Raskauden jälkeen

Onkin taas vierähtänyt tovi viime postauksesta, ollut aika paljon kaikkea elämässä viimeaikoina niin jäänyt tämä kirjoittelu vähemmälle. 

Tosiaan, vauva syntyi 22.12.2018. 

Vaikeuksia oli paljon mutta kirjoitan niistä sitten joskus tuonne toiseen blogiin (https://kaukainenunelma.blogspot.com/) kun aihekkin enempi suuntautuu sinne. 

Raskausaikana paino nousi kaikenkaikkiaan noin 11kg. Nyt 2,5 viikkoa synnytyksestä paino tippunut 13kg ja laskusuunnassa tuo näyttää kovasti olevan kokoajan. Toki tilanteeseen vaikuttaa osin sekin, etten ole sairaalasta kotiutumisen jälkeen juuri pystynyt syömään mitään. Vissiin joku hormonaalinen juttu?? Ei vaan ruoka ole yksinkertaisesti maistunut ja vähän väkipakolla joutunut pienesti syömään. Ehkä tää tästä tasoittuu ajan kanssa. 

Ihmeellistä kyllä, synnytyksen jälkeen en ole tarvinnut närästyslääkkeitä enää juuri yhtään! 😮 Muutaman kerran saattanut pari rennietä napata joinakin päivinä. Ennen raskauttahan en pärjännyt päivääkään ilman kunnollista lääkitystä ja pelkäsin närästyksen jäävän loppuelämän vaivaksi leikkauksen jälkeen. Raskausaikana ja etenkin loppuviikkoina närästys kasvoi ihan omiin svääreihinsä ja siitä polttelusta ei tullut loppua sitten millään! Lääkkeitä sai syödä kuin leipää ja aina vain kurkkua korvensi. Nyt sitten yhtäkkiä vaiva onkin helpottunut tyystin! Ihan ihmeellistä! 😄 

Synnytyksen jälkeen vatsa näyttää tosi oudolta, vatsalihaskalvot (vai mitkälie) pullottaa hassusti ylävatsasta ja alempana tuntuu roikkuvan suurimmalti osin vain löysää nahkaa 😄 Ihankuin tyhjä kenguru pussi olisi vattalla!
Kovasti odotan jo että saisi alkaa kunnolla treenailemaan. Raskausaikana kaikki ylimääräinen liikkuminen kiellettiin pitkäksi aikaa ja siinä välissä on kyllä lihakset päässy rapistumaan 😕 Mutta keholle pitää antaa oma rauhansa parantua ensin synnytyksestä ja aloittaa liikunta pikkuhiljaa. Kumpa ei nyt tulisi kovia pakkasia että pääsisi edes vauvan kanssa vaunuttelemaan!

Vuosikontrolli

Sain viime viikolla kutsukirjeen sairaalaan lihavuusleikkauksen vuosikontrolliin. 

Kirjeessä oli varattuna aika verikokeisiin, joista katotaan vitamiini sekä rauta-arvot, aika ravitsemusterapeutille sekä sisätautipoliklinikalle lääkärin vastaanotolle. Kontrolliaika tuli pari kuukautta myöhässä, mullahan tuli jo elokuussa vuosi täyteen ja odotin lähetettä jo silloin mutta ilmeisesti heillä on siellä jonoa. Kirjeessä mainitut ajat osuivat vaan huonosti ihan marraskuun lopulle, jolloin synnytys saattaa olla jo lähellä, joten soitin ja peruin koko homman. Kaikenlisäksi raskaus muuttaa labra tuloksia sen verran, ettei niistä olisi tässä vaiheessa edes hyötyä, eikä painoakaan pystytä seuraamaan leikkauksen osalta, joten kontrollikäynti olisi ajanhukkaa myös heidän puoleltaan. Tutkimukset siirtyvät nyt ensi kevääseen huhti- toukokuulle.

Tosin vitamiini sekä rauta-arvot on otettu kyllä joka raskaus kolmanneksella. Leikkauksen vuoksi seurataan, ettei mulle kehity mitään puutostilaa kun nyt vauvakin vielä ottaa omansa. Toistaiseksi ainakin kaikki ollut hyvin ja hemoglobiinikin pysynyt hienosti 120-130 paikkeilla. Ferritiini eli varastorautakin on pysynyt viitearvojen sisäpuolella mutta ei siitä haittaakaan olis jos sitä vähän saisi  nostettua. Syön päivittäin multivita raskaus vitamiinia sekä kalkkia. Joskus otan myös magnesiumia sekä B12 ja D-vitamiinia vähän kuin kuuriluonteisesti. 

Leikkauksen osalta on muuten mennyt ihan hyvin. Tosiaan painosta tai laihtumisesta en osaa sanoa, nyt raskausviikkoja 33+0 ja painoa tullut noin 6-7kg kaikenkaikkiaan. Nestettä varmasti osa kun jalatkin alkaneet turpoamaan. 😄 Neuvolassa sanottu, että ei ole yhtään ylimääräistä ainakaan tullut ja täti ollut sitä mieltä, että luultavasti synnytyksen jälkeen olen vähintääkin samoissa lukemissa kuin ennen raskautta. Toivottavasti, nimittäin mulla on vielä noin 15-20kg matkaa omaan tavoitepainooni. Odotan jo innolla pitkiä reippaita vaunulenkkejä, liikuntaa ja kunnon hikoilua! 😄

Tosin imetyksen aikana ei saa varsinaisesti laihduttaa mutta liikkua voi. Varmasti menee oma aikansa synnytyksenkin jälkeen ennenkuin pitkistä reippaista vaunulenkeistä voi haaveillakkaan... 

Sekavat tunteet on kyllä ollut kun neuvolassa puntarille on joutunut kipuamaan. Kun lukema näyttää taas yli sadan, kyllä siinä väistämättä omatunto soimaa vaikka miten sen käsittäisi, että on luonnollista... Kyllä sen lukeman näkeminen vaan saa niin puistattamaan oli syy mikä hyvänsä. Kotona vältän vaakaa ihan suosiolla... tiedän että stressaantuisin siitä vaan ihan suotta.

Syömisten suhteen mennään samaa rataa edelleen. Annokset ei kovin isoja ole eikä mitään erityisiä mielihalujakaan ole kummemmin ollut. Tietysti no makeaa tekee päivittäin mieli mutta uskon sen johtuvan pitkälti näistä hormoneista. Enkä ole oikeastaan lähtenyt mitään itseltäni kieltämäänkään, tiedän että sillä vain yllytän karkin himoa entisestään. Olen antanut itselleni luvan syödä hieman suklaata tms. jos mieli tekee, turha stressata turhista. Roskaruokia olen pyrkinyt välttelemään, ihan jo senkin vuoksi, että niiden runsaan rasvapitoisuuden takia saan vatsani niin kipeäksi ja sekaisin, että ei kiitos. Vatsakivun pelossa on pakko kieltäytyä tietyistä ruoista vaikka kuinka mieli tekisikin. Minusta se on vaan ja ainoastaan hyvä! Jotenkin on helpompi sietää pettymystä roskaruoan syömättömyyden suhteen silloin kun todella muistaa ja tietää millaiset vatsanväänteet siitä seuraa. Sitä olotilaa ei vaan hetken nautinnon vuoksi halua itselleen ehdoin tahdoin aiheuttaa. 😅

Veden juontiin olen panostanut ja keskittynyt täysillä koko raskausajan. Pidän huolta, että juon päivittäin vähintään 3 litraa puhdasta vettä. Nyt varsinkin keho tarvitsee nestettä paljon ja koska olen ollut aina todella huono juomaan niin nyt sitä hyvä harjoitella samalla. Auttaa toki paljon sekin, että nyt raskausaikana tuntuu janottavan aika kovasti ja vettä tekee aivan älyttömästi mielikin. Mehua pystyn juomaan hädintuskin lasillisen kun sen makeus alkaa jo etomaan, en voisi kuvitellakaan mitään sokerista janojuomaksi. Limuja en pysty myöskään juomaan kuin aniharvoin ja hyvin pienen tilkan vain. Se makeus saa irvistelemään ja jostain syystä nekin saa vatsani todella sekaisin ja kipeäksi, joten vältän ihan suosiolla niitäkin. 

Runsas vedenjuonti auttaa painonhallinnassa, makeannälässä ja näin raskaana ollessa ehkäisee turvotusta sekä tottakai puhdistaa kehoa. Ei huono!

Liikuntaa en ole hirveästi pystynyt harrastamaan jatkuvasti lisääntyneiden liitokipujen vuoksi mutta käymme mieheni kanssa kyllä lähes päivittäin silti ulkoilemassa edes sen 500 metriä. Vaikka kävelyvauhtini onkin sitä luokkaa, että etanakin voittaisi niin silti on hyvä pyrkiä liikkumaan. Raikas ulkoilma on niin kovin nautinnollista, rentouttaa ja auttaa myös turvotukseen sekä moneen muuhun. Toki jos olen kovin kipeä, niinkuin esimerkiksi tänään kun ei pysty juuri askeltakaan ottamaan niin tietysti on parempi levätä. Väkisin on turha itseään rääkätä eikä saakkaan. 

Vauva alkaa selkeästi laskeutumaan alaspäin ja painaa lantiota jo todella ikävästi joten nyt on aika rauhoittua.

Tämmöstä! 

Tässä nyt vähän kuulumisia taas. Seuraavalla kerralla saattaa ehkä vauvakin olla jo maailmassa 😄 Itselläni ainakin ollut vahva tunne, että marraskuun lopulla alkaa tapahtumaan vaikka meillä laskettu aika onkin vasta 13.12. 😊 

Masukin on kasvanut ihan kiitettävästi ja tuntuu että kasvaa kovaa vauhtia vain lisää 😂

Tässä alimpana kolme viikkoa sitten otettu kuva... masu on kyllä kasvanut jo tuostakin

Ryhti alkaa kallistua selkeesti takakenoon 😂

Maha alkaa olla jo raskas kannettavaksi ja olo on ajoittain hyvinkin tukala! 

En tiiä kuka voi nauttia raskaudesta, joo ohan tota massua ihana silitellä, tuntea vauvan liikkeitä ja katsella kun se pomppii puolelta toiselle välillä mutta nää kaikki vaivat, kivut ym.... HUH!! 

Ei oo mun juttu ainakaan... 

😅

Alkuun oli hankala hyväksyä vatsan kasvua ja kyllähän se hieman tuntuu vieläkin erikoiselta... Ristiriitainen olo on joskus edelleen mutta kyllä tuohon massuun on pikkusen ihastunutkin kun tietää mitä se pitää sisällään 😍 

Mutta jos me saadaan terve vauveli syliin saakka niin on se ollut tän kaiken arvostakin!!💝

Vauvamasu

Aihe ei nyt varsinaisesti liity tähän blogiin mutta ajattelin purkaa ajatuksia hieman tämän ulkoisen muutoksen osalta.

Raskausviikko 24+4.

Onhan se massu alkanut pikkuhiljaa vissiin pyöristymään. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa? 😶

Oikeanpuolimaisessa kuvassa olin juuri laