Henkinen leikkaus

Elämäni on viimeaikoina ollut todella kovaa myllytystä. Vastoinkäymisiä on ollut paljon, eikä niille tunnu olevan loppua. 

Huom! Tähän fiilikseen saattaa nyt vaikuttaa hyvin sekaisin olevat hormonit, sillä menkoistani ei ole ollut tietoakaan taas vähään aikaan.. ei ennen leikkausta eikä varsinkaan leikkuun jälkeen. Kehoni on niin totaalisen sekaisin, ja pää myös.

 Minua masentaa, olen surullinen ja huolissani. 

Minua masentaa tämä uusi elämä. Niin paljon opeteltavaa ja jatkuvasti saa olla syömässä, ei elämäni ennen tämmöistä ollut. Joudun aina kotoa lähtiessäni varmistamaan, että eväitä on riittävästi matkassa tai että missä on lähin kauppa/kahvila tai ravintola, josta saan jotain purtavaa kun nälkä yllättää lähes tasan tarkkaan kahden tunnin välein ja nopeampaa jos liikun paljon. Nälkätuntemus tulee vieläpä niin voimakkaana että se tuntuu kovin ikävältä, kivistää ja tekee etovan olon, ruokaa on saatava silloin välittömästi vaikka keskellä markettia. Jos jo ravintoloissa syöminen julkisesti tekee minulle epämiellyttävän ja ahdistavan olon, niin voit vain kuvitella miltä tuntuu mässyttää proteiinipatukkaa keskellä ruokakaupan käytäviä. Toiset varmaan miettii, että enkö jaksa edes kauppaa kiertää ilman, että pitää syödä... 

Kaikenlisäksi ruokahaluni on äärimmäisen huono. On ollut oikeastaan leikkauksesta lähtien. Mitään ei vain tee mieli, ei vaikka kuinka yrittäisi ruokaa ajatella. Kaupassa käynti on vaikeaa ja aikaavievää, ei ole enää niin simppeliä ostaa vain mitä kauppalapussa lukee. Tulee kierreltyä turhautuneena markettia ympäri, vaihdellen osastoja, katsellen ruokia... kaikki  tuntuu enemmän tai vähemmän inhottavalta. Onneksi tähän lukeutuu myös herkut, eipähän tule niitäkään syötyä tai korvattua "kunnon ruokia". Syöminen tuntuu pakkopullalta. Se ei tuota enää mielihyvää. Se tunne on outo, joskus hyvin hämmentävä ja ahdistavakin. Syön enää vain koska on pakko, jotta pysyisin hengissä. Kehoni on muuttunut sisäisesti niin paljon, etten välillä meinaa edes tunnistaa sitä omakseni. En voi koskaan palata enää siihen entiseen, tämän kanssa pitää oppia nyt vain elämään. Välillä tämä ajatus tuntuu niin äärettömän lohduttomalta, tekisi mieli vain pyrskähtää katkeraan itkuun. 

Olen surullinen. Elämäni on muuttunut niin kovin paljon ja niin lyhyessä ajassa. Vaikka leikkausta odottelin 1,5 vuotta, se ei ikinä pysty valmistelemaan ihmistä siihen mitä leikkauksen jälkeen käy läpi.

 Ulkonäköni on alkanut muuttumaan, kehoni on muuttunut, ajatukseni... kaikki.  Ihan niinkuin vanha minä olisi revitty sisältäni irti ja laitettu joku toinen, vieras tilalle. 

Ikävöin vanhaa minääni, en sitä että söin vääränlaista ruokaa isoja annoksia ja lihoin, vaan sitä että pystyin ylipäätään syömään kivuitta ja ongelmitta, minulla oli lempiruokani ja tiesin mistä tykkäsin. Aijemmat mieliruokani eivät enää edes ajatuksena tunnu hyvältä. 

Se on kovin surullista, koska tiettyihin ruokiin liittyy minulle rakkaita muistoja hyvin nuorena menetettyihin vanhempiini esimerkiksi. Ruoanlaitto oli yksi niistä harvoista asioista mitä sain tehdä äitini kanssa joskus kahden. Hän oli suurtalouskokki ammatiltaan. Äitini tekemät ruoat olivat taivaallisen herkullisia ja minulla on ihania muistoja hänen herkkupatojensa ääreltä. Ennen leikkausta kokkailin joitain näitä äidiltäni opittuja ruokia silloin tällöin. Ehkä ne toivat minulle joskus lohtua ikävääni, en tiedä. 

Nyt ne ruoat eivät enää houkuta, mikään ei tunnu enää samalta. Välillä voisin vain kysyä; Kuka minä oikein olen?

Olen huolissani. Siitä miten nopeasti tämä kaikki tapahtuu. Huolissani, miten kestän tämän valtavan muutoksen henkisesti. 

Leikkuun jälkeen on varmasti luonnollistakin, että kaikki pienimmätkin tuntemukset kehossa tulee huomioitua. Pienikin vihlaisu tai epätavallinen jomotus, ei mikään jää huomaamatta. Päättelen kehoni olevan hyvin herkässä tilassa tällä hetkellä. Tottakai, onhan 85% vatsalaukustani leikattu pois, joten kroppani taatusti ihmettelee, että mikäs homma se tämä nyt on. 

Liika herkistyminen vain jokaiselle pienellekkin tuntemukselle tuottaa paljon stressiä. Tunnen esimerkiksi ajoittain rintalastani alapuolella pistävää, jomottavaa kipua. En tiedä onko se vain jumiin jäänyt ilmakupla, närästystä vai mitä, mutta ohi se ainakin menee ihan itsellään jonkin ajan kuluttua. Jokainen pieni tuntemus ja nippasu tuntuu minusta niin hälyttävältä merkiltä että melkein olen soittamassa jo ambulanssia! -No ei nyt ihan, mutta melkein.. 

Tunnen usein voimakasta pelkoa oireistani, pelkään, että minulla on mahahaava tai suolitukos tai jotain muuta vakavaa. Tuntuu, että on vaikea rentoutua tai keskittyä mihinkään muuhun. Pelkään vain jatkuvasti, että kehossani on jotain pielessä. Tarkkailen itseäni kokoajan ja pelästyn jokaista kipua tai vihlaisua jonka tunnen.

En tiedä kokeeko kukaan muu leikattu tällaisia ajatuksia vai olenko minä vain seonnut. 

Tuntuu niin oudolta, että ne vanhat tavat ja tottumukset ruoan suhteen eivät enään vaan päde millään tavalla. Ennen rakastin leipää ja söin sitä monta viipaletta päivän aikana, nykyään sekin inhottaa. Toivon todella, että saisin edes pienen osan ruokahalustani takaisin. Olisi kiva pystyä syömään edes jotain ilman että se pitää tehdä puoliväkisin. 

Tosin, olen edelleen vieroittautumassa tramaleista. Se jo pelkästään voi aiheuttaa ruokahaluttomuutta, näin haluan ainakin uskoa, että se on se syyllinen tähän. Joudun silloin tällöin syömään vielä pahoinvointilääkettäkin kun keho reagoi heti kovin voimakkaasti lääkeannoksen asteittaiseen laskemiseen. Kunpa pääsisin jo pian eroon siitäkin myrkystä niin kai edes osa "oireistani" helpottuisi.

5 viikkoa

Viisi viikkoa leikkauksesta. Vaikka vastoinkäymisiä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, niistä on silti selvitty. Elämä alkaa vihdoin näyttää taas valoisamman puolensa. Kipuja ei juurikaan enää ole ja vieroitusoireetkin on kurissa kun pikkuhiljaa tramalista vierottaudun.

Palasin töihin maanantaina. Olin niin onnellinen, että viimeinkin kaiken tämän  myllerryksen jälkeen alkaa arki! Se ihana harmaa ja tasainen arki, voi kuinka sitä olenkin kaivannut!

Töihinpaluu tuntui mukavalta, mutta se, mikä minua sielä odotti.. tuntui vähemmän mukavalta. Olin kertonut leikkauksestani työpaikallani ehkä noin viidelle ihmiselle, niille, joihin kuvittelin pystyväni luottamaan. Ihmettelin ekan päivän jälkeen, kun eräs vieraampi gollega, jolle en ole leikkuusta edes maininnut, tuli utelemaan vointiani operaatioon liittyen. Hyvin pian minulle selvisikin, että siis aivan koko laitos tiesi siitä!! Siivoojista, opiskelijoista ja aivan tuiki tuntemattomista lähtien, työpaikallani tiedettiin, että olin käynyt lihavuusleikkauksessa. Siitä puhuttiin minun läsnäollessani isolla porukalla sellaisten kuullen, jotka eivät vielä tienneet. Nöyryyttävää.. Nyt JOKAINEN haluaa kuulla ja tietää miten se meni ja kuinka olen toipunut, kyselevät vointiani ym. 

Tämä oli aivan valtava järkytys! En ole pystynyt kertomaan leikkauksesta monelle perheenjäsenellenikään, koska koen niin voimakasta häpeää asiasta. Pelkään joutuvani naurunalaiseksi, minua ahdistaa mitä muut ajattelevat asiasta... Monilla on ennakkoluuloja ja täysin vääriä käsityksiä lihavuusleikkauksesta. Jotkut ajattelevat sen olevan ns. "oikotie" onneen ja laihtumiseen, jotkut ajattelevat leikkauksen olevan ikäänkuin taikatemppu jonka jälkeen en enää koskaan lihoa... niinkuin työkaverinikin luulivat kunnes korjasin heidän käsityksensä. Ihmiset ovat NIIN tietämättömiä ja suht monilla tuntuu aina olevan se "joku tuttu" joka käynyt lihavuusleikkauksessa, laihtunut hirveesti ja lihonut vähintääkin samoihin mittoihin takaisin. Lihavuusleikkauksien maine on kärsinyt juuri näiden tarinoiden vuoksi melkoisesti. 

Pakko kyllä sanoa, että olen TODELLA pettynyt ja tyrmistynyt... Ne ihmiset joihin silloin uskalsin luottaa tässä asiassa, pettivät minut täysin. Nyt työpaikallani kytätään joka ikinen leivänmurunenkin jonka syön ja kysellään mitä muuta olen syönyt päivän aikana ja mitä minulla on levitteenä kaurakorppuni päällä ym. Pienen masuni vuoksi joudun syömään useammin varmaan kuin moni muu söisi ja se herättää huomiota.. olen yrittänyt syödä piilossa, salaa muilta.. Tuntuu kamalalta olla lihava, ja syödä jatkuvasti.. Tiedostanhan minä sen toki itse että syötävä on, mutta  muut varmaan miettii, että miten voin laihtua kun syön kokoajan. He eivät käsitä sitä miten pieniä määrät ovat. Lisäksi minua tuijotetaan enemmän päästä varpaisiin, että olenko laihtunut. Siis todella ahdistavaa.. 

Eihän ihmiset varmaankaan kauaa jaksa syömisiäni tarkkailla, onneksi, mutta aina on ne tietyt, jotka jaksaa. Valitettavasti. Minunkin työpaikallani sellaisia muutamia on. Tiedän, että pitäisi olla välittämättä toisten mielipiteistä ja ajatuksista, tiedän että ainoastaan minä itse tiedän parhaiten miten asiat on, muilla ei ole mitään merkitystä. Siitä huolimatta tuota ajatusta on niin kovin vaikea mahduttaa aina päähänsä. Koen silti, että minun luottamukseni on petetty ihan pahimman mahdollisen kerran. En ole vielä kerennyt käsittelemään edes omia ajatuksiani leikkaukseen liittyen niin nyt saan olla kokoajan kertomassa jotain jollekkin.. En todellakaan olisi koskaan halunnut tehdä tästä tällaista numeroa.. ja näin pienessä, juoruilevassa kylässä tietää pian varmasti ihan kaikki.. Itkettää, turhauttaa, raivostuttaa, hävettää... ja vituttaa.. miksi menin koskaan luottamaan kehenkään työpaikallani! 

Olisin toivonut, että saisin itse kertoa sitten kun olen siihen valmis ja selvitellyt ensin ajatuksia itseni kanssa. Mutta tää meni nyt näin.

Olihan töihinpaluussa edes se hyvä puoli, että liikunnan vuoksi paino tipahti yhtäkkiä reilu 3kg!! 😊

Voihan jumitus!

Uusi pieni massuni täyttää muutaman päivän päästä JO viiden kokonaisen viikon verran! Voi että miten aika menee äkkiä, välillä tuntuu ihankuin olisi vasta kotiutunut sairaalasta! 😳

En tiedä enää mikä kehoani vaivaa kun se ei nyt suostu luopumaan painosta grammaakaan, päinvastoin. 

Painoin pahimmillani 138kg syksyllä 2015. Leikkausaamuun mennessä eli kahden vuoden aikana sain ene-dietit mukaanlukien noin -19kg pois, painoin leikkausaamuna 119.1kg. 

Leikkuun jälkeen olen saanut VAAN -4kg pois, painoni on siis tällähetkellä 115.3kg ja tuon luvun alapuolelle en tahdo päästä sitten MITENKÄÄN. 

Vajaa viikko sitten paino jopa nousi 1,4kg kunnes taas laski tuohon 115kg paikkeille. 

Luulen, että kroppani on vaipunut jonkin sorttiseen "säästöliekkiin" tms. Hiilarit ovat pysytelleet jo toista kuukautta noin 50g /päivä, joten tankkasin yhden viikonlopun hiilareita niin paljon kuin pystyin. Ajattelin sen boostaavan laihtumistani, tuloksetta. Lisäksi olen pyrkinyt nostamaan kaloreita aijemman 800kcal sijaan noin 1200-1500kcal paikkeille, eli hieman "terveemmälle" tasolle, ei vaikutusta. Pyrin liikkumaan jos en nyt päivittäin niin kuitenkin muutamia kertoja viikossa teen noin 2-3km lenkkejä, juon 1-1,5 litraa päivässä. En vain tajua miksei mitään tapahdu. Proteiineistakin olen huolehtinut ja tarkistellut aika ajoin, että saan niitä noin 70-80g päivän aikana, välillä jopa enemmänkin. Mutta ei, jumissa ollaan ja lujaa! En vaan keksi enää mitään konstia tähän enkä jaksa edes yrittääkkään.

Antaa olla, putoo jos putoo, ei jaksa kiinnostaa! 😡

Sairaalareissu

Onneksi minulla oli tänään aika kirurgini vastaanotolle aamulla, sillä tramalista aiheutuneet vieroitusoireet olivat tehdä minusta todella lopun.. 

En ollut pystynyt syömään/juomaan kahteen vuorokauteen, keho alkoi olla hyvin kuiva ja olo hyvin, hyvin tuskainen... 

Alunperin oli tarkoitus mennä hakemaan vain toinen puudutuspiikki joka lievittäisi leikkausalueen kipua mutta kun kerroin oireistani kirurgi laittoi välittömästi lähetteen vatsan alueen CT- kuvauksiin. Hän halusi varmistaa ettei rajut oireeni liity mihinkään leikkausalueen saumojen pettämiseen tai muuhun vakavampaan. Minut laitettiin tippaan, sain voimakkaampaa pahoinvointilääkettä sekä tramalia joka auttaisi vieroitusoireisiini. Lääkäri kirjoitti uuden tramal-reseptin siksi, että voisi ohjatusti lääkeannosta pikkuhiljaa laskien vieroittaa minut turvallisesti siitä "huumeesta". Yht' äkkinen tramalin lopetus ei todellakaan ollut hyvä ajatus ja huonosti olisi vielä käynyt jos en olisi lääkäriin päässyt!

CT-kuvissa ei näkynyt mitään poikkeavaa, kaikki saumat ym. hyvässä kunnossa, joten sen puoleen kaikki on hyvin. Eli hyvin todennäköisesti oireeni johtuvat vain ja ainoastaan tuosta hemmetin lääkkeestä.😠

Sovin kirurgin kanssa, että JOS minulle vielä nyt viikonlopun aikana tulee voimakasta pahoinvointia enkä pysty juomaan niin pääsen sitten osastolle nesteytykseen.

Tänään saamani hoito auttoivat minut taas jaloilleni, olo on heti paljon parempi ja vieroitusoireet lieventyivät hurjasti. Jospa tää olo tästä nyt pikkuhiljaa alkaisi kohentumaan! 😊👍

Vieroitusoireita

Kaikkea sitä pitääkin kärsiä. Ensin kuukauden päivät valtavissa leikkauskivuissa ja nyt kun ne on alkaneet vihdoin helpottamaan niin päätin lopettaa myös kuukauden käytössä olleen tramal kipulääkkeen. Noh itse olin niin hölmö, että tein sen yhtäkkiä, ei hyvä... ei todellakaan hyvä! 

Viimeyönä heräsin aivan järkyttäviin vatsakipuihin ja pahoinvointiin, vessassa ripulilla kolmesti ja huono olo vain jatkuu, palelu jotain ihan käsitämätöntä, olo on flunssainen ja väsynyt. Nesteetkin meinaa pukata ylös, ruokaa ei todellakaan tee mieli. Pahoinvointilääkkeestäkään juuri minkäänlaista apua tähän mielettömään pahoinvointiin. Jos olisin tiennyt millaiset vieroitusoireet tramalista saan, en olisi ikinä käyttänyt niitä ainakaan säännöllisesti.. Olisin sinnitellyt kipuineni vaikka sitten ihan vaan panadolilla.. Nytpä siis tiedän, ei ikinä tota lääkettä enää.. 

Sivuvaikutuksethan olisi varmaan paljon lievemmät JOS olisin tehnyt lopetuksen asteittain niinkuin kuuluu, mutta minä halusin lääkkeistä eroon heti. Ne alkoivat vaikuttaa häiritsevästi mielialaanikin, ahdistus ja masennus voimistui yhtäkkiä ja tunsin jonkinlaista aggressiivisuutta ajoittain. Toivon todella, että nämä oireet helpottaisivat PIAN!!

Soitin sairaalaankin ja sieltä ohjeistivat ottamaan nyt vielä sen isoimman tramal annoksen joka minulle oli määrätty ja juttelisin huomenna kirurgini kanssa miten mut saataisi vierotettua turvallisesti. Mutta päätin, että kun kerta olen jo kohta kaksi vuorokautta ollut ilman tramalia niin en halua aloittaa enää alusta jos oireet ovat vähänkin jo helpottamassa. En halua palata takaisin lähtöruutuun. Olen sitkeästi nyt vain yrittänyt kestää, yrittänyt juoda mahdollisimman paljon etten kuivuisi, koittanut syödäkin pikkusen vaikka pahaa tekee...
toivottavasti kohta helpottais..😞

Kirurgin kontrolli

Huomenna tulee 4 viikkoa leikkauksesta. Kaikki on muuten mennyt oikein hyvin mutta nämä leikkauskivut vie multa jo järjen! Edelleen sattuu esim. istumaanmeno, sohvalta nousu, kyljellään en pysty vieläkään nukkumaan, yskiminen/aivastelu sattuu ja mikä pahinta... autoon istuminen tuottaa ihan järjettömän kivun. Alan olla jo todella väsynyt tähän...😭

Mutta tosiaan.. tänään tapasin kirurgin ensimmäistä kertaa leikkuun jälkeen. Heti vastaanotolle tullessa hän jo huomasi irvistelyni kovien kipujen vuoksi ja mietti ääneen, että; "ompas sulla epätavallisen kovat kivut vieläkin vaikka näin kauan on jo leikkauksesta..." Kirurgi tutki heti haavani ja totesi niiden olevan hyvin siistit, katsoi verikokeiden tulokset koneelta ja kertoi, ettei mitään tulehdukseen liittyvää ainakaan ole. Lääkärin mukaan syvällä vatsanpeitteissä oleva haava on ommeltu hyvin kireälle, ettei haavatyriä pääsisi muodostumaan. Ompeleiden sulaminen kestää tällä alueella hieman kauemmin kuin normaalisti, yleensä noin 2-3 kuukautta. Tämän vuoksi joskus joillakin potilailla kipua saattaa esiintyä kauemmin kuin normaalisti mutta sen pitäisi helpottaa sitten kun sisäiset ompeleet sulavat pois. 

Leikkausalueelle pistettiin hervottoman kokoisella piikillä pitkävaikutteista puudutusainetta, jonka pitäisi helpottaa oloa. Saan käydä kirurgin luona puudutuspistoksilla niin kauan kuin tarvitsee ja hän suosittelikin, että tulisin taas loppuviikosta ottamaan piikin. Minulle sanottiin, että puudutuksen vaikutus alkaa hitaasti, kuulemma vasta huomenna pitäisi puudutuksen olla täydessä tehossaan ja lääkeaine kestää jopa 2-3 viikkoa. Vielä ei ainakaan mitenkään kovin suurta apua puudutuksesta ole ollut. Olen ottanut iltapäivällä pitkävaikutteisen voimakkaan kipulääkkeenkin ja silti aina vain sattuu. Kyllä se niin näköjään on, ettei näitä kipuja taida saada millään konstilla hallintaan, ne on vain kärsittävä...😔

Painostakin oli puhetta. Kirurgin mukaan tällainen jumitus leikkauksen jälkeen on täysin normaalia. Kehoni on niin shokkitilassa vielä, että se ei luovu grammastakaan tällähetkellä mutta ajan kanssa paino lähtee taatusti laskuun... näin hän lupasi. Edelleen vain korostettiin proteiinien tärkeyttä, muusta ei ole niinkään väliä. Kirurgi muistutti myös edelleen ohitusleikkauksen mahdollisuudesta jos paino meinaa vuosien kuluttua nousta (jota kirurgini piti hyvin epätodennäköisenä) tai Sleeve leikkauksesta jää refluksivaivaa. Toisaalta hyvä, että vielä on jotakin tehtävissä jos tuntuu, että tulee ongelmia... on vielä se "viimeinen oljenkorsi" käytettävissä JOS tarvii.. 

Niin ja sain nyt myös sen kuuluisan leikkauskortin, jolla voin saada joissakin ravintoloissa puolikkaan ruoka-annoksen tai lasten aterian halvempaan hintaan. 

Joulukuussa olis sitten ravitsemusterapeutin ja fysioterapeutin tapaamiset ja ennen niitä tietysti verikokeet. Kirurgia en nyt enää sitten tapaa muuten kun jos käyn ottamassa lisää puudutetta, mutta muuten seuraava kontrolliaika sisätautipolin lääkärille lihavuusleikkausasian tiimoilta on vasta ensi vuonna.

Näin se homma etenee, nopeesti on vaan kaikki tapahtunut ja jo nyt kulunut kuukausi leikkauksesta!  😵 

Toivottavasti se aurinko vielä paistaisi tähänkin risukasaan ja elämä alkaisi taas pian hymyilemään. Voin jokatapauksessa olla ylpeä itsestäni, minä tein sen, menin ja selvisin isosta leikkauksesta, olen hengissä ja minulla on nyt mahdollisuus terveempään ja onnellisempaan elämään! Ja ehkäpä se raskauskin onnistuisi tulevaisuudessa helpommin kunhan ensin toipuu kunnolla ja saa painoa pois, saisimme ehkä vihdoin sen oman ihanan pikku perheen. 👪💗

Tasan kolme viikkoa

 .... Eletty pienennetyn vatsalaukun kanssa. Vaikka kipuja vielä onkin niin pakko kyllä sanoa että olen onnellinen!

Sleeve-leikkauksen ansiosta massuun mahtuu ruoasta riippuen noin 0.5-1,5dl kerrallaan. Hassua miten niin pienestä määrästä tulee jo kylläiseksi. Lisäksi koen, että kerrankin MINÄ hallitsen ruokaa eikä ruoka minua, niin kuin se on viimeiset 20 vuotta mennyt... Mielitekoja ei pahemmin ole, välillä saattaa makeaa tehdä mieli mutta sekin tunne hiipuu melko pian. Kaikenlisäksi makeasta tulee niin ällöttävä olo, ettei suklaatakaan muutamaa palasta enempää pysty syömään. Nälkä ilmoittelee itsestään aina kahden tunnin välein. Juomisesta pitäisi olla kännykkä muistutus pitkin päivää kun se tuppaa herkästi unohtumaan. Syömisten suhteen kaikki on täydellisesti. Tähän mennessä lähes joka ruoka on sopinut vatsalleni paitsi makaronilaatikko ja kananmuna jotka aiheuttavat kipua ja epämiellyttävän tunteen, mutta muuten on toistaiseksi kaikki toiminut. Jonkin verran olen pienen pientä närästystä potenut 40mg somacista huolimatta. Hieman pelottaa jo ajatus tulevasta kun pitäisi somacit jättää reilu 2kk päästä pois, kuinkahan liekeissä sitä sitten ollaan... 

Soitin eilen ravitsemusterapeutilleni. Olen yrittänyt kysellä facen vertaistuki ryhmissä, että onko lihavuusleikatuille olemassa jotakin tiettyä päivittäistä kalorimäärää jota tulisi noudattaa. Itselläni kun on paino jumittanut jo viikon niin kiinnostaisi vaan tietää syönkö kenties väärin vai mistä tämä johtuu...Sain niin eriäviä vastauksia, että päätin ottaa selvää asiasta omalta terapeutiltani. Hänen mukaansa leikatuille ei ole määritelty  mitään varsinaista kalorirajaa, tärkeintä olisi vain huolehtia riittävästä proteiinin saannista. Vatsalaukun kavennusleikkauksen jälkeen ei ymmärtääkseni ole riskiä syödä liikaa kaloreita päivän aikana, päinvastoin usein syödään liian vähän ja sen vuoksi paino ei laske kun koko keho ihan jumissa. Ravitsemusterapeuttini oli sitä mieltä, että kaloreita saa tulla ainakin reilusti yli 1000 päivän aikana. Lisäksi hän kehoitti olemaan stressaamatta ja totesi, että tällaisia tasaisempia vaiheita tulee välillä ja ne kuuluvat prosessiin. Tiedän, olen niin malttamaton. Kroppani on vasta toipumassa isosta leikkauksesta eikä varmasti senkään takia ole valmis antamaan yhtäkään kiloa pois, onhan se tottakai ymmärrettävää... Terapeuttini mukaan hän ei olisi huolissaan laihtumisesta, se tapahtuu kyllä kun sen aika on. Koitan nyt ottaa vaan rennosti, SYÖDÄ ja JUODA riittävästi päivän aikana niin eiköhän se siitä, ajan kanssa. Yritän vain luottaa siihen, että paino lähtee laskuun jossain vaiheessa... joten sitä odotellessa! 😊

Usko lopussa

Tänään ensimäinen päivä kun EN käynyt puntarilla. Painon jumittaminen turhauttaa jo liikaa joten ei kiinnosta enää nähdä sitä lukemaa.. 

En myöskään jaksa seurata kaloreita, yritän vain syödä 2-3 tunnin välein ja pyrin proteiini ja kuitupitoisiin ruokiin, eiköhän se riitä. 

Kipujakin vielä on. Katsoin kalenterista, että mulla loppuu pian sairaslomakin ja oon edelleen näin kipeä.. Soitin viimeviikolla vatsatautien polille, osastolle ja jopa ensiapupäivystykseen. Joka paikassa vain toitotettiin, että oireeni eivät kuulosta mitenkään huolestuttavilta kun kerran haavat ovat siistit eikä kuumetta ole. Kipu on kuulemma normaalia. En tiedä mitä tai ketä uskoa. Toisaalta luulen, että olen itse aiheuttanut kipujen kovenemisen sillä typerällä liikunta rehkimiselläni koska ennen sitä oloni alkoi olla jo parempi. Toisaalta taas pelkään, että tuolla leikkausalueella on jotakin repeämää tms. kun on näin paljon kipuja vieläkin. Kirurgin tapaaminen on vasta viikon kuluttua ja sinne asti pitäisi odotella. Tämä jatkuva kipu vain syö voimia kamalasti ja alan oikeasti vaipua jo melkoiseen epätoivoon asian suhteen. Alan olla niin väsynyt tähän jo... Pääsenkö koskaan enää nauttimaan kivuttomasta elämästä? 😔

Tyhmästä päästä kärsii......

Just vasta edellisen postaukseni lopussa sanoin, ettei kannata stressata joka asiasta... mutta mutta... tuo paino on kova huolenaihe.. Tokalla viikolla putosi yhtäkkiä sen 4kg, varmasti pelkkiä sairaalassa saatuja nesteitä vaan.. nyt paino sahannut jo viikon + - 900g. Pelkään syöväni aivan liikaa koska saan päivittäin kaloreita JO NYT sellasen 1200-1300. En ymmärrä miten saan noin paljon syötyä päivän aikana vaikka annoskoot on desin luokkaa. Noudatan parhaani mukaan annettuja ruoka ohjeita, olen liikkunut päivittäin ja juonut päivittäin 1,5-2 litraa niin silti paino jumittaa.. Väkisinkin nousee mieleen ajatus, että tässäkö tää nyt sitten oli..?!? Tein rankasti töitä 1,5 vuoden ajan päästäkseni leikkaukseen ja hädintuskin 4 kiloa poissa kun meinaa jo nousta takasin.. turhauttaa siis todella paljon!! Mutta haluan ainakin uskoa siihen, että paino vielä lähtee laskemaan, eihän leikkauksen hyöty nyt oikeesti voi olla tässä?! 

Niin ja kaikenlisäksi minä tyhmä menin tietty kuntopyöräilemään kovalla vastuksella jo 2 viikon päästä leikkauksesta vaikka olin kovasti vielä kipeä, lisäksi olen käynyt 3km lenkillä reippaasti kävellen ja imuroidessa siirrellyt lattioilta tavaraa vaikka se sattui kovasti.. tyhmänä ajattelin paranevani nopeammin jos kivuista huolimatta vaan liikun niin paljon kun pystyn mutta toisin kävi. Aijemmin jo pikkuisen hellittäneet leikkauskivut palasivat vielä entistäkin kovempina ja jälleen olen melkein takaisin lähtöruudussa kipujeni suhteen. Mikä naurettavinta, paino ei reagoinut liikkumisiini mitenkään. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis! 

Liikkuminen olisi pitänyt aloittaa tietenkin rauhassa ja asteittain vasta sitten kun oma vointi antaa myöden. Minä en kuunnellut kehoani ja tässä tulos. Ehkäpä nyt olisi korkea aika rauhoittua ja antaa kropalle oikeasti aikaa toipua isosta leikkauksesta.. 😕

Kaikki aikanaan, eikai tässä muukaan auta!

Tunteiden vuoristorata

Olen nyt reilu viikon totutellut syömään tavallisia pehmeitä kotiruokia. Aluksi syöminen aiheutti mahakipuja ja ilmaa jäi pahasti puristuksiin, mutta nyt on jo helpompaa kun osannut vähän hidastaa syömistahtia mutta opettelua sekin vielä vaatii. Lisäksi olen merkinnyt kaiken syömiseni ylös kännykkäsovellukseen, joka laskee päivän kalorit, proteiinit, hiilihydraatit, kuidut, rasvat ym. Ajattelin, että olisi tärkeää seurata vähän, että saisin edes lähelle suositusten kaikkia ravintoaineita ja etenkin proteiineja, sillä ne ovat tärkeimmät leikkauksen jälkeen.

En ole kuullut/lukenut juuri yhtään ihmisten negatiivisista tuntemuksista, jotka liittyisivät leikkauksen tuomaan valtavan elämänmuutoksen sopeutumiseen. En oikeastaan edes tiennyt sellasia tunteita/ajatuksia edes tulevan kun netissä aina vain hehkutettu kuinka onnellinen ja tyytyväinen on leikkaukseen, kaikki mennyt hyvin jne. Kai olin jotenkin liian hyväuskoinen ja hölmö, luulin sen olevan jotenkin vain automaattista, että leikkauksen jälkeen kokee vain ja ainoastaan positiivisia fiiliksiä, mutta väärässä olin. Nyt tiedän, ettei niistä vain haluta syystä tai toisesta puhua. Leikkauksen jälkeinen elämä on aivan liian kiilloteltua netissä, kaikkea ei vaan kannata uskoa.

