Kuulumisia

Kävin kolmen kuukauden kontrolli verikokeissa ja ravitsemusterapeutin mukaan

veriarvoni ovat suorastaan ihanteelliset, vaikken olekaan muistanut syödä edes päivittäin määrättyjä vitamiineja... hyvä kun kerran viikossa muistaa ne ottaa. 

😳😁

Pitää oikeasti ruveta tsemppaamaan niiden vitskujen kanssa, ymmärrän toki, ettei niitä ole turhaan minulle määrätty. Puutostilat kehittyy pikkuhiljaa kuukausien jopa vuosien kuluessa ja niiden oireet voivat olla vakaviakin. 

Lisäksi ravitsemusterapeutti suositteli minulle pellavansiemen rouhetta 1rkl päivässä. Sillä turvaisin hyvien rasvojen päivittäisen saannin koska en tällähetkellä niitä ravinnostani riittävästi saa. Margariinin ja öljyn lisääminen ruokavaliooni saattaa aiheuttaa vaan kovempaa närästystä ja joudun sen takia jo muutenkin enempi katsomaan mitä suuhuni laitan. Närästys rajoittaa kyllä jonkin verran syömisiä ja etenkin tuota rasvan käyttöä.

Tein ennen ravitsemusterapeutille menoa kolmelta päivältä ruokapäiväkirjaa ja sen mukaan annoskokoni olivat kuulemma sopivat ja ruokavalintani oli muutamia pieniä herkkupaloja lukuunottamatta oikein hyviä. Olen stressanut erityisesti proteiinien saannista kun tiedän etten saa sitä määrättyä 80g päivässä juuri koskaan täyteen. Kuitenkin veriarvoistani näkyi proteiinien saannin olevan kohdallani juuri sopivaa. 

Närästys vaivastakin puhuttiin ja kerroin kuinka joudun edelleen päivittäin syömään somac 40mg:sta, joskus jopa kaksin tai kolminkertaisina annoksina ja päälle vielä gavisconit ja renniet eikä välttämättä sekään auta. Tästä voit siis päätellä miten älyttömän voimakkaasta närästyksestä ajoittain kärsin. Suurimmaksi osaksi on kuitenkin päiviä, että pärjään vuorokauden ihan yhdellä somacilla mutta jos tuo massu jostain hermostuu niin se tietää sitten kahden tai kolmen päivän helvetillisen polttelun ruokatorvessa ja kurkussa.

Ravitsemusterapeutti halusi konsultoida sairaanhoitajaa tästä asiasta, että olisiko syytä jutella ihan leikanneen kirurgin kanssa vaivastani. Niimpä minulle järkkääntyi ensi maanantaiksi soittoaika kirurgilleni ja voin hänen kanssa miettiä ratkaisua tai helpotusta ongelmaani. Toivottavasti siihen joku apu löytyisi, sillä on tää melkoisen kuluttava "sairaus".. 

Niin ja ihan selvennykseksi siis, että tämä närästys on tullut ihan leikkauksen myötä. Ennen leikkausta minua harvoin närästi ja siihenkin auttoi rennie ihan helposti mutta nyt tämän sleeve leikkauksen jälkeen närästys on puhjennut oikein kukkaansa. Se vain on ikävä totuus, että joillekkin leikatuista tämä vaiva saattaa jäädä pysyväksi, joillakin se voi helpottua tai parantua ajan myötä tai sitten ei. Harmillista kun muuten niin hyödyllinen leikkaus tuokin mukanaan tällaisen haittavaikutuksen niin ei se kivaa ole. 😞

Painoa on lähtenyt nyt -13,6kg. En ole nyt viikkoon yksinkertaisesti kerinnyt kuntopyöräilemään tai muutenkaan liikkumaan niin paino jopa vajaan kilon nyt  noussut.... Pitää kyllä pyrkiä järjestämään aikaa liikunnallekin. Että ei se paino vaan itsellänsä laske leikkauksen ansiosta, kyllä se vaatii edelleen sitä työtäkin.... Ainakin itse huomasin kun kuukauden paino jumitti ja heti kun lisäsi liikuntaa niin alkoi pudota. Nyt sama homma, en liiku niin paino junnaa paikallaan. Näin joulun alla on tullut vähän herkuteltuakin ja sekin näkyy kyllä samantien painossa... Pitäisi irrottautua taas joksikin aikaa tuosta makeasta... 😑

Jooh, seuraavat kontrolli verikokeet onkin sit vasta kun leikkauksesta tulee täyteen vuosi ja samalla on vuosikontrolli sisätautilääkärille sekä rav.terapeutillekin. 

Kyllä tuon leikkauksen jälkeen aika yksin saa loppujen lopuksi pärjätä. Ensimmäiset kontrollitkin on vasta kuukausien kuluttua leikkuusta. Itse olin ihan pulassa jo ekoina viikkoina ja soittelin useasti eri paikkoihin ja kyselin syömisistä ja kaikista kiputuntemuksista ym. Kyllä ainakin alkuun sais olla paljon tiheämmin kaikki seurannat ja kirurgin tapaamiset ja muut  koska kyseessä on valtava muutos niin henkisesti kuin fyysisestikin, joten kyllä siinä ihan tosissaan asiantuntijoiden neuvoja kaipaa. Mutta sitkeesti sitä on eteenpäin menty vaikka kuinka välillä horjuttais, periks ei anneta! 💪

3 Kuukautta leikkuusta

Liikunnan avulla painoni on pysynyt laskusuuntaisena, 

-11,4kg pudonnut leikkuun jälkeen. 😊

Tänään vilahti taas uusi numero puntarissa, jota en ole nähnyt vuosiin nimittäin 

107,7 kg! Ei vaan voi olla kuin tyytyväinen.

Olen orjallisesti noudattanut itse itselleni asetettua tavoitetta, eli kuntopyöräillä vähintään kahdesti viikossa tunnin ajan. Tänään korvasin 15minuuttia pyöräilystä crosstreinerilla, se on kyllä älyttömän tehokasta liikuntaa jossa koko kroppa tekee työtä. Kyllä on olokin taas sen mukanen, että jotain on tehty.. jalatkin aivan tärisi kun hyppäsin crosstreinerin päältä pois 💪😅

Oma pieni haaveeni ja tavoitteeni olisi mahtua ensi kesällä johonkin 

ihanaan, nättiin mekkoon, jonka pukisin siskoni häihin. 😉

En ole (sattuneesta syystä) koskaan, siis koskaan ollut mikään mekko ihminen, mutta kaikkea se laihtuminen vaan näköjään saa aikaan. Ihankuin naiseuteni olisi pikkuhiljaa heräämässä vuosien talviuniltaan! 😂

12 viikkoa leikkauksesta

Painoa pudonnut -10,3kg. Olen enää reilu 8kg päässä kaksinumeroisesta luvusta!!!! 😍

Kuukauden kestäneen jumin jälkeen paino lähti taas laskuun. Olen lisännyt hieman liikuntaa jolla voisin vähän boostata aineenvaihduntaa, tavoitteenani on kuntopyöräillä kahdesti viikossa tunnin ajan. En ole koskaan ollut mikään liikuja-tyyppi mutta jostainhan se pitää aloittaa. Töissä tulee kyllä kävelyä paljon mutta olen todennut ettei se enää vaan riitä painon putoamiseksi, kroppani tarvitsee myös hikiliikuntaa. Silloin tällöin käyn mieheni kanssa myös sauvakävelyllä. Ostin loppukesästä uudet sauvat joissa on 6kg jousivastus, tehostaa kyllä todella hyvin kävelyä! 

Närästys vaivaa on edelleen. Kahvia en ole juonut 4 viikkoon, se on ainakin yksi niistä jotka aiheuttaa mielettömän närästyksen. Silti sitä tekee jatkuvasti kauheasti mieli ja välillä ollut ihan hilkulla etten olisi kupillista juonut mutta toistaiseksi olen pystynyt pidättäytymään. Korvaan kahvini erilaisilla vitamiinivesillä joita on nyt markkinoilla hirveät määrät erilaisia, jotkut niistä sisältävät myös kofeiinia.

Muuten olo on ollut hyvä. Mitä nyt ajoittain masentaa kovastikkin mutta sekin saattaa johtua vain näistä toinen toistaan harmaammista päivistä ja raskaista, pitkistä yövuoroputkista, väsymyksestä ja vapaa-ajan puutteesta. Kuukautiset taas reilu viikon myöhässä, että jotenkin sekaisin tuo hormonitoimintakin tuntuu olevan. 

Tän kuun lopussa olis taas verikokeet, joista katsotaan ettei ole kehittynyt mitään puutostiloja leikkauksen myötä. En muista läheskään päivittäin syödä edes noita määrättyjä vitamiini tai kalsium tabletteja... Sitten on ravitsemusterapeutin ensimmäinen kontrolli, siis ensi kuussa vasta! Samalla on myös fysioterapeutin kontrolliaika, en kyllä tiedä miksi... kai se neuvoo liikunnasta jotakin..

Mutta eipä tässä sen ihmeempiä, ihanaa kun on joulu tulossa! Olen uppoutunut lempi harrastukseni pariin sillä jouluksi voi leipoa vaikka mitä! 😁

10 viikkoa leikkauksesta

Olo on aikalailla normalisoitunut leikkauksesta. 

Uuteen elämään alkaa pikkuhiljaa tottumaan vaikka ongelmiakin vielä on. Närästys ei vaan tahdo jättää rauhaan, saattaa välillä olla viisikin päivää ihan hyvä olo kunnes närästys alkaa taas kunnolla vaivaamaan. Paino ollut jumissa jo neljättä viikkoa. Tiedän kyllä, vaikken kaloreita tai proteiinien määriä laskekkaan etten saa niitä tarpeeksi päivän aikana ja siinä varmasti suurin syy miksi paino junnaa. Pitäisi syödä enemmän. Juominen jää myös usein liian vähälle. Hikiliikuntaa pitäisi harrastaa mutta ei vaan tahdo keretä. Olen hoito-alalla ja teen pelkkiä yövuoroja aina 

noin 5-7 yötä peräkkäin. Vapailla ensimmäiset päivät menee ihan palautuessa ja suurimmalti osin nukkuessa, asioiden hoitamisessa, siivouksissa ym. arkisissa jutuissa, joita ei yövuoroputken aikana kerkeä tekemään... 

Sitten iskee totaalinen laiskuus, ei vaan jaksa liikkua. Töissä kävelyä tulee kyllä paljon mutta välillä olisi hyvä saada kunnon hikiliikuntaakin harrastettua.

Närästystä lukuunottamatta olo on ihan niinkuin ennenkin. Suurin helpotus on ollut se, ettei ruokaa tee erityisesti mieli eikä myöskään makeaa. Ruoka ei houkuttele enää samalla tavalla kuin ennen ja siksi on helpompi tehdä järkevämpiä päätöksiä syömisten suhteen. 👍

Mielen harmautta

Onkohan minuun iskenyt perinteinen syysmasennus vai johtuuko tämä alakuloisuus leikkauksen tuomista muutoksista? En tiedä, mutta jo toista viikkoa mieli ollut maassa. Mikään ei kiinnosta, ei tuota iloa, ei nautintoa.. ei yhtään mitään. Mieli on niin harmaa. Haluan olla vaan yksin. En tiedä onko kenties hormonitoimintani niin sekaisin laihtumisen ja leikkauksen myötä, että sekin vaikuttaa tähän kaikkeen...?

Viimeiset viisi päivää on mennyt hyvin närästyksen suhteen, olo on ollut oikeastaan aika normaali. Nyt sitten näköjään taas huonompi päivä vuorostaan. Rintalastan alla tuntuu taas melko voimakasta pistoa silloin tällöin, vatsa ollut sekaisin ja kipeä. Sekin vetää mielen alakuloiseksi kun olo on jatkuvasti niin kovin vaihteleva.

Huomaan myös stressaavani painosta. Jumitettu on nyt jo kolmatta viikkoa eikä liikunnallakaan mitään vaikutusta. Vaikka aijemmassa postauksessani sanoinkin olevani tyytyväinen hitaaseen painon laskuun niin olisi se nyt silti kiva nähdä edes JOTAIN tulosta kolmen viikon aikana. Pääsenköhän koskaan kaksinumeroisiin lukuihin edes. Itse olisin tyytyväinen jos painaisin 80kg. Olisinhan silloinkin vielä lievästi ylipainoinen mutta se riittäisi minulle. 

Jaahas, kai se on töihin taas tästä lähdettävä. Oli vain pakottava tarve tulla hetkeksi purkaa ajatuksia tänne.. 

Muutoksia

Lueskelin aikaisempia tekstejäni ja huomasin kuinka vaihteleva oloni on ollut leikkuun jälkeen. On tullut erilaisia oireita ja tuntemuksia, sitten ne on helpottaneet/loppuneet ja tullut uusia taas tilalle.

Nyttenkin, se närästys josta viime postauksessani kerroin on helpottanut aika paljon kun jätin kahvin pois. Olo on ollut oikeastaan ihan hyvä nyt sen asian tiimoilta, käytänhän toki vielä somacia mutta nyt se yksi tabletti on riittänyt. Tästä huolimatta tunnen ajoittain tuossa rintalastan alla keskellä suht kovaa pistelyä ja kipu ei näköjään riipu siitä olenko syönyt vai en. Välillä voi olla päivä tai parikin ettei kipua tunnu, toisina päivinä taas sitä on enempi. En oikein tiedä mitä se on, toivottavasti menisi ohi niinkuin nuo kaikki muutkin aikasemmat vaivat ja tuntemukset.

Painoa on nyt 9 viikon aikana lähtenyt noin 9,5kg. Missään muussa en sitä huomaa kuin vaatteissa ja tuntuu että nekin huijaa. Ei vain millään tahdo uskoa, että entinen 54-56 koko on vaihtunut 46-48 kokoon! En edes muista sitä aikaa kun vaatekokoni alkoi nelosella. Jotenkin olen kokoajan ihan varma että kyseinen koko olisi mahtunut päälleni jo aijemminkin, en vain ole kokeillut tai että tietyt vaatemerkit on suunniteltu isommille joten en oikeasti ole laihtunut... Jokin minussa silti hyvin hiljaisesti muistuttaa, että koon 46 paita ei olisi päälleni mahtunut vielä muutama kuukausi sitten ja tiedän sisimmissäni sen olevan totta. Miten sitä onkaan niin hiton vaikeaa uskoa?!?!?

Tänäänkin.
Löysin kaupasta kivan paidan ja päätin lähteä sovittamaan sitä. Ajattelin "repästä" ja kokeilla sitten vaikka vaan itseni kiusaksi kokoa 48, olin varma ettei se mahtuisi, joten otin mukaan myös koon 50 vaikka sekin tuntui ihan liian pieneltä. Sovitin ensin kokoa 48 ja se oli minulle selvästi liian iso! En ollut uskoa silmiäni. Hain astetta pienemmän, koon 46 paidan. Se oli sopiva vaikkakin hieman reilu sekin! Se oli todella mykistävä hetki. Vieläkään en pysty uskomaan. Olen ihan satavarma että sen paidan mitoitus on vaan normaalia reilumpi...
Samoin viime viikonloppuna, kun käytiin intersportissa. En ole siis vuosikausiin ostanut sieltä muuta kuin kenkiä, koska mikään vaate ei ole mahtunut päälleni. Kappas vaan kun viime reissulta lähti mukaan koon 48 toppahousut..... Siis toppahousut, joita olen oikeasti metsästänyt jo monia vuosia löytämättä yhtä ainuttakaan sopivaa edes nettikaupoista...
Huhhuh, kyllä ihan sanattomaksi
vetää...😳

8 Viikkoa

Painoa pudonnut nyt leikkausaamusta 8,5kg.

Hitaasti mutta varmasti 👍

Oikeastaan se on vain hyvä, että paino putoaa näin hitaasti. Ei vain siksi, että se on terveellisempää keholle vaan myös, koska psyyke pysyy paremmin mukana projektissa. Pystyy sopeutumaan paremmin henkisesti kehon ja ulkonäön muutoksiin. 

Ruokaa ei erityisesti tee mieli, sehän oli toki yksi leikkauksen tarkoituksistakin. Operaation aikana poistetaan myös suurin osa vatsalaukun seinämässä olevista nälkähormoneista, jotka aiheuttavat ruokahalua ja mielitekoja. Joten on ihan järkeenkäypää ettei ruokaa tee mieli. Tunnen vatsassani vain tyhjyyden tunteen aina välillä, kelloa kytäten tiedän milloin olisi hyvä taas syödä jotakin. Nälkätuntemusta vain on vaikea erottaa närästyksestä enkä oikein edes tiedä, tunnenko nälkää vai närästystä...
Syön edelleen 40mg:sta Somacia mutta ajoittain joudun turvautumaan jopa 80mg:een eikä aina tunnu helpottavan sekään. Tunnen kuinka vatsahapot porisee mahassa kuin kiehuva vesikattila ja rintalastan alla tuntuu välillä kovaa pistävää kipua. Syömisen jälkeen kipu yltyy ja olo on tosi tukala. Ruokasoodalla olen toistaiseksi saanut vatsan hieman rauhoitettua.
Ajattelin kokeeksi jättää kahvin pois jos syy närästykseen löytyisikin siitä ja tuntuu että olo on helpottunut parin päivän kahvittomuuden jälkeen
huomattavasti! 👍
Surullista vain, että suurena kahvin ystävänä se juoma taitaa tästä lähtien olla kiellettyjen listalla... 😔

Oireita aiheuttavia ruokia on esimerkiksi pasta, mutta riisi taas sopii ihan ok. Tulen todella täyteen ihan pienestäkin määrästä spagettia tai makaronia, lisäksi se tuntuu aiheuttavan jonkinlaista pientä dumping ilmiötäkin. Kummallista kyllä, ennen leikkausta en syönyt paljoa punaista lihaa, se tuntui jotenkin etovan, mutta nyt leikkuun jälkeen sitä tekee ajoittain mieli ja maistuu todella hyvältä. Ennen leikkausta join paljon maitoa ja käytin maitotuotteita runsaasti. Nyt leikkauksen jälkeen kaikki maitotuotteet paitsi juusto, maistuvat kamalalta jättäen suuhun hirveän maun. Ihan pakosta pitää yrittää juoda päivittäin vaikka edes vähän valion plus maitokaakaota, josta saisi kalsiumia ja proteiinia. Ajatella, ennen join kyseistä maitokaakaota litra tolkulla... Kananmunaa en ole hetkeen kokeillut, mutta sekin aiheutti aikaisemmin epämiellyttävän olon ja jonkinlaista kipuakin. Hiilihapolliset juomat tuntuvat epämiellyttäviltä mahassa mutta kyllä tuota sokeritonta energiajuomaa esimerkiksi pystyy vähän juomaan sillon tällön kunhan ensin ravistelee happoja pois. Viiniäkin on maisteltu, se tuntui käyvän päähän aika herkästi vaikken juonut kuin pienen tipan. 
Jonkin verran on makumuutoksia ruokien ja juomien suhteen tullut, mutta eniten harmittaa silti tuo kahvi.. 😕

Leikkaus tuo mukanaan kyllä kaikennäköistä. Se on suuri elämänmuutos johon liittyy paljon fyysisiä ja psyykkisiä juttuja, luopumista vanhoista tavoista ja uusien opettelua. Ei mikään helpoin tie todellakaan mutta uskon, että tähänkin pystyy kyllä sopeutumaan ajan kanssa.

Reilu 6 viikkoa leikkauksesta

Elämäni muuttuu, minä muutun. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. 

Elämäni on ollut toista kuukautta yhtä vastoinkäymistä. Leikkauksen jälkeinen elämä ei todellakaan ole ollut niin helppoa mitä ehkä monella muulla on ollut.

Koin hyvin voimakasta pahoinvointia heti leikkuun jälkeen, kärsin epätavallisen pitkään todella kovista leikkauskivuista ja sain järkyttävät vieroitusoireet tramalista niin, että meinas huonosti käydä. Lisäksi tämä kaikki on ollut ÄÄRETTÖMÄN raskasta henkisesti... ja pakko myöntää, että se on syönyt voimia aikalailla ihan kaikelta. En ole saanut edes nukuttua pitkiin aikoihin kunnollisia yöunia kun niin huolettaa ja pelottaa moni asia tässä 

"uudessa elämässäni". 

Ajoittain olen pettynyt itseeni, miksi menin sotkemaan elämäni leikkauksella, oliko tämä nyt oikeasti se mitä todella halusin? Olisinko ollut kuitenkin  onnellisempi ilman leikkausta? Olisinko pystynyt laihduttamaan sittenkin omin avuin? Välillä taas koen iloa ja onnea, että saan viimeinkin elämäni raiteilleen ja uusia mahdollisuuksia laihtumisen myötä. Odotan innolla tuloksia kun paino laskee ja hoikistun, kun päälleni mahtuu yhä vain pienemmän vaatteet, kun voin katsoa itseäni peilistä tyytyväisenä ulkonäkööni, häpeilemättä. Tunneskaalat ovat siis hyvin ääripäitä toisistaan. Näiden ajatuksien kanssa joudun ihan päivittäin painimaan tuoden mukanaan ahdistuneisuutta, pelkoa, surua mutta myös iloa, helpotusta ja toivoa. On hyvin vaikeaa selittää mitä kaikkea pään sisällä käy läpi. Tunteita ja ajatuksia on niin paljon. Liikaa.

Ulkoisesti en ole muuttunut vielä kovinkaan paljoa, josta olen kyllä hieman pettynyt... Pian 7 viikkoa kulunut ja painoa lähtenyt vaivaiset 7kg. Paino jumittaa jatkuvasti ja saattaa pysyä samassa lukemassa pitkäänkin. Mutta tottakai tuokin määrä tuntuu jo kehossa ja huomaan, ettei kävely satu jalkoihin enää niinkuin ennen. 

Lähestulkoon kaikkea pystyn syömään paitsi kananmuna on sellainen joka tökkii ja pahasti. Se aiheuttaa myös vatsakipua jostain syystä, oli se sitten missä muodossa tahansa. Makeaa ei pysty paljoa syömään eikä sitä tee edes mieli, niinkuin ei oikeastaan mitään ruokaakaan tee mieli. Sitä vain syö jotakin kun on pakko. Toisaaltahan tämä tilanne on ihanteellinen siinä mielessä, ettei ruoka tai ruoanhimo hallitse minua enää. Pystyn nyt oikeasti vaikuttamaan itse siihen mitä syön ja minkä verran. Se sellainen "kahle" ruokaan on katkennut ja olen vapaa houkutuksista ja mieliteoista. Se tuntuu kyllä kieltämättä todella hyvältä. Jonkin verran on tullut myös makumuutoksia. Kaikki entiset ruoat eivät maistu enää samalta, ei yhtä hyviltä kuin ennen. Janoa tunnen tuskin lainkaan. Jos jotakin oikein suolaista syö niin saattaa tuntua hieman janoa mutta ei muuten. Siksi minä kuljenkin aina vesipullo mukana, että muistaisin juoda. Nesteet meneekin itseasiassa hyvin alas, paitsi hiilihapolliset juomat ja alkoholi. Ne aiheuttavat ikävää kivistyksen tunnetta... 

Syömisten kanssa minulla vaan tuppaa edelleen olemaan ongelmana se nopeus. En vain millään tahdo oppia hitaasti syömään vaan tulee entiseen tahtiin vedeltyä ruokaa naamariin. Siitähän seuraa tietysti ilmakuplien puristuksiin jääminen, pulauttelua, kipua ja epämiellyttävää oloa vatsassa hetken aikaa. 

Ruoansulatus on hidastunut kamalasti ja vatsa toimii enää vain noin joka toinen päivä, kun ennen sain istua vessassa jopa 2-3 kertaa päivässä. Liian rasvaiset tai makeat ruoat tekevät helposti ripulin, joten niitä tulee välteltyä... myös siksi, että tekevät helposti niin äklön olon.

Aamuisin on nykyään vaikea saada mitään alas. Vaikka olen aina tottunut syömään aamupalaa niin enää se ei oikein tunnu onnistuvan. Saatan tuntea pahoinvointia ja minua etoo ajatuskin ruoasta. Vasta tuntien kuluttua voin harkita laittavani jotain suuhuni.

Olen pikkuhiljaa oppinut hahmottamaan silmällä miten paljon pystyn syömään ja osaan ottaa sen mukaisesti ruokaa lautaselle. En ole ekojen leikkauksen jälkeisten viikkojen jälkeen enää punninnut tai mitannut ruokamääriäni vaan syön sen minkä pystyn. Mitä vähemmän stressaan syömisistäni, sen parempi. Minusta tärkeintä on elää elämää niinkuin ennenkin, ruokailuhommat tulee siinä vierellä. Kyllä se pikkumasu ilmoittaa kun on syöty tarpeeksi. Näin sen mielestäni kuuluukin olla. 

Tässäpä näitä kuulumisia taas oli. Nyt kun olen pikkuhiljaa tramaleista vieroittautunut niin voisin jopa uskaltaa toivoa
parempia aikoja voinnilleni.👍

Henkinen leikkaus

Elämäni on viimeaikoina ollut todella kovaa myllytystä. Vastoinkäymisiä on ollut paljon, eikä niille tunnu olevan loppua. 

Huom! Tähän fiilikseen saattaa nyt vaikuttaa hyvin sekaisin olevat hormonit, sillä menkoistani ei ole ollut tietoakaan taas vähään aikaan.. ei ennen leikkausta eikä varsinkaan leikkuun jälkeen. Kehoni on niin totaalisen sekaisin, ja pää myös.

 Minua masentaa, olen surullinen ja huolissani. 

Minua masentaa tämä uusi elämä. Niin paljon opeteltavaa ja jatkuvasti saa olla syömässä, ei elämäni ennen tämmöistä ollut. Joudun aina kotoa lähtiessäni varmistamaan, että eväitä on riittävästi matkassa tai että missä on lähin kauppa/kahvila tai ravintola, josta saan jotain purtavaa kun nälkä yllättää lähes tasan tarkkaan kahden tunnin välein ja nopeampaa jos liikun paljon. Nälkätuntemus tulee vieläpä niin voimakkaana että se tuntuu kovin ikävältä, kivistää ja tekee etovan olon, ruokaa on saatava silloin välittömästi vaikka keskellä markettia. Jos jo ravintoloissa syöminen julkisesti tekee minulle epämiellyttävän ja ahdistavan olon, niin voit vain kuvitella miltä tuntuu mässyttää proteiinipatukkaa keskellä ruokakaupan käytäviä. Toiset varmaan miettii, että enkö jaksa edes kauppaa kiertää ilman, että pitää syödä... 

Kaikenlisäksi ruokahaluni on äärimmäisen huono. On ollut oikeastaan leikkauksesta lähtien. Mitään ei vain tee mieli, ei vaikka kuinka yrittäisi ruokaa ajatella. Kaupassa käynti on vaikeaa ja aikaavievää, ei ole enää niin simppeliä ostaa vain mitä kauppalapussa lukee. Tulee kierreltyä turhautuneena markettia ympäri, vaihdellen osastoja, katsellen ruokia... kaikki  tuntuu enemmän tai vähemmän inhottavalta. Onneksi tähän lukeutuu myös herkut, eipähän tule niitäkään syötyä tai korvattua "kunnon ruokia". Syöminen tuntuu pakkopullalta. Se ei tuota enää mielihyvää. Se tunne on outo, joskus hyvin hämmentävä ja ahdistavakin. Syön enää vain koska on pakko, jotta pysyisin hengissä. Kehoni on muuttunut sisäisesti niin paljon, etten välillä meinaa edes tunnistaa sitä omakseni. En voi koskaan palata enää siihen entiseen, tämän kanssa pitää oppia nyt vain elämään. Välillä tämä ajatus tuntuu niin äärettömän lohduttomalta, tekisi mieli vain pyrskähtää katkeraan itkuun. 

Olen surullinen. Elämäni on muuttunut niin kovin paljon ja niin lyhyessä ajassa. Vaikka leikkausta odottelin 1,5 vuotta, se ei ikinä pysty valmistelemaan ihmistä siihen mitä leikkauksen jälkeen käy läpi.

 Ulkonäköni on alkanut muuttumaan, kehoni on muuttunut, ajatukseni... kaikki.  Ihan niinkuin vanha minä olisi revitty sisältäni irti ja laitettu joku toinen, vieras tilalle. 

Ikävöin vanhaa minääni, en sitä että söin vääränlaista ruokaa isoja annoksia ja lihoin, vaan sitä että pystyin ylipäätään syömään kivuitta ja ongelmitta, minulla oli lempiruokani ja tiesin mistä tykkäsin. Aijemmat mieliruokani eivät enää edes ajatuksena tunnu hyvältä. 

Se on kovin surullista, koska tiettyihin ruokiin liittyy minulle rakkaita muistoja hyvin nuorena menetettyihin vanhempiini esimerkiksi. Ruoanlaitto oli yksi niistä harvoista asioista mitä sain tehdä äitini kanssa joskus kahden. Hän oli suurtalouskokki ammatiltaan. Äitini tekemät ruoat olivat taivaallisen herkullisia ja minulla on ihania muistoja hänen herkkupatojensa ääreltä. Ennen leikkausta kokkailin joitain näitä äidiltäni opittuja ruokia silloin tällöin. Ehkä ne toivat minulle joskus lohtua ikävääni, en tiedä. 

Nyt ne ruoat eivät enää houkuta, mikään ei tunnu enää samalta. Välillä voisin vain kysyä; Kuka minä oikein olen?

Olen huolissani. Siitä miten nopeasti tämä kaikki tapahtuu. Huolissani, miten kestän tämän valtavan muutoksen henkisesti. 

Leikkuun jälkeen on varmasti luonnollistakin, että kaikki pienimmätkin tuntemukset kehossa tulee huomioitua. Pienikin vihlaisu tai epätavallinen jomotus, ei mikään jää huomaamatta. Päättelen kehoni olevan hyvin herkässä tilassa tällä hetkellä. Tottakai, onhan 85% vatsalaukustani leikattu pois, joten kroppani taatusti ihmettelee, että mikäs homma se tämä nyt on. 

Liika herkistyminen vain jokaiselle pienellekkin tuntemukselle tuottaa paljon stressiä. Tunnen esimerkiksi ajoittain rintalastani alapuolella pistävää, jomottavaa kipua. En tiedä onko se vain jumiin jäänyt ilmakupla, närästystä vai mitä, mutta ohi se ainakin menee ihan itsellään jonkin ajan kuluttua. Jokainen pieni tuntemus ja nippasu tuntuu minusta niin hälyttävältä merkiltä että melkein olen soittamassa jo ambulanssia! -No ei nyt ihan, mutta melkein.. 

Tunnen usein voimakasta pelkoa oireistani, pelkään, että minulla on mahahaava tai suolitukos tai jotain muuta vakavaa. Tuntuu, että on vaikea rentoutua tai keskittyä mihinkään muuhun. Pelkään vain jatkuvasti, että kehossani on jotain pielessä. Tarkkailen itseäni kokoajan ja pelästyn jokaista kipua tai vihlaisua jonka tunnen.

En tiedä kokeeko kukaan muu leikattu tällaisia ajatuksia vai olenko minä vain seonnut. 

Tuntuu niin oudolta, että ne vanhat tavat ja tottumukset ruoan suhteen eivät enään vaan päde millään tavalla. Ennen rakastin leipää ja söin sitä monta viipaletta päivän aikana, nykyään sekin inhottaa. Toivon todella, että saisin edes pienen osan ruokahalustani takaisin. Olisi kiva pystyä syömään edes jotain ilman että se pitää tehdä puoliväkisin. 

Tosin, olen edelleen vieroittautumassa tramaleista. Se jo pelkästään voi aiheuttaa ruokahaluttomuutta, näin haluan ainakin uskoa, että se on se syyllinen tähän. Joudun silloin tällöin syömään vielä pahoinvointilääkettäkin kun keho reagoi heti kovin voimakkaasti lääkeannoksen asteittaiseen laskemiseen. Kunpa pääsisin jo pian eroon siitäkin myrkystä niin kai edes osa "oireistani" helpottuisi.

5 viikkoa

Viisi viikkoa leikkauksesta. Vaikka vastoinkäymisiä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, niistä on silti selvitty. Elämä alkaa vihdoin näyttää taas valoisamman puolensa. Kipuja ei juurikaan enää ole ja vieroitusoireetkin on kurissa kun pikkuhiljaa tramalista vierottaudun.

Palasin töihin maanantaina. Olin niin onnellinen, että viimeinkin kaiken tämän  myllerryksen jälkeen alkaa arki! Se ihana harmaa ja tasainen arki, voi kuinka sitä olenkin kaivannut!

Töihinpaluu tuntui mukavalta, mutta se, mikä minua sielä odotti.. tuntui vähemmän mukavalta. Olin kertonut leikkauksestani työpaikallani ehkä noin viidelle ihmiselle, niille, joihin kuvittelin pystyväni luottamaan. Ihmettelin ekan päivän jälkeen, kun eräs vieraampi gollega, jolle en ole leikkuusta edes maininnut, tuli utelemaan vointiani operaatioon liittyen. Hyvin pian minulle selvisikin, että siis aivan koko laitos tiesi siitä!! Siivoojista, opiskelijoista ja aivan tuiki tuntemattomista lähtien, työpaikallani tiedettiin, että olin käynyt lihavuusleikkauksessa. Siitä puhuttiin minun läsnäollessani isolla porukalla sellaisten kuullen, jotka eivät vielä tienneet. Nöyryyttävää.. Nyt JOKAINEN haluaa kuulla ja tietää miten se meni ja kuinka olen toipunut, kyselevät vointiani ym. 

Tämä oli aivan valtava järkytys! En ole pystynyt kertomaan leikkauksesta monelle perheenjäsenellenikään, koska koen niin voimakasta häpeää asiasta. Pelkään joutuvani naurunalaiseksi, minua ahdistaa mitä muut ajattelevat asiasta... Monilla on ennakkoluuloja ja täysin vääriä käsityksiä lihavuusleikkauksesta. Jotkut ajattelevat sen olevan ns. "oikotie" onneen ja laihtumiseen, jotkut ajattelevat leikkauksen olevan ikäänkuin taikatemppu jonka jälkeen en enää koskaan lihoa... niinkuin työkaverinikin luulivat kunnes korjasin heidän käsityksensä. Ihmiset ovat NIIN tietämättömiä ja suht monilla tuntuu aina olevan se "joku tuttu" joka käynyt lihavuusleikkauksessa, laihtunut hirveesti ja lihonut vähintääkin samoihin mittoihin takaisin. Lihavuusleikkauksien maine on kärsinyt juuri näiden tarinoiden vuoksi melkoisesti. 

Pakko kyllä sanoa, että olen TODELLA pettynyt ja tyrmistynyt... Ne ihmiset joihin silloin uskalsin luottaa tässä asiassa, pettivät minut täysin. Nyt työpaikallani kytätään joka ikinen leivänmurunenkin jonka syön ja kysellään mitä muuta olen syönyt päivän aikana ja mitä minulla on levitteenä kaurakorppuni päällä ym. Pienen masuni vuoksi joudun syömään useammin varmaan kuin moni muu söisi ja se herättää huomiota.. olen yrittänyt syödä piilossa, salaa muilta.. Tuntuu kamalalta olla lihava, ja syödä jatkuvasti.. Tiedostanhan minä sen toki itse että syötävä on, mutta  muut varmaan miettii, että miten voin laihtua kun syön kokoajan. He eivät käsitä sitä miten pieniä määrät ovat. Lisäksi minua tuijotetaan enemmän päästä varpaisiin, että olenko laihtunut. Siis todella ahdistavaa.. 

Eihän ihmiset varmaankaan kauaa jaksa syömisiäni tarkkailla, onneksi, mutta aina on ne tietyt, jotka jaksaa. Valitettavasti. Minunkin työpaikallani sellaisia muutamia on. Tiedän, että pitäisi olla välittämättä toisten mielipiteistä ja ajatuksista, tiedän että ainoastaan minä itse tiedän parhaiten miten asiat on, muilla ei ole mitään merkitystä. Siitä huolimatta tuota ajatusta on niin kovin vaikea mahduttaa aina päähänsä. Koen silti, että minun luottamukseni on petetty ihan pahimman mahdollisen kerran. En ole vielä kerennyt käsittelemään edes omia ajatuksiani leikkaukseen liittyen niin nyt saan olla kokoajan kertomassa jotain jollekkin.. En todellakaan olisi koskaan halunnut tehdä tästä tällaista numeroa.. ja näin pienessä, juoruilevassa kylässä tietää pian varmasti ihan kaikki.. Itkettää, turhauttaa, raivostuttaa, hävettää... ja vituttaa.. miksi menin koskaan luottamaan kehenkään työpaikallani! 

Olisin toivonut, että saisin itse kertoa sitten kun olen siihen valmis ja selvitellyt ensin ajatuksia itseni kanssa. Mutta tää meni nyt näin.

Olihan töihinpaluussa edes se hyvä puoli, että liikunnan vuoksi paino tipahti yhtäkkiä reilu 3kg!! 😊

Voihan jumitus!

Uusi pieni massuni täyttää muutaman päivän päästä JO viiden kokonaisen viikon verran! Voi että miten aika menee äkkiä, välillä tuntuu ihankuin olisi vasta kotiutunut sairaalasta! 😳

En tiedä enää mikä kehoani vaivaa kun se ei nyt suostu luopumaan painosta grammaakaan, päinvastoin. 

Painoin pahimmillani 138kg syksyllä 2015. Leikkausaamuun mennessä eli kahden vuoden aikana sain ene-dietit mukaanlukien noin -19kg pois, painoin leikkausaamuna 119.1kg. 

Leikkuun jälkeen olen saanut VAAN -4kg pois, painoni on siis tällähetkellä 115.3kg ja tuon luvun alapuolelle en tahdo päästä sitten MITENKÄÄN. 

Vajaa viikko sitten paino jopa nousi 1,4kg kunnes taas laski tuohon 115kg paikkeille. 

Luulen, että kroppani on vaipunut jonkin sorttiseen "säästöliekkiin" tms. Hiilarit ovat pysytelleet jo toista kuukautta noin 50g /päivä, joten tankkasin yhden viikonlopun hiilareita niin paljon kuin pystyin. Ajattelin sen boostaavan laihtumistani, tuloksetta. Lisäksi olen pyrkinyt nostamaan kaloreita aijemman 800kcal sijaan noin 1200-1500kcal paikkeille, eli hieman "terveemmälle" tasolle, ei vaikutusta. Pyrin liikkumaan jos en nyt päivittäin niin kuitenkin muutamia kertoja viikossa teen noin 2-3km lenkkejä, juon 1-1,5 litraa päivässä. En vain tajua miksei mitään tapahdu. Proteiineistakin olen huolehtinut ja tarkistellut aika ajoin, että saan niitä noin 70-80g päivän aikana, välillä jopa enemmänkin. Mutta ei, jumissa ollaan ja lujaa! En vaan keksi enää mitään konstia tähän enkä jaksa edes yrittääkkään.

Antaa olla, putoo jos putoo, ei jaksa kiinnostaa! 😡

Sairaalareissu

Onneksi minulla oli tänään aika kirurgini vastaanotolle aamulla, sillä tramalista aiheutuneet vieroitusoireet olivat tehdä minusta todella lopun.. 

En ollut pystynyt syömään/juomaan kahteen vuorokauteen, keho alkoi olla hyvin kuiva ja olo hyvin, hyvin tuskainen... 

Alunperin oli tarkoitus mennä hakemaan vain toinen puudutuspiikki joka lievittäisi leikkausalueen kipua mutta kun kerroin oireistani kirurgi laittoi välittömästi lähetteen vatsan alueen CT- kuvauksiin. Hän halusi varmistaa ettei rajut oireeni liity mihinkään leikkausalueen saumojen pettämiseen tai muuhun vakavampaan. Minut laitettiin tippaan, sain voimakkaampaa pahoinvointilääkettä sekä tramalia joka auttaisi vieroitusoireisiini. Lääkäri kirjoitti uuden tramal-reseptin siksi, että voisi ohjatusti lääkeannosta pikkuhiljaa laskien vieroittaa minut turvallisesti siitä "huumeesta". Yht' äkkinen tramalin lopetus ei todellakaan ollut hyvä ajatus ja huonosti olisi vielä käynyt jos en olisi lääkäriin päässyt!

CT-kuvissa ei näkynyt mitään poikkeavaa, kaikki saumat ym. hyvässä kunnossa, joten sen puoleen kaikki on hyvin. Eli hyvin todennäköisesti oireeni johtuvat vain ja ainoastaan tuosta hemmetin lääkkeestä.😠

Sovin kirurgin kanssa, että JOS minulle vielä nyt viikonlopun aikana tulee voimakasta pahoinvointia enkä pysty juomaan niin pääsen sitten osastolle nesteytykseen.

Tänään saamani hoito auttoivat minut taas jaloilleni, olo on heti paljon parempi ja vieroitusoireet lieventyivät hurjasti. Jospa tää olo tästä nyt pikkuhiljaa alkaisi kohentumaan! 😊👍

Vieroitusoireita

Kaikkea sitä pitääkin kärsiä. Ensin kuukauden päivät valtavissa leikkauskivuissa ja nyt kun ne on alkaneet vihdoin helpottamaan niin päätin lopettaa myös kuukauden käytössä olleen tramal kipulääkkeen. Noh itse olin niin hölmö, että tein sen yhtäkkiä, ei hyvä... ei todellakaan hyvä! 

Viimeyönä heräsin aivan järkyttäviin vatsakipuihin ja pahoinvointiin, vessassa ripulilla kolmesti ja huono olo vain jatkuu, palelu jotain ihan käsitämätöntä, olo on flunssainen ja väsynyt. Nesteetkin meinaa pukata ylös, ruokaa ei todellakaan tee mieli. Pahoinvointilääkkeestäkään juuri minkäänlaista apua tähän mielettömään pahoinvointiin. Jos olisin tiennyt millaiset vieroitusoireet tramalista saan, en olisi ikinä käyttänyt niitä ainakaan säännöllisesti.. Olisin sinnitellyt kipuineni vaikka sitten ihan vaan panadolilla.. Nytpä siis tiedän, ei ikinä tota lääkettä enää.. 

Sivuvaikutuksethan olisi varmaan paljon lievemmät JOS olisin tehnyt lopetuksen asteittain niinkuin kuuluu, mutta minä halusin lääkkeistä eroon heti. Ne alkoivat vaikuttaa häiritsevästi mielialaanikin, ahdistus ja masennus voimistui yhtäkkiä ja tunsin jonkinlaista aggressiivisuutta ajoittain. Toivon todella, että nämä oireet helpottaisivat PIAN!!

Soitin sairaalaankin ja sieltä ohjeistivat ottamaan nyt vielä sen isoimman tramal annoksen joka minulle oli määrätty ja juttelisin huomenna kirurgini kanssa miten mut saataisi vierotettua turvallisesti. Mutta päätin, että kun kerta olen jo kohta kaksi vuorokautta ollut ilman tramalia niin en halua aloittaa enää alusta jos oireet ovat vähänkin jo helpottamassa. En halua palata takaisin lähtöruutuun. Olen sitkeästi nyt vain yrittänyt kestää, yrittänyt juoda mahdollisimman paljon etten kuivuisi, koittanut syödäkin pikkusen vaikka pahaa tekee...
toivottavasti kohta helpottais..😞

Kirurgin kontrolli

Huomenna tulee 4 viikkoa leikkauksesta. Kaikki on muuten mennyt oikein hyvin mutta nämä leikkauskivut vie multa jo järjen! Edelleen sattuu esim. istumaanmeno, sohvalta nousu, kyljellään en pysty vieläkään nukkumaan, yskiminen/aivastelu sattuu ja mikä pahinta... autoon istuminen tuottaa ihan järjettömän kivun. Alan olla jo todella väsynyt tähän...😭

Mutta tosiaan.. tänään tapasin kirurgin ensimmäistä kertaa leikkuun jälkeen. Heti vastaanotolle tullessa hän jo huomasi irvistelyni kovien kipujen vuoksi ja mietti ääneen, että; "ompas sulla epätavallisen kovat kivut vieläkin vaikka näin kauan on jo leikkauksesta..." Kirurgi tutki heti haavani ja totesi niiden olevan hyvin siistit, katsoi verikokeiden tulokset koneelta ja kertoi, ettei mitään tulehdukseen liittyvää ainakaan ole. Lääkärin mukaan syvällä vatsanpeitteissä oleva haava on ommeltu hyvin kireälle, ettei haavatyriä pääsisi muodostumaan. Ompeleiden sulaminen kestää tällä alueella hieman kauemmin kuin normaalisti, yleensä noin 2-3 kuukautta. Tämän vuoksi joskus joillakin potilailla kipua saattaa esiintyä kauemmin kuin normaalisti mutta sen pitäisi helpottaa sitten kun sisäiset ompeleet sulavat pois. 

Leikkausalueelle pistettiin hervottoman kokoisella piikillä pitkävaikutteista puudutusainetta, jonka pitäisi helpottaa oloa. Saan käydä kirurgin luona puudutuspistoksilla niin kauan kuin tarvitsee ja hän suosittelikin, että tulisin taas loppuviikosta ottamaan piikin. Minulle sanottiin, että puudutuksen vaikutus alkaa hitaasti, kuulemma vasta huomenna pitäisi puudutuksen olla täydessä tehossaan ja lääkeaine kestää jopa 2-3 viikkoa. Vielä ei ainakaan mitenkään kovin suurta apua puudutuksesta ole ollut. Olen ottanut iltapäivällä pitkävaikutteisen voimakkaan kipulääkkeenkin ja silti aina vain sattuu. Kyllä se niin näköjään on, ettei näitä kipuja taida saada millään konstilla hallintaan, ne on vain kärsittävä...😔

Painostakin oli puhetta. Kirurgin mukaan tällainen jumitus leikkauksen jälkeen on täysin normaalia. Kehoni on niin shokkitilassa vielä, että se ei luovu grammastakaan tällähetkellä mutta ajan kanssa paino lähtee taatusti laskuun... näin hän lupasi. Edelleen vain korostettiin proteiinien tärkeyttä, muusta ei ole niinkään väliä. Kirurgi muistutti myös edelleen ohitusleikkauksen mahdollisuudesta jos paino meinaa vuosien kuluttua nousta (jota kirurgini piti hyvin epätodennäköisenä) tai Sleeve leikkauksesta jää refluksivaivaa. Toisaalta hyvä, että vielä on jotakin tehtävissä jos tuntuu, että tulee ongelmia... on vielä se "viimeinen oljenkorsi" käytettävissä JOS tarvii.. 

Niin ja sain nyt myös sen kuuluisan leikkauskortin, jolla voin saada joissakin ravintoloissa puolikkaan ruoka-annoksen tai lasten aterian halvempaan hintaan. 

Joulukuussa olis sitten ravitsemusterapeutin ja fysioterapeutin tapaamiset ja ennen niitä tietysti verikokeet. Kirurgia en nyt enää sitten tapaa muuten kun jos käyn ottamassa lisää puudutetta, mutta muuten seuraava kontrolliaika sisätautipolin lääkärille lihavuusleikkausasian tiimoilta on vasta ensi vuonna.

Näin se homma etenee, nopeesti on vaan kaikki tapahtunut ja jo nyt kulunut kuukausi leikkauksesta!  😵 

Toivottavasti se aurinko vielä paistaisi tähänkin risukasaan ja elämä alkaisi taas pian hymyilemään. Voin jokatapauksessa olla ylpeä itsestäni, minä tein sen, menin ja selvisin isosta leikkauksesta, olen hengissä ja minulla on nyt mahdollisuus terveempään ja onnellisempaan elämään! Ja ehkäpä se raskauskin onnistuisi tulevaisuudessa helpommin kunhan ensin toipuu kunnolla ja saa painoa pois, saisimme ehkä vihdoin sen oman ihanan pikku perheen. 👪💗

Tasan kolme viikkoa

 .... Eletty pienennetyn vatsalaukun kanssa. Vaikka kipuja vielä onkin niin pakko kyllä sanoa että olen onnellinen!

Sleeve-leikkauksen ansiosta massuun mahtuu ruoasta riippuen noin 0.5-1,5dl kerrallaan. Hassua miten niin pienestä määrästä tulee jo kylläiseksi. Lisäksi koen, että kerrankin MINÄ hallitsen ruokaa eikä ruoka minua, niin kuin se on viimeiset 20 vuotta mennyt... Mielitekoja ei pahemmin ole, välillä saattaa makeaa tehdä mieli mutta sekin tunne hiipuu melko pian. Kaikenlisäksi makeasta tulee niin ällöttävä olo, ettei suklaatakaan muutamaa palasta enempää pysty syömään. Nälkä ilmoittelee itsestään aina kahden tunnin välein. Juomisesta pitäisi olla kännykkä muistutus pitkin päivää kun se tuppaa herkästi unohtumaan. Syömisten suhteen kaikki on täydellisesti. Tähän mennessä lähes joka ruoka on sopinut vatsalleni paitsi makaronilaatikko ja kananmuna jotka aiheuttavat kipua ja epämiellyttävän tunteen, mutta muuten on toistaiseksi kaikki toiminut. Jonkin verran olen pienen pientä närästystä potenut 40mg somacista huolimatta. Hieman pelottaa jo ajatus tulevasta kun pitäisi somacit jättää reilu 2kk päästä pois, kuinkahan liekeissä sitä sitten ollaan... 

Soitin eilen ravitsemusterapeutilleni. Olen yrittänyt kysellä facen vertaistuki ryhmissä, että onko lihavuusleikatuille olemassa jotakin tiettyä päivittäistä kalorimäärää jota tulisi noudattaa. Itselläni kun on paino jumittanut jo viikon niin kiinnostaisi vaan tietää syönkö kenties väärin vai mistä tämä johtuu...Sain niin eriäviä vastauksia, että päätin ottaa selvää asiasta omalta terapeutiltani. Hänen mukaansa leikatuille ei ole määritelty  mitään varsinaista kalorirajaa, tärkeintä olisi vain huolehtia riittävästä proteiinin saannista. Vatsalaukun kavennusleikkauksen jälkeen ei ymmärtääkseni ole riskiä syödä liikaa kaloreita päivän aikana, päinvastoin usein syödään liian vähän ja sen vuoksi paino ei laske kun koko keho ihan jumissa. Ravitsemusterapeuttini oli sitä mieltä, että kaloreita saa tulla ainakin reilusti yli 1000 päivän aikana. Lisäksi hän kehoitti olemaan stressaamatta ja totesi, että tällaisia tasaisempia vaiheita tulee välillä ja ne kuuluvat prosessiin. Tiedän, olen niin malttamaton. Kroppani on vasta toipumassa isosta leikkauksesta eikä varmasti senkään takia ole valmis antamaan yhtäkään kiloa pois, onhan se tottakai ymmärrettävää... Terapeuttini mukaan hän ei olisi huolissaan laihtumisesta, se tapahtuu kyllä kun sen aika on. Koitan nyt ottaa vaan rennosti, SYÖDÄ ja JUODA riittävästi päivän aikana niin eiköhän se siitä, ajan kanssa. Yritän vain luottaa siihen, että paino lähtee laskuun jossain vaiheessa... joten sitä odotellessa! 😊

Usko lopussa

Tänään ensimäinen päivä kun EN käynyt puntarilla. Painon jumittaminen turhauttaa jo liikaa joten ei kiinnosta enää nähdä sitä lukemaa.. 

En myöskään jaksa seurata kaloreita, yritän vain syödä 2-3 tunnin välein ja pyrin proteiini ja kuitupitoisiin ruokiin, eiköhän se riitä. 

Kipujakin vielä on. Katsoin kalenterista, että mulla loppuu pian sairaslomakin ja oon edelleen näin kipeä.. Soitin viimeviikolla vatsatautien polille, osastolle ja jopa ensiapupäivystykseen. Joka paikassa vain toitotettiin, että oireeni eivät kuulosta mitenkään huolestuttavilta kun kerran haavat ovat siistit eikä kuumetta ole. Kipu on kuulemma normaalia. En tiedä mitä tai ketä uskoa. Toisaalta luulen, että olen itse aiheuttanut kipujen kovenemisen sillä typerällä liikunta rehkimiselläni koska ennen sitä oloni alkoi olla jo parempi. Toisaalta taas pelkään, että tuolla leikkausalueella on jotakin repeämää tms. kun on näin paljon kipuja vieläkin. Kirurgin tapaaminen on vasta viikon kuluttua ja sinne asti pitäisi odotella. Tämä jatkuva kipu vain syö voimia kamalasti ja alan oikeasti vaipua jo melkoiseen epätoivoon asian suhteen. Alan olla niin väsynyt tähän jo... Pääsenkö koskaan enää nauttimaan kivuttomasta elämästä? 😔

Tyhmästä päästä kärsii......

Just vasta edellisen postaukseni lopussa sanoin, ettei kannata stressata joka asiasta... mutta mutta... tuo paino on kova huolenaihe.. Tokalla viikolla putosi yhtäkkiä sen 4kg, varmasti pelkkiä sairaalassa saatuja nesteitä vaan.. nyt paino sahannut jo viikon + - 900g. Pelkään syöväni aivan liikaa koska saan päivittäin kaloreita JO NYT sellasen 1200-1300. En ymmärrä miten saan noin paljon syötyä päivän aikana vaikka annoskoot on desin luokkaa. Noudatan parhaani mukaan annettuja ruoka ohjeita, olen liikkunut päivittäin ja juonut päivittäin 1,5-2 litraa niin silti paino jumittaa.. Väkisinkin nousee mieleen ajatus, että tässäkö tää nyt sitten oli..?!? Tein rankasti töitä 1,5 vuoden ajan päästäkseni leikkaukseen ja hädintuskin 4 kiloa poissa kun meinaa jo nousta takasin.. turhauttaa siis todella paljon!! Mutta haluan ainakin uskoa siihen, että paino vielä lähtee laskemaan, eihän leikkauksen hyöty nyt oikeesti voi olla tässä?! 

Niin ja kaikenlisäksi minä tyhmä menin tietty kuntopyöräilemään kovalla vastuksella jo 2 viikon päästä leikkauksesta vaikka olin kovasti vielä kipeä, lisäksi olen käynyt 3km lenkillä reippaasti kävellen ja imuroidessa siirrellyt lattioilta tavaraa vaikka se sattui kovasti.. tyhmänä ajattelin paranevani nopeammin jos kivuista huolimatta vaan liikun niin paljon kun pystyn mutta toisin kävi. Aijemmin jo pikkuisen hellittäneet leikkauskivut palasivat vielä entistäkin kovempina ja jälleen olen melkein takaisin lähtöruudussa kipujeni suhteen. Mikä naurettavinta, paino ei reagoinut liikkumisiini mitenkään. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis! 

Liikkuminen olisi pitänyt aloittaa tietenkin rauhassa ja asteittain vasta sitten kun oma vointi antaa myöden. Minä en kuunnellut kehoani ja tässä tulos. Ehkäpä nyt olisi korkea aika rauhoittua ja antaa kropalle oikeasti aikaa toipua isosta leikkauksesta.. 😕

Kaikki aikanaan, eikai tässä muukaan auta!

Tunteiden vuoristorata

Olen nyt reilu viikon totutellut syömään tavallisia pehmeitä kotiruokia. Aluksi syöminen aiheutti mahakipuja ja ilmaa jäi pahasti puristuksiin, mutta nyt on jo helpompaa kun osannut vähän hidastaa syömistahtia mutta opettelua sekin vielä vaatii. Lisäksi olen merkinnyt kaiken syömiseni ylös kännykkäsovellukseen, joka laskee päivän kalorit, proteiinit, hiilihydraatit, kuidut, rasvat ym. Ajattelin, että olisi tärkeää seurata vähän, että saisin edes lähelle suositusten kaikkia ravintoaineita ja etenkin proteiineja, sillä ne ovat tärkeimmät leikkauksen jälkeen.

En ole kuullut/lukenut juuri yhtään ihmisten negatiivisista tuntemuksista, jotka liittyisivät leikkauksen tuomaan valtavan elämänmuutoksen sopeutumiseen. En oikeastaan edes tiennyt sellasia tunteita/ajatuksia edes tulevan kun netissä aina vain hehkutettu kuinka onnellinen ja tyytyväinen on leikkaukseen, kaikki mennyt hyvin jne. Kai olin jotenkin liian hyväuskoinen ja hölmö, luulin sen olevan jotenkin vain automaattista, että leikkauksen jälkeen kokee vain ja ainoastaan positiivisia fiiliksiä, mutta väärässä olin. Nyt tiedän, ettei niistä vain haluta syystä tai toisesta puhua. Leikkauksen jälkeinen elämä on aivan liian kiilloteltua netissä, kaikkea ei vaan kannata uskoa.

Karu totuus on kuitenkin se, että varmasti jokainen käy leikkauksen jälkeen jossakin vaiheessa myös hyvin ahdistavia ja negatiivisiakin ajatuksia läpi. Koko kehossa on tapahtunut valtava muutos ja se vaikuttaa väkisinkin koko kroppaan, kuin myös korvien väliin. Lihavuusleikkaus aiheuttaa myös suuren psyykkisen kuormituksen, muutokset ovat valtavia ja ennenkaikkea pysyviä, lopullisia. Sanotaan, että lihavuusleikattu käy läpi jonkinlaisen surutyön syömisien ja entisen elämänsä suhteen leikkauksen jälkeen, joka on hyvinkin ymmärrettävää. 

Ei tällaiseen muutokseen pysty valmistautumaan psyykkisesti mitenkään etukäteen.

Eräs päivä tässä sain yhtäkkiä järkyttävän paniikkikohtauksen. En ole koskaan kokenut mitään tällaista ja tilanne säikäytti minut kyllä pahoin. Aamu oli alkanut aivan normaalisti, mies oli töissä ja minä yksin kissojen kanssa kotona. Kaikki oli hyvin kunnes yhtäkkiä minulle tuli valtavan huono olo, eikä se johtunut syömästäni ruoasta. Selkä valahti kylmänhikiseksi ja tuntui kuin jokin kuristaisi minua kaksin käsin kaulasta. Pala nousi kurkkuun niin voimakkaasti, että olisin tahtonut purskahtaa vain täyteen huutoitkuun. Yhtäkkiä vain tajusin, miten lopullista leikkaus oli, kuinka en enää koskaan pysty palaamaan "vanhaan elämääni", en pysty perumaan enään mitään. Mietin mitä helvettiä olin mennyt tekemään, minua kadutti suunnattomasti. Koin surua ja kiukkua yhtäaikaa. Ahdisti niin kovaa, etten voinut pysyä paikallani. Tuntui, että tukehtuisin. Paniikkia aiheutti myös se, etten ollut saanut täytettyä päivittäisiä proteiinien, kuitujen ja rasvojen tarvetta. Koin epäonnistuneeni täysin. Kaikenlisäksi ennen leikkausta ollut ene-dieetti aiheutti minulle edelleen suunnatonta vaikeutta ylittää 800 kaloria päivässä. Niinkuin aijemmassa postauksessanikin jo kerroin, että kalorien nousu yli tuon rajan tuntui ahdistavan paljolta. Aloin pelkäämään lihoamista ihan tosissani. 

Yritin soittaa vatsatautien polille mutta heidän puhelinpäivystyksensä oli sulkeutunut juuri minuutti sitten. Olin niin yksin ahdistukseni kanssa, minua pelotti se tilanne todella paljon. Päätin soittaa miehelleni töihin, hän osasi tukea ja kuunnella minua vaikeassa tilanteessa ja sai minut rauhoittumaan. 

Lähdin ulos hieman kävelemään ja samalla kävin hiljaista keskustelua itseni kanssa ja totesin, että eihän minulla täyttynyt koskaan vanhassakaan elämässäni kaikkia ravintoaineita läheskään joka päivä. Miten nyt sitten muka viikossa suuren leikkauksen jälkeen yhtäkkiä olisin oppinut syömään tasan tarkkaan oikein? Tämä on pitkä prosessi ja opittavaa on todella paljon, ei kukaan pysty sormia napsauttamalla muuttamaan kaikkea syömistään täydelliseksi tällaisen jälkeen, varsinkin kun annoskoot ovat niin pieniä. Mietin myös, mitä muka kaipasin vanhasta elämästäni... - En keksinyt yhtäkään asiaa, joten miksi tämmöinen paniikki?? Selvittelin ajatuksiani hetken ja totesin, että asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä. Niin on aina ollut ja tulee olemaan nyttenkin. Ajan kanssa opin varmasti syömään monipuolisesti joten ei hätää. Päätin heittää hetkeksi kalorien lasku sovelluksen romukoppaan ja keskittyä nyt vain toipumiseen ja syömään niitä ruokia jotka maistuvat, pyrkien kuitenkin proteiinipitoiseen ravintoon.

En todellakaan tarkoita, että jokaiselle leikatulle tulisi nyt joku kohtaus, vaan kerroin miten oma kroppani reagoi tähän kaikkeen. En uskoisi jos kuulisin, että näin ison muutoksen jälkeen kaikki on mennyt loistavasti ja mitään negatiivista ajatusta ei ole käynyt lähelläkään mielessä. Harvoin asiat ovat niin yksinkertaisia. Normaaliin paranemis- ja käsittelyprosessiin kuuluu erilaiset ajatukset ja reaktiot. Onhan tämä valtava hälytystila koko elimistölle, josta täydellinen toipuminen vie varmasti vuoden päivät ellei kauemminkin.

Opin ainakin sen, että itselleen pitää olla lempeä ja armollinen. Ei vaatia liikaa ja ottaa stressiä joka asiasta. Pitää antaa itselleen aikaa ja lupa kokea kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Se on ihan normaalia! 😊

Iloa ja hämmennystä

Vajaa kaksi viikkoa vasta kulunut leikkauksesta ja paino laskenut -3.7kg! Huhhuh. Tuntuu ettei järki pysy tässä mukana! Joka aamu vaa'assa tervehtii uusi alempi lukema eikä sitä vaan tahdo käsittää. Paino laskee mutta missään se ei näy? Mieheni on huomauttanut jo useampaan kertaan, että olen hänenkin silmissään kaventunut valtavasti vaikka hän sentään näkee minua päivittäin. Itse huomaan jotakin hyvin pieniä muutoksia mutta en mitään valtavaa. Onko se tosissaan niin, että itsensä näkee aina yhtä suurena vaikka laihtuisi kuinka?

Näin nopea laihtuminen on toki ihana asia mutta toisaalta myös hyvin hämmentävää ja outoa. Pelkään lihoavani ja lasken kaloreita, eilenkin sain paniikin kun kalorit nousivat yli 800, olin varma että nyt lihoan taas ja koko leikkaus oli turha ym. Aamulla puntarissa -1,1kg! Pelkään lihoavani vaikka laihdun kokoajan. Mikä minua vaivaa..?

Kaikenkaikkiaan nyt poissa noin 22kg.👍

Uusi takki

Kävin eilen pitkästä aikaa tavallisessa vaatekaupassa. Halusin ihan vain huvin vuoksi käydä sovittamassa takkeja, koska en ole pystynyt ostamaan sellaista tavallisesta vaateliikkeestä ainakaan viimeiseen 6-7 vuoteen. Vaikka joitain t-paitoja tai housuja olenkin vaateliikkeistä löytänyt niin takkeja en naisten puolelta ole ostanut vuosiin, eikä välillä edes miesten puolelta ole löytynyt kokoani. 

Kokeilin mieleistäni mustaa toppatakkia koossa 52. Ennen olen joutunut tilaamaan takkini aina netistä koossa 56-58. Ajattelin, ettei toivoakaan, että tämä mahtuisi päälleni. Hämmästykseni oli sanoinkuvailemattoman suurta kun koon 52 takki olikin minulle liian iso! En voinut uskoa sitä todeksi! Löysinkö minä juuri ihan tavallisesta vaatekaupasta naisten puolelta talvitakin, joka on minulle liian iso?!?! Kokeilin kokoa 50 ja se oli kuin minulle tehty. Olin kuin puulla päähän lyöty, en voinut uskoa että olen oikeasti kaventunut näin paljon. Kävin peilin edessä ja katsoin itseäni, takki sopi minulle valtavan hyvin. Mieheni pyysi sovittamaan vielä ihan testimielessä kokoa 48, se meni kiinni mutta oli melko tiukka vielä. Silti sekin "järkytti" todella paljon koska aikaisemmin tuo koko ei olisi IKINÄ ylettynyt edes kiinni, saati istunut mitenkään sopivasti edes hartioista.

Pakko se vain on uskoa... olen todellakin laihtunut vaikkei silmäni sitä aina myönnäkkään peilikuvaani katsoessa. Vaatteet ei valehtele ja missään merkissä ei varmasti mitat vaihtele noin radikaalisti. Siitä huolimatta oma mieli pyrkii väittämään muuta, ompas ristiriitaista! 😁  

Hermona

Kipuja, kipuja, kipuja yhä edelleen. 

Vaikka päivä päivältä olo on hieman parempi, huomaan, että kivut muuttuvat erilaisiksi. Alkuun joka liike sai aikaan erittäin pistelevän/kirvelevän/polttelevan/repivän tuntemuksen isoimman haavan kohdalla, tänään kipua tuntuu enemmän jossakin lihaksessa tuolla syvemmällä ihankuin olisi kuntoillut vatsalihakset todella kipeiksi. Toisena hetkenä saattaa olla ettei kipua juuri tunnu paljoakaan kun sitten yhtäkkiä saattaa sattua ihan hirveesti. Olo on todella vaihteleva ja edelleen rauhassa pitää ottaa kaikki liikkuminen. Onhan kropan annettava rauhassa palautua isosta leikkauksesta.

Eniten harmittaa tuo selällään nukkuminen, siis maailman inhottavin asento nukkua! Taas jälleenkerran yksi lähestulkoon valvottu yö takana kun asento niin huono. Kyljelleen pystyn jo kääntymään mutta vaikka kuinka vatsaa tyynyillä tukisinkin niin tuntuu se vaan edelleen hyvin epämiellyttävältä eikä siinä pysty pidemmän päälle olemaan. Huoh, saisimpa jo rakkaat yöuneni takaisin...

Kotiuduttuani sairaalasta minulla oli turvotusta kehossa aika paljon leikkauksen jäljiltä. Nilkatkin olivat ihan paisuksissa. Polilta sanoivat turvouksen olevan aivan normaalia. Painossa ei näkynyt ekaan viikkoon minkäänlaista muutosta mutta nyt ihan muutaman päivän aikana nesteet ilmeisesti poistunut kehosta kun -2.6kg näytti puntari. Toivottavasti paino jatkaa laskuaan vielä nesteidenkin jälkeen ettei nyt tyssäisi tähän.

En tiedä ollenkaan mitään kalorimäärää mikä saisi maksimissaan tulla päivän aikana tän leikkauksen jälkeen, pitäisi varmaan soittaa ravitsemusterapeutille ja kysäistä. Nyt kun olen tavallisia ruokia jonkin verran syönyt nousee myös kalorit aika herkästi jo sinne 700-800kcal tienoille, joka jostain kumman syystä tuntuu minusta ahdistavan paljolta. Myöskin annoskoot on jonkin verran erilaiset, nestettä pystyn juomaan hitaasti nautittuna sen 2dl ihan hyvin taukoja pitäen, mutta vähänkään paksumpaa ruokaa menee sen desin verran. Pelkään, että vatsalaukkuni venyy annoskokojeni vuoksi tai että lihoan kun kalorimäärät nousevat niin pelottavan herkästi. Minulla on edelleen aivan liikaa vajetta proteiineissa, hiilarit monesti yli 50g/pvä, kalorit nousee ja kaikki tää ahdistaa. Kamalaa kun leikkauksesta on vasta alle kaksi viikkoa ja olen jo näin hermona! 

😖

Ensimmäinen viikko leikkauksen jälkeen

Kotiin lähdettyäni minulla oli kipuja vielä todella paljon mutta olin sitkeästi päättänyt vaan pärjätä niiden kanssa. Olin sairaalassa hyvin ahdistunut ja halusin sieltä vain pois niin pian kuin mahdollista. Pääasia, että juomat pysyivät sisällä, eikä pahoinvointia kovin paljoa enää ollut.

Ensimmäinen yö kotona meni aika huonosti. Heräsin klo. 3 taas karmivaan pahoinvointiin, olin varma että oksentelu alkaa jälleen. Join rauhallisesti vettä ja hieman mehukeittoa, kun olo vähän rauhoittui painuin takaisin nukkumaan. 

Ekat yöt kotona olivat todella vaikeita, uni ei meinannut tulla tai sitten heräilin jatkuvasti enkä tahtonut saada enää nukutuksi. Lisäksi kivut häiritsivät öitä aika paljon. Kyljellään nukkumisesta ei tule vieläkään mitään vaikka leikkauksesta onkin jo hieman reilu viikko. Oikeanpuolimmainen isoin leikkaushaava on edelleen todella kipeä, saa ihan tosissaan varoa tiettyjä liikkeitä kun sattuu niin kovasti. Soitin jo huolissani vatsatautien polille ja varmistin ettei kivut johdu mistään vakavammasta mutta sanoivat "kudoskireyden" olevan ihan normaalia ja että kipua saattaa tuntua vielä muutamia viikkojakin. Kunhan leikkaushaavat ei eritä/punoita tms. niin kaikki on hyvin. 

Ensimmäinen viikko minimasun kanssa on sujunut haavakivusta huolimatta todella upeasti. Mehukeitot, proteiinipirtelöt, puurot, mehut ja keitot alkavat vaan kyllästyttää jo todella kovasti. Nestemäisellä ruokavaliolla tulisi olla vielä viikko mutta monesti olen kuullut sanottavan, että sairaalan ohjeita pitäisi jokaisen itse soveltaa itselleen sopiviksi. Minun kroppani ainakin tuntuu himoitsevan jo niin paljon muutakin kuin pilliruokaa, joten olenkin nyt todella varovaisesti jo kokeillut pienesti muitakin ruokia, kuten pehmeää munakokkelia, kalakeittoa (jota en enää soseuttanut), kanakastiketta ja riisiä..ja on sitä maisteltu eilen jo fasupalaakin kun sattui kahvivieraita meillä käymään! 😁

Esimerkiksi tuon munakokkelin kohdalla jouduin luovuttamaan. Ekojen teelusikallisten jälkeen alkoi maha kurnuttamaan ja vääntämään sen verran ilkeästi, että päätin jättää tällä kertaa syömättä. Pitää kokeilla vaikka myöhemmin sitten ihan keitettyä kananmunaa kuinka sen kanssa käy.

Kyllä tässä on tosi paljon uuden opettelua ja oppimista! Nyt sen vasta pikkuhiljaa alkaa käsittämäänkin millainen työ tän ruokavalion suhteen on kun miettii, että joutuu käymään ihan kaiken uudestaan läpi, mikä sopii ja mikä ei. 

Ruokailuajat ja etenkin päivän rytmittäminen niiden mukaan tuntuu vaikeilta. Tietysti kun oikein koskaan ole niihin tottunutkaan entisessä "elämässäni". Silloin söin miten tykkäsin ja välillä ruokailuajat venyivät mahdottoman pitkiksi, jolloin nälkä oli aivan hillitön sitten illalla/yöllä. Nyt pitäisi syödä 2-3 tunnin välein, ettei tulisi huono olo.
Myöskään ruoan hidas nauttiminen ei ole kovin helppoa. Tulee todella herkästi syötyä liian nopeeseen tahtiin jolloin maha alkaa vääntämään ja kurisemaan. Desin annos lautasellani kerkeää myös jäähtymään nopeasti ja annosta saa olla jatkuvasti lämmittämässä. Turhauttavaa juosta kokoajan ruokapöydän ja mikron väliä. 

Nälkää tai janoa en ole tuntenut vaikka kalorimääräni päivän aikana onkin 500-600kcal, mutta silti kaikkia ruokia ja herkkuja tekee ajoittain mieli ihan hirveesti. Makuaistikin on kai jotenkin herkistynyt. Ennen tykkäsin juoda kevytmaitoa, nyt sen rasvaisuus suorastaan saa minut kukomaan.. Ennen tykkäsin banaanijugurtista ja pystyin sen kyllä syömään ongelmitta, nyt sen makeus ällöttää niin että ei tee mieli. Samoin kävi eilisten fasupalojenkin kanssa, liika makeus tekee etovan olon. Ennen en tykännyt mistään sokerittomista keinomakeutetuista tuotteista, nyt juuri ne maistuvat ihanan raikkailta ja kevyiltä.

Vaikka olenkin leikkauksen vuoksi kärsinyt hirveesti kivuista, en vaihtaisi tätä silti koskaan mihinkään. Tämä on minun uusi mahdollisuuteni elää onnellisempaa ja terveellisempää elämää ja otan tästä mahdollisuudesta kaiken irti! 🙂

Sleeve-leikkaus

Tiistai 22.8.2017 klo. 11.00

Paino leikkausaamuna 119.1kg

Saavuin sairaalaan noin puoltatuntia ennen varattua aikaa. Mieheni oli mukana kannustamassa. Siellä me kaksin odotusaulassa istuttiin, huokailtiin ja jännitettiin tulevaa suurta elämänmuutostani. Noin klo. 11 hoitaja kutsui minut vastaanotolle leikkausvalmisteluja varten: Sain ranteeseeni potilasrannekkeen, puin päälleni selästä auki olevan hihallisen leikkauspaidan, aamutakin sekä varpaista nivusiin ylettyvät tukisukat. Sitten punnittiin ja otettiin vielä verikoe. Sain esilääkityksenä VAIN jotakin vatsahapposuoja-ainetta, vaikka siinä vaiheessa olisin kaivannut enempi jo rauhoittavaa kaiken jännityksen ja pelon keskellä. Sitten leikkaava lääkäri tuli tapaamaan minua vielä ennen toimenpidettä. Leikkausvalmistelujen jälkeen siirryin takaisin odotusaulaan. Kävin pari kertaa vielä vessassa varmistaakseni että rakko on varmasti mahdollisimman tyhjä. 

Noin klo. 12.20 leikkaussalista saapui hoitaja joka kutsui minut mukaansa. Hyvästelin mieheni ja lähdin hoitajan matkaan. Jännitys oli miltein henkeä salpaavaa. 

Leikkaussalissa odotti monta eri hoitajaa. Asetuin leikkauspöydälle ja siinä samassa noin kymmenen eri ihmistä kiersi ympärilläni jokaisella oma tehtävänsä; yksi laittoi laskimopumppuja jalkoihini, toinen asetteli kanyylia, joku kiinnitti verenpainemansettia toiseen käsivarteen, kysymyksiä sateli sieltä täältä kun samaan aikaan kehooni kiinnitettiin antureita ja kaikkia mahdollisia muita työvälineitä... Pian eräs hoitaja ilmoitti laittavansa hyvin vahvan esikipulääkityksen kanyylin kautta ja varoitteli pöhnäistä oloa, sitten heti perään nukutusaine, jolloin kaikki pimeni ihan hetkessä.

Noin klo. 5 iltapäivällä havahduin kovaan puheensorinaan ympärilläni. Olin heräämössä. Pian hoitaja tuli tarkistamaan vointiani, sain kuulla että leikkaus oli mennyt suunnitelmien mukaisesti. Leikkauksen aikana pumpattu hiilidioksidikaasu painoi rintakehästä alaspäin niin kovaa, että pelkkä paikoillaan makaaminen ja hengittäminenkin oli todellista tuskaa. Pyysin lisää kipulääkettä joka hieman helpotti oloa. Pulloon käskettiin kovasti puhaltamaan heti alusta lähtien, se auttaa kipulääkkeiden ja nukutusaineiden poistumista kehosta, ehkäisee keuhkokuumetta, lieventää kaasukipua ja parantaa leikkauksesta toipumista.
Hetken kuluttua hoitaja ilmoittaa, että tunnin päästä lähdetään sitten vessaan. Olin vielä niin tokkurassa etten olisi ikinä uskonut pystyväni siihen siinä kunnossa ja niissä kivuissa, mutta niin sitä vain taisteltiin ylös sängystä.
Illalla klo. 7 aikaan minut siirrettiin osastolle jossa sain lisää kipulääkettä. Olo oli todella tokkurainen ja kipeä.

Seuraavana aamuna alkoi todella hurja pahoinvointi. Oksensin koko sen päivän eikä mitkään pahoinvointilääkkeet tai kipulääkkeet auttaneet ollenkaan, mikään ei vaan pysynyt sisällä. Vasta leikatulla vatsalla oksentaminen sattui ihan mielettömästi, tuntui kuin kaikki sisuskalut repeäisi sisälläni. Joillekkin leikkauksessa käytettävät vahvat kipulääkkeet sekä nukutusaine tekee seuraavana päivänä erityisen huonon olon.
Seuraava yö meni pitkälti valvoessa ja oksentaessa. Vatsanseutu oli niin kipeä etten pystynyt makaamaan kuin vain selälläni ja pianhan siinä asennossa alkaa paikat puutumaan. Oloni oli todella hankala ja yö tuntui kamalan pitkältä. Halusin vain kotiin.

Seuraavana aamuna klo. 5 yritin juoda ekan kerran oksentelun jälkeen. Onnekseni vesi pysyikin jo sisällä. Uusi pieni massuni kurisi kovasti jokaisesta niellystä vesitipasta ja juominen tuotti alkuun kipua, mutta olin helpottunut että pahoinvointi oli vihdoin poissa. Lääkäri tuli pian kierrolle ja sain häneltä luvan lähteä kotiin. Se oli maailman paras uutinen! 

Ene-dieetti

Neljän viikon ENE-dieetti alkoi 24.7.2017.

Paino 124,4 kg.

Tavoitteena olisi 8-9% painonpudotus vielä ennen leikkausta, jotta maksan ympäriltä palaisi rasvaa mahdollisimman paljon. Näin leikkaus on turvallisempaa ja kirurgeilla parempi näkyvyys vatsan ympärillä. Minun kohdallani se tarkoittaa siis 7-9kg pudotusta. 

Nyt tänään, hieman reilu 4 viikon eneilyni on lopussa ja huomenna olisi itse leikkaus. Tähän mennessä olen saanut pois VAAN 5,2kg.. Painonlasku on ollut todella hidasta ja hankalaa. Olen noudattanut lähes täydellisesti ene-dieetin ohjeita, liikkunut paljon ja juonut vettä mutta EI niin EI. 

Mutta enkai minä tälläiseen leikkaukseen hakeutuisikaan jos laihduttaminen olisi helppoa??

Nojoo, minun kohdallani painon putoamiseen vaikutti tietysti reilu viikko sitten olleet hääni. Olin saanut kirurgiltani kyllä luvan syödä ja herkutella tärkeänä päivänä. Sehän nosti painoa tietty heti kahdella kilolla, jotka onneksi olen saanut sulatettua pois.

Nyt jännittää kovasti huominen. Pelottaa jos kirurgi päättääkin, etten pääse leikkaukseen kun paino ei ole laskenut riittävästi.. Leikkaushan voidaan nimittäin perua vielä leikkausaamunakin, jos vaadittua painonpudotusta ei ole saavutettu. 

Toivon todella, ettei tää kaikki nyt kosahda parin kilon takia vaikka toki ymmärrän heidän perusteet mutta silti! Se olisi jo liian suuri pettymys.. 

Laskin, että olen nyt kahden vuoden aikana tähän päivään mennessä saanut yhteensä 18,5kg pois. Tämänhetkinen paino 119,2kg. 

Osastopäivä

Leikkauslähetteestä ei mennyt varmaan kuin kuukauden päivät kun tuli kutsu osastopäivälle keskussairaalaan. 

Minun lisäkseni osastopäivään osallistui kolme muuta leikkaukseen tulevaa potilasta. Aamu alkoi klo. 8 yhteispalaverilla, jossa oli kaikki me potilaat sekä kirurgi, sairaanhoitaja, fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti sekä psykologi. He pitivät jokainen meille lyhyen "esitelmän" leikkauksesta, leikkausvaihtoehdoista, miten leikkaukset tehdään, puhuttiin ravitsemuksesta ja liikunnasta, elämää ennen ja jälkeen leikkauksen, miten leikkaus vaikuttaa psyykkeeseen ym. ym. 

Palaverin jälkeen jokaiselle potilaalle oli aikataulutettu päivää niin että kukin vuorollaan pääsee tapaamaan henkilökohtaisesti kirurgin,  ravitsemusterapeutin, sairaanhoitajan, ym.
Kirurgin kanssa mm. pohditaan leikkausvaihtoehtoja ja sovitaan jo alustava leikkauspäivä. Ravitsemusterapeutti ohjeistaa ENE-dieettiin ja sairaanhoitaja haastattelee tupakan/alkon käytöstä jne. Ryhmän kanssa kävimme yhteislounaalla, jossa opetellaan syömään pienen pieni annos ruokaa huolellisesti pureksien. Tällä demonstroidaan konkreettisesti leikkauksen jälkeistä elämää syömisten kannalta. Kävimme myös fysioterapeutin vastaanotolla joka kertoi meille liikunnasta ja ohjeisti pulloon puhallukset sekä sängystä ylösnousun sekä sänkyynmenon kyljen kautta.

Päivä oli hyvin pitkä, lippua ja lappua sekä infoa tuli joka suunnasta niin, että pää oli aivan pyörällä kun kotiin pääsin. Seuraavaksi odottelin vain neljän viikon ene-dieetin alkamista ja yritin pitää painon kaikin keinoin kurissa ettei se lähde nousemaan.

Leikkaustavaksi minulle valikoitui Sleeve. Olin aijemmin opiskellut paljon eri leikkaustavoista, niiden hyvistä ja huonoista puolista jne. Itselleni kavennusleikkaus eli sleeve tuntui parhaimmalta ratkaisulta ja ehdotin sitä kirurgilleni. Hänen mielestään se oli tapauksessani hyvä ratkaisu ja siihen päädyttiin.

Leikkauslähete

Ensimmäinen käynti sisätautipoliklinikalla syyskuussa 2016 lihavuusleikkaukseen liittyen. Painoin tuolloin 131,5kg.

Tapasin ensin hoitajan joka mittasi verenpaineen, pituuden, painon sekä vyötärön ympäryksen ja ohjasi sitten odotusaulaan, josta lääkäri pian kutsuisi vastaanotolle. Lääkäri haastatteli ja kyseli syömistottumuksista ym. Lopuksi hän ilmoitti, että lihavuusleikkaus lähetteen saamiseksi minun tulisi vielä laihduttaa noin 8-9 kg. Tottakai se oli pettymys ja tuntui pahalta, etten saanut lähetettä heti niinkuin olin olettanut. En tiedä tarkalleen miksi minua vaadittiin vielä laihduttamaan... arvioitiinko siinä kenties motivaatiotani suureen elämänmuutokseen vai olinko yksinkertaisesti liian iso jopa lihavuusleikkaukseen?
Jokatapauksessa sain uuden ajan neljän kuukauden päähän. Aloitin ene-dieetin omatoimisesti ja käytin ateriankorvikkeita. Paino putosi hyvin kunnes syystä tai toisesta ote lipsahti ja alkoi hieman taas nousta... Jouduin soittamaan keskussairaalaan, että antaisivat minulle hieman lisäaikaa laihduttamisen suhteen. Kontrolliaikani siirtyi reilu kahdella kuukaudella. Viimein sain taas itseäni niskasta kiinni ja aloitin paastoamisen uudelleen. Sisätautipolin aika koitti huhtikuussa 2017, olin saanut vaaditun 8kg pois, joten leikkauslähete tehtiin.
Olin helpottunut ja onnellinen.

Lähete leikkausarvioon

Yritin jo lapsena laihduttaa, siinä tietenkään onnistumatta.
Vaihdoin kevytmaidon rasvattomaan ja yritin vähentää makean syömistä. En muista mitään painolukemia mutta se jyrkkä painokäyrä terkkarin tietokonenäytöllä ei unohdu mielestäni koskaan.

Nuoruusiässäkin oli joitain laihdutusyrityksiä. Joskus onnistuin saamaan 10kg pois, kunnes tulivat korkojen kera takaisin. Painoni on ollut yhtä jojoilua koko elämäni ja niin se vain pikkuhiljaa on aina vain jatkanut nousemistaan osittain ihan erinäisistä syistä johtuen.

Muutama vuosi sitten, alkoi biologinen kelloni tikittämään oikein toden teolla. Aloimme rakkaani kanssa yrittämään omaa vauvaa. Vuosi vierähti eikä mitään tapahtunut. Olin pettynyt ja ihmeissäni mikä kroppaani oikein vaivaa. Menkatkin tulivat miten sattuu ja joskus ei ollenkaan.
Kovat alavatsakivut saivat tilaamaan ajan lääkäriin. Siellä minulla todettiin PCOS, eli hormonihäiriö, joka vaikeuttaa raskautumista ja saattaa jopa estää sen täysin. Tämä parantumaton sairaus on suurelta osin liikalihavuuteni aiheuttamaa ja sen ainut hoitokeino on, mikäs muukaan kuin laihdutus.
Ikävä kyllä, PCOS taas jarruttaa laihtumista hyvin tehokkaasti ja aijemmin loukatun polveni vuoksi liikkuminenkin on hyvin rajoittunutta. Aikamoisessa oravanpyörässä tässä siis ollaan...

Yksityinen gynekologini jonka luona kävin lapsettomuushoidoissa suositteli lihavuusleikkausta ja sanoi, että olisi valmis kirjoittamaan minulle leikkauslähetteen milloin vain. Hänen mielestään laihtumalla reippaasti minulla olisi parhaimmat mahdollisuudet raskautua ja PCOS oireet lievenisi hyvinkin paljon. Leikkaushoitoa oli minulle suositellut jo aijemmin muutama muukin lääkäri joten gynen ehdotus ei tullut yllätyksenä. Ajatus lihavuusleikkauksista on kuitenkin pelottanut niin kovasti, etten ole halunnut edes ajatella asiaa. Gynekologini sai kuitenkin minut harkitsemaan leikkausta ensimmäistä kertaa ihan vakavasti.

Päätin antaa itselleni vielä vuoden miettimis- sekä armonaikaa ja yrittää ihan tosissani laihduttaa. Elopainoni oli tuolloin peräti 138kg. Kävin ravitsemusterapiassa säännöllisesti ja pidin tarkkaa ruokapäiväkirjaa. Yritin myös liikkua sen minkä pystyin. Paino junnasi ja sahasi jatkuvasti +- 6-7kg, turhauduin todella kovaa itseeni.

Keväällä 2016 gynekologi kirjoitti pyynnöstäni viimein lähetteen leikkausarvioon. Se oli oikeasti aikamoinen helpotus vaikka tuleva pelottikin..

Pian sain jo ensimmäisiä aikoja verikokeisiin, sokerirasitustestiin, keuhkoröntgeniin, sydänfilmiin, spirometriaan, ravitsemusterapiaan ja psykologin leikkausarvioon.

Alkua..

Oman kokemukseni perusteella tiedän, että lihavuusleikkauksista löytyy netistä loppujen lopuksi aika vähän tietoa. Vielä vähemmän niitä arvokkaimpia, eli toisten ihmisten kokemuksia, josta luonnollisesti ainakin itse olen enempi kiinnostunut. Fakta on aina fakta, mutta jokaisen lihavuusleikatun tarina on erilainen.

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia enimmäkseen itselleni muistoksi mutta myös niille, jotka pohtivat leikkausta osaksi suurta elämänmuutostaan.

Olen 26-vuotias nainen.

Koulu-iästä asti ollut ylipainoinen. 

Olen aina hävennyt ja inhonnut ulkonäköäni lihavuuden vuoksi. 

Jo lapsena jouduin pukeutumaan aikuisten kukkapaitoihin kun ikäiselleni suunnatut kauniit vaatteet eivät mahtuneet päälleni. Ala-asteen terveydenhoitaja valitti joka terveystarkastuksessa painostani ja soitti välillä jopa kotiinkin, että vanhempien pitäisi puuttua tilanteeseen. Olin terkkarin erityistarkkailussa painoni takia ja jouduin käymään hänen vastaanotollaan useammin kuin muut lapset. 

Koululiikunta oli minulle aina hyvin ahdistavaa ja painoni vuoksi liikkuminen teki todella kipeää. Olin tietysti kömpelö enkä koskaan pystynyt suoriutumaan liikuntatunneista niin hyvin kuin muut lapset. Olin aina se viimeinen, joka valittiin pallopelin joukkueeseen. Opin jo koulussa suorastaan vihaamaan kaikenlaista liikkumista ja yritin lintsata jumppatunneilta niin paljon kuin vain pystyin.

Meillä ei kotona ollut mitään karkkipäiviä, vaan namia sai syödä milloin vain huvitti. Limuja, mehuja, keksejä oli lähestulkoon aina kaapissa. Ei ollut säännöllisiä ruokailurytmejä, päivärytmistä nyt puhumattakaan. Äidin tekemä ruoka oli aina niin hyvää, että sitä söi vähintään kaksi lautasellista. Salaatteja, hedelmiä tai vihanneksia ei ollut pakko edes maistaa, enkä syö vielä tänäpäivänäkään oikein mitään vihreää.  Vanhempani leipoivat myös paljon, isä teki ihanaa leipää ja äiti kuivakakkuja, pizzoja, pullaa ym. Kasvoin isossa perheessä ja vanhempiani sekä sisaruksiani myöden olimme kaikki liikalihavia. 

Tämänhetkinen lihavuuteni johtuu hyvin pitkälti saamastani kasvatuksesta. 

Toki olisinhan voinut opetella syömään terveellisemmin ihan itsekin mutta omia pinttyneitä tapoja syömisien suhteen on vain kovin vaikea lähteä muuttelemaan. Myönnän, että minulta on puuttunut itsekuri ja motivaatio aivan täysin. Olen luovuttanut jo ajat sitten lihavuuteni suhteen ja päättänyt vain yrittää hyväksyä peilikuvani.