINÄ hallitsen ruokaa eikä ruoka minua, niin kuin se on viimeiset 20 vuotta mennyt... Mielitekoja ei pahemmin ole, välillä saattaa makeaa tehdä mieli mutta sekin tunne hiipuu melko pian. Kaikenlisäksi makeasta tulee niin ällöttävä olo, ettei suklaatakaan muutamaa palasta enempää pysty syömään. Nälkä ilmoittelee itsestään aina kahden tunnin välein. Juomisesta pitäisi olla kännykkä muistutus pitkin päivää kun se tuppaa herkästi unohtumaan. Syömisten suhteen kaikki on täydellisesti. Tähän mennessä lähes joka ruoka on sopinut vatsalleni paitsi makaronilaatikko ja kananmuna jotka aiheuttavat kipua ja epämiellyttävän tunteen, mutta muuten on toistaiseksi kaikki toiminut. Jonkin verran olen pienen pientä närästystä potenut 40mg somacista huolimatta. Hieman pelottaa jo ajatus tulevasta kun pitäisi somacit jättää reilu 2kk päästä pois, kuinkahan liekeissä sitä sitten ollaan... 

Soitin eilen ravitsemusterapeutilleni. Olen yrittänyt kysellä facen vertaistuki ryhmissä, että onko lihavuusleikatuille olemassa jotakin tiettyä päivittäistä kalorimäärää jota tulisi noudattaa. Itselläni kun on paino jumittanut jo viikon niin kiinnostaisi vaan tietää syönkö kenties väärin vai mistä tämä johtuu...Sain niin eriäviä vastauksia, että päätin ottaa selvää asiasta omalta terapeutiltani. Hänen mukaansa leikatuille ei ole määritelty  mitään varsinaista kalorirajaa, tärkeintä olisi vain huolehtia riittävästä proteiinin saannista. Vatsalaukun kavennusleikkauksen jälkeen ei ymmärtääkseni ole riskiä syödä liikaa kaloreita päivän aikana, päinvastoin usein syödään liian vähän ja sen vuoksi paino ei laske kun koko keho ihan jumissa. Ravitsemusterapeuttini oli sitä mieltä, että kaloreita saa tulla ainakin reilusti yli 1000 päivän aikana. Lisäksi hän kehoitti olemaan stressaamatta ja totesi, että tällaisia tasaisempia vaiheita tulee välillä ja ne kuuluvat prosessiin. Tiedän, olen niin malttamaton. Kroppani on vasta toipumassa isosta leikkauksesta eikä varmasti senkään takia ole valmis antamaan yhtäkään kiloa pois, onhan se tottakai ymmärrettävää... Terapeuttini mukaan hän ei olisi huolissaan laihtumisesta, se tapahtuu kyllä kun sen aika on. Koitan nyt ottaa vaan rennosti, SYÖDÄ ja JUODA riittävästi päivän aikana niin eiköhän se siitä, ajan kanssa. Yritän vain luottaa siihen, että paino lähtee laskuun jossain vaiheessa... joten sitä odotellessa! 😊

Iloa ja hämmennystä

Vajaa kaksi viikkoa vasta kulunut leikkauksesta ja paino laskenut -3.7kg! Huhhuh. Tuntuu ettei järki pysy tässä mukana! Joka aamu vaa'assa tervehtii uusi alempi lukema eikä sitä vaan tahdo käsittää. Paino laskee mutta missään se ei näy? Mieheni on huomauttanut jo useampaan kertaan, että olen hänenkin silmissään kaventunut valtavasti vaikka hän sentään näkee minua päivittäin. Itse huomaan jotakin hyvin pieniä muutoksia mutta en mitään valtavaa. Onko se tosissaan niin, että itsensä näkee aina yhtä suurena vaikka laihtuisi kuinka?

Näin nopea laihtuminen on toki ihana asia mutta toisaalta myös hyvin hämmentävää ja outoa. Pelkään lihoavani ja lasken kaloreita, eilenkin sain paniikin kun kalorit nousivat yli 800, olin varma että nyt lihoan taas ja koko leikkaus oli turha ym. Aamulla puntarissa -1,1kg! Pelkään lihoavani vaikka laihdun kokoajan. Mikä minua vaivaa..?

Kaikenkaikkiaan nyt poissa noin 22kg.👍

Ensimmäinen viikko leikkauksen jälkeen

Kotiin lähdettyäni minulla oli kipuja vielä todella paljon mutta olin sitkeästi päättänyt vaan pärjätä niiden kanssa. Olin sairaalassa hyvin ahdistunut ja halusin sieltä vain pois niin pian kuin mahdollista. Pääasia, että juomat pysyivät sisällä, eikä pahoinvointia kovin paljoa enää ollut.

Ensimmäinen yö kotona meni aika huonosti. Heräsin klo. 3 taas karmivaan pahoinvointiin, olin varma että oksentelu alkaa jälleen. Join rauhallisesti vettä ja hieman mehukeittoa, kun olo vähän rauhoittui painuin takaisin nukkumaan. 

Ekat yöt kotona olivat todella vaikeita, uni ei meinannut tulla tai sitten heräilin jatkuvasti enkä tahtonut saada enää nukutuksi. Lisäksi kivut häiritsivät öitä aika paljon. Kyljellään nukkumisesta ei tule vieläkään mitään vaikka leikkauksesta onkin jo hieman reilu viikko. Oikeanpuolimmainen isoin leikkaushaava on edelleen todella kipeä, saa ihan tosissaan varoa tiettyjä liikkeitä kun sattuu niin kovasti. Soitin jo huolissani vatsatautien polille ja varmistin ettei kivut johdu mistään vakavammasta mutta sanoivat "kudoskireyden" olevan ihan normaalia ja että kipua saattaa tuntua vielä muutamia viikkojakin. Kunhan leikkaushaavat ei eritä/punoita tms. niin kaikki on hyvin. 

Ensimmäinen viikko minimasun kanssa on sujunut haavakivusta huolimatta todella upeasti. Mehukeitot, proteiinipirtelöt, puurot, mehut ja keitot alkavat vaan kyllästyttää jo todella kovasti. Nestemäisellä ruokavaliolla tulisi olla vielä viikko mutta monesti olen kuullut sanottavan, että sairaalan ohjeita pitäisi jokaisen itse soveltaa itselleen sopiviksi. Minun kroppani ainakin tuntuu himoitsevan jo niin paljon muutakin kuin pilliruokaa, joten olenkin nyt todella varovaisesti jo kokeillut pienesti muitakin ruokia, kuten pehmeää munakokkelia, kalakeittoa (jota en enää soseuttanut), kanakastiketta ja riisiä..ja on sitä maisteltu eilen jo fasupalaakin kun sattui kahvivieraita meillä käymään! 😁

Esimerkiksi tuon munakokkelin kohdalla jouduin luovuttamaan. Ekojen teelusikallisten jälkeen alkoi maha kurnuttamaan ja vääntämään sen verran ilkeästi, että päätin jättää tällä kertaa syömättä. Pitää kokeilla vaikka myöhemmin sitten ihan keitettyä kananmunaa kuinka sen kanssa käy.

Kyllä tässä on tosi paljon uuden opettelua ja oppimista! Nyt sen vasta pikkuhiljaa alkaa käsittämäänkin millainen työ tän ruokavalion suhteen on kun miettii, että joutuu käymään ihan kaiken uudestaan läpi, mikä sopii ja mikä ei. 

Ruokailuajat ja etenkin päivän rytmittäminen niiden mukaan tuntuu vaikeilta. Tietysti kun oikein koskaan ole niihin tottunutkaan entisessä "elämässäni". Silloin söin miten tykkäsin ja välillä ruokailuajat venyivät mahdottoman pitkiksi, jolloin nälkä oli aivan hillitön sitten illalla/yöllä. Nyt pitäisi syödä 2-3 tunnin välein, ettei tulisi huono olo.
Myöskään ruoan hidas nauttiminen ei ole kovin helppoa. Tulee todella herkästi syötyä liian nopeeseen tahtiin jolloin maha alkaa vääntämään ja kurisemaan. Desin annos lautasellani kerkeää myös jäähtymään nopeasti ja annosta saa olla jatkuvasti lämmittämässä. Turhauttavaa juosta kokoajan ruokapöydän ja mikron väliä. 

Nälkää tai janoa en ole tuntenut vaikka kalorimääräni päivän aikana onkin 500-600kcal, mutta silti kaikkia ruokia ja herkkuja tekee ajoittain mieli ihan hirveesti. Makuaistikin on kai jotenkin herkistynyt. Ennen tykkäsin juoda kevytmaitoa, nyt sen rasvaisuus suorastaan saa minut kukomaan.. Ennen tykkäsin banaanijugurtista ja pystyin sen kyllä syömään ongelmitta, nyt sen makeus ällöttää niin että ei tee mieli. Samoin kävi eilisten fasupalojenkin kanssa, liika makeus tekee etovan olon. Ennen en tykännyt mistään sokerittomista keinomakeutetuista tuotteista, nyt juuri ne maistuvat ihanan raikkailta ja kevyiltä.

Vaikka olenkin leikkauksen vuoksi kärsinyt hirveesti kivuista, en vaihtaisi tätä silti koskaan mihinkään. Tämä on minun uusi mahdollisuuteni elää onnellisempaa ja terveellisempää elämää ja otan tästä mahdollisuudesta kaiken irti! 🙂

Osastopäivä

Leikkauslähetteestä ei mennyt varmaan kuin kuukauden päivät kun tuli kutsu osastopäivälle keskussairaalaan. 

Minun lisäkseni osastopäivään osallistui kolme muuta leikkaukseen tulevaa potilasta. Aamu alkoi klo. 8 yhteispalaverilla, jossa oli kaikki me potilaat sekä kirurgi, sairaanhoitaja, fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti sekä psykologi. He pitivät jokainen meille lyhyen "esitelmän" leikkauksesta, leikkausvaihtoehdoista, miten leikkaukset tehdään, puhuttiin ravitsemuksesta ja liikunnasta, elämää ennen ja jälkeen leikkauksen, miten leikkaus vaikuttaa psyykkeeseen ym. ym. 

Palaverin jälkeen jokaiselle potilaalle oli aikataulutettu päivää niin että kukin vuorollaan pääsee tapaamaan henkilökohtaisesti kirurgin,  ravitsemusterapeutin, sairaanhoitajan, ym.
Kirurgin kanssa mm. pohditaan leikkausvaihtoehtoja ja sovitaan jo alustava leikkauspäivä. Ravitsemusterapeutti ohjeistaa ENE-dieettiin ja sairaanhoitaja haastattelee tupakan/alkon käytöstä jne. Ryhmän kanssa kävimme yhteislounaalla, jossa opetellaan syömään pienen pieni annos ruokaa huolellisesti pureksien. Tällä demonstroidaan konkreettisesti leikkauksen jälkeistä elämää syömisten kannalta. Kävimme myös fysioterapeutin vastaanotolla joka kertoi meille liikunnasta ja ohjeisti pulloon puhallukset sekä sängystä ylösnousun sekä sänkyynmenon kyljen kautta.

Päivä oli hyvin pitkä, lippua ja lappua sekä infoa tuli joka suunnasta niin, että pää oli aivan pyörällä kun kotiin pääsin. Seuraavaksi odottelin vain neljän viikon ene-dieetin alkamista ja yritin pitää painon kaikin keinoin kurissa ettei se lähde nousemaan.