Karu totuus on kuitenkin se, että varmasti jokainen käy leikkauksen jälkeen jossakin vaiheessa myös hyvin ahdistavia ja negatiivisiakin ajatuksia läpi. Koko kehossa on tapahtunut valtava muutos ja se vaikuttaa väkisinkin koko kroppaan, kuin myös korvien väliin. Lihavuusleikkaus aiheuttaa myös suuren psyykkisen kuormituksen, muutokset ovat valtavia ja ennenkaikkea pysyviä, lopullisia. Sanotaan, että lihavuusleikattu käy läpi jonkinlaisen surutyön syömisien ja entisen elämänsä suhteen leikkauksen jälkeen, joka on hyvinkin ymmärrettävää. 

Ei tällaiseen muutokseen pysty valmistautumaan psyykkisesti mitenkään etukäteen.

Eräs päivä tässä sain yhtäkkiä järkyttävän paniikkikohtauksen. En ole koskaan kokenut mitään tällaista ja tilanne säikäytti minut kyllä pahoin. Aamu oli alkanut aivan normaalisti, mies oli töissä ja minä yksin kissojen kanssa kotona. Kaikki oli hyvin kunnes yhtäkkiä minulle tuli valtavan huono olo, eikä se johtunut syömästäni ruoasta. Selkä valahti kylmänhikiseksi ja tuntui kuin jokin kuristaisi minua kaksin käsin kaulasta. Pala nousi kurkkuun niin voimakkaasti, että olisin tahtonut purskahtaa vain täyteen huutoitkuun. Yhtäkkiä vain tajusin, miten lopullista leikkaus oli, kuinka en enää koskaan pysty palaamaan "vanhaan elämääni", en pysty perumaan enään mitään. Mietin mitä helvettiä olin mennyt tekemään, minua kadutti suunnattomasti. Koin surua ja kiukkua yhtäaikaa. Ahdisti niin kovaa, etten voinut pysyä paikallani. Tuntui, että tukehtuisin. Paniikkia aiheutti myös se, etten ollut saanut täytettyä päivittäisiä proteiinien, kuitujen ja rasvojen tarvetta. Koin epäonnistuneeni täysin. Kaikenlisäksi ennen leikkausta ollut ene-dieetti aiheutti minulle edelleen suunnatonta vaikeutta ylittää 800 kaloria päivässä. Niinkuin aijemmassa postauksessanikin jo kerroin, että kalorien nousu yli tuon rajan tuntui ahdistavan paljolta. Aloin pelkäämään lihoamista ihan tosissani. 

Yritin soittaa vatsatautien polille mutta heidän puhelinpäivystyksensä oli sulkeutunut juuri minuutti sitten. Olin niin yksin ahdistukseni kanssa, minua pelotti se tilanne todella paljon. Päätin soittaa miehelleni töihin, hän osasi tukea ja kuunnella minua vaikeassa tilanteessa ja sai minut rauhoittumaan. 

Lähdin ulos hieman kävelemään ja samalla kävin hiljaista keskustelua itseni kanssa ja totesin, että eihän minulla täyttynyt koskaan vanhassakaan elämässäni kaikkia ravintoaineita läheskään joka päivä. Miten nyt sitten muka viikossa suuren leikkauksen jälkeen yhtäkkiä olisin oppinut syömään tasan tarkkaan oikein? Tämä on pitkä prosessi ja opittavaa on todella paljon, ei kukaan pysty sormia napsauttamalla muuttamaan kaikkea syömistään täydelliseksi tällaisen jälkeen, varsinkin kun annoskoot ovat niin pieniä. Mietin myös, mitä muka kaipasin vanhasta elämästäni... - En keksinyt yhtäkään asiaa, joten miksi tämmöinen paniikki?? Selvittelin ajatuksiani hetken ja totesin, että asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä. Niin on aina ollut ja tulee olemaan nyttenkin. Ajan kanssa opin varmasti syömään monipuolisesti joten ei hätää. Päätin heittää hetkeksi kalorien lasku sovelluksen romukoppaan ja keskittyä nyt vain toipumiseen ja syömään niitä ruokia jotka maistuvat, pyrkien kuitenkin proteiinipitoiseen ravintoon.

En todellakaan tarkoita, että jokaiselle leikatulle tulisi nyt joku kohtaus, vaan kerroin miten oma kroppani reagoi tähän kaikkeen. En uskoisi jos kuulisin, että näin ison muutoksen jälkeen kaikki on mennyt loistavasti ja mitään negatiivista ajatusta ei ole käynyt lähelläkään mielessä. Harvoin asiat ovat niin yksinkertaisia. Normaaliin paranemis- ja käsittelyprosessiin kuuluu erilaiset ajatukset ja reaktiot. Onhan tämä valtava hälytystila koko elimistölle, josta täydellinen toipuminen vie varmasti vuoden päivät ellei kauemminkin.

Opin ainakin sen, että itselleen pitää olla lempeä ja armollinen. Ei vaatia liikaa ja ottaa stressiä joka asiasta. Pitää antaa itselleen aikaa ja lupa kokea kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Se on ihan normaalia! 😊

Iloa ja hämmennystä

Vajaa kaksi viikkoa vasta kulunut leikkauksesta ja paino laskenut -3.7kg! Huhhuh. Tuntuu ettei järki pysy tässä mukana! Joka aamu vaa'assa tervehtii uusi alempi lukema eikä sitä vaan tahdo käsittää. Paino laskee mutta missään se ei näy? Mieheni on huomauttanut jo useampaan kertaan, että olen hänenkin silmissään kaventunut valtavasti vaikka hän sentään näkee minua päivittäin. Itse huomaan jotakin hyvin pieniä muutoksia mutta en mitään valtavaa. Onko se tosissaan niin, että itsensä näkee aina yhtä suurena vaikka laihtuisi kuinka?

Näin nopea laihtuminen on toki ihana asia mutta toisaalta myös hyvin hämmentävää ja outoa. Pelkään lihoavani ja lasken kaloreita, eilenkin sain paniikin kun kalorit nousivat yli 800, olin varma että nyt lihoan taas ja koko leikkaus oli turha ym. Aamulla puntarissa -1,1kg! Pelkään lihoavani vaikka laihdun kokoajan. Mikä minua vaivaa..?

Kaikenkaikkiaan nyt poissa noin 22kg.👍

Uusi takki

Kävin eilen pitkästä aikaa tavallisessa vaatekaupassa. Halusin ihan vain huvin vuoksi käydä sovittamassa takkeja, koska en ole pystynyt ostamaan sellaista tavallisesta vaateliikkeestä ainakaan viimeiseen 6-7 vuoteen. Vaikka joitain t-paitoja tai housuja olenkin vaateliikkeistä löytänyt niin takkeja en naisten puolelta ole ostanut vuosiin, eikä välillä edes miesten puolelta ole löytynyt kokoani. 

Kokeilin mieleistäni mustaa toppatakkia koossa 52. Ennen olen joutunut tilaamaan takkini aina netistä koossa 56-58. Ajattelin, ettei toivoakaan, että tämä mahtuisi päälleni. Hämmästykseni oli sanoinkuvailemattoman suurta kun koon 52 takki olikin minulle liian iso! En voinut uskoa sitä todeksi! Löysinkö minä juuri ihan tavallisesta vaatekaupasta naisten puolelta talvitakin, joka on minulle liian iso?!?! Kokeilin kokoa 50 ja se oli kuin minulle tehty. Olin kuin puulla päähän lyöty, en voinut uskoa että olen oikeasti kaventunut näin paljon. Kävin peilin edessä ja katsoin itseäni, takki sopi minulle valtavan hyvin. Mieheni pyysi sovittamaan vielä ihan testimielessä kokoa 48, se meni kiinni mutta oli melko tiukka vielä. Silti sekin "järkytti" todella paljon koska aikaisemmin tuo koko ei olisi IKINÄ ylettynyt edes kiinni, saati istunut mitenkään sopivasti edes hartioista.

Pakko se vain on uskoa... olen todellakin laihtunut vaikkei silmäni sitä aina myönnäkkään peilikuvaani katsoessa. Vaatteet ei valehtele ja missään merkissä ei varmasti mitat vaihtele noin radikaalisti. Siitä huolimatta oma mieli pyrkii väittämään muuta, ompas ristiriitaista! 😁  

Hermona

Kipuja, kipuja, kipuja yhä edelleen. 

Vaikka päivä päivältä olo on hieman parempi, huomaan, että kivut muuttuvat erilaisiksi. Alkuun joka liike sai aikaan erittäin pistelevän/kirvelevän/polttelevan/repivän tuntemuksen isoimman haavan kohdalla, tänään kipua tuntuu enemmän jossakin lihaksessa tuolla syvemmällä ihankuin olisi kuntoillut vatsalihakset todella kipeiksi. Toisena hetkenä saattaa olla ettei kipua juuri tunnu paljoakaan kun sitten yhtäkkiä saattaa sattua ihan hirveesti. Olo on todella vaihteleva ja edelleen rauhassa pitää ottaa kaikki liikkuminen. Onhan kropan annettava rauhassa palautua isosta leikkauksesta.

Eniten harmittaa tuo selällään nukkuminen, siis maailman inhottavin asento nukkua! Taas jälleenkerran yksi lähestulkoon valvottu yö takana kun asento niin huono. Kyljelleen pystyn jo kääntymään mutta vaikka kuinka vatsaa tyynyillä tukisinkin niin tuntuu se vaan edelleen hyvin epämiellyttävältä eikä siinä pysty pidemmän päälle olemaan. Huoh, saisimpa jo rakkaat yöuneni takaisin...

Kotiuduttuani sairaalasta minulla oli turvotusta kehossa aika paljon leikkauksen jäljiltä. Nilkatkin olivat ihan paisuksissa. Polilta sanoivat turvouksen olevan aivan normaalia. Painossa ei näkynyt ekaan viikkoon minkäänlaista muutosta mutta nyt ihan muutaman päivän aikana nesteet ilmeisesti poistunut kehosta kun -2.6kg näytti puntari. Toivottavasti paino jatkaa laskuaan vielä nesteidenkin jälkeen ettei nyt tyssäisi tähän.

En tiedä ollenkaan mitään kalorimäärää mikä saisi maksimissaan tulla päivän aikana tän leikkauksen jälkeen, pitäisi varmaan soittaa ravitsemusterapeutille ja kysäistä. Nyt kun olen tavallisia ruokia jonkin verran syönyt nousee myös kalorit aika herkästi jo sinne 700-800kcal tienoille, joka jostain kumman syystä tuntuu minusta ahdistavan paljolta. Myöskin annoskoot on jonkin verran erilaiset, nestettä pystyn juomaan hitaasti nautittuna sen 2dl ihan hyvin taukoja pitäen, mutta vähänkään paksumpaa ruokaa menee sen desin verran. Pelkään, että vatsalaukkuni venyy annoskokojeni vuoksi tai että lihoan kun kalorimäärät nousevat niin pelottavan herkästi. Minulla on edelleen aivan liikaa vajetta proteiineissa, hiilarit monesti yli 50g/pvä, kalorit nousee ja kaikki tää ahdistaa. Kamalaa kun leikkauksesta on vasta alle kaksi viikkoa ja olen jo näin hermona! 

😖