Leikkaustavaksi minulle valikoitui Sleeve. Olin aijemmin opiskellut paljon eri leikkaustavoista, niiden hyvistä ja huonoista puolista jne. Itselleni kavennusleikkaus eli sleeve tuntui parhaimmalta ratkaisulta ja ehdotin sitä kirurgilleni. Hänen mielestään se oli tapauksessani hyvä ratkaisu ja siihen päädyttiin.

Lähete leikkausarvioon

Yritin jo lapsena laihduttaa, siinä tietenkään onnistumatta.
Vaihdoin kevytmaidon rasvattomaan ja yritin vähentää makean syömistä. En muista mitään painolukemia mutta se jyrkkä painokäyrä terkkarin tietokonenäytöllä ei unohdu mielestäni koskaan.

Nuoruusiässäkin oli joitain laihdutusyrityksiä. Joskus onnistuin saamaan 10kg pois, kunnes tulivat korkojen kera takaisin. Painoni on ollut yhtä jojoilua koko elämäni ja niin se vain pikkuhiljaa on aina vain jatkanut nousemistaan osittain ihan erinäisistä syistä johtuen.

Muutama vuosi sitten, alkoi biologinen kelloni tikittämään oikein toden teolla. Aloimme rakkaani kanssa yrittämään omaa vauvaa. Vuosi vierähti eikä mitään tapahtunut. Olin pettynyt ja ihmeissäni mikä kroppaani oikein vaivaa. Menkatkin tulivat miten sattuu ja joskus ei ollenkaan.
Kovat alavatsakivut saivat tilaamaan ajan lääkäriin. Siellä minulla todettiin PCOS, eli hormonihäiriö, joka vaikeuttaa raskautumista ja saattaa jopa estää sen täysin. Tämä parantumaton sairaus on suurelta osin liikalihavuuteni aiheuttamaa ja sen ainut hoitokeino on, mikäs muukaan kuin laihdutus.
Ikävä kyllä, PCOS taas jarruttaa laihtumista hyvin tehokkaasti ja aijemmin loukatun polveni vuoksi liikkuminenkin on hyvin rajoittunutta. Aikamoisessa oravanpyörässä tässä siis ollaan...

Yksityinen gynekologini jonka luona kävin lapsettomuushoidoissa suositteli lihavuusleikkausta ja sanoi, että olisi valmis kirjoittamaan minulle leikkauslähetteen milloin vain. Hänen mielestään laihtumalla reippaasti minulla olisi parhaimmat mahdollisuudet raskautua ja PCOS oireet lievenisi hyvinkin paljon. Leikkaushoitoa oli minulle suositellut jo aijemmin muutama muukin lääkäri joten gynen ehdotus ei tullut yllätyksenä. Ajatus lihavuusleikkauksista on kuitenkin pelottanut niin kovasti, etten ole halunnut edes ajatella asiaa. Gynekologini sai kuitenkin minut harkitsemaan leikkausta ensimmäistä kertaa ihan vakavasti.

Päätin antaa itselleni vielä vuoden miettimis- sekä armonaikaa ja yrittää ihan tosissani laihduttaa. Elopainoni oli tuolloin peräti 138kg. Kävin ravitsemusterapiassa säännöllisesti ja pidin tarkkaa ruokapäiväkirjaa. Yritin myös liikkua sen minkä pystyin. Paino junnasi ja sahasi jatkuvasti +- 6-7kg, turhauduin todella kovaa itseeni.

Keväällä 2016 gynekologi kirjoitti pyynnöstäni viimein lähetteen leikkausarvioon. Se oli oikeasti aikamoinen helpotus vaikka tuleva pelottikin..

Pian sain jo ensimmäisiä aikoja verikokeisiin, sokerirasitustestiin, keuhkoröntgeniin, sydänfilmiin, spirometriaan, ravitsemusterapiaan ja psykologin leikkausarvioon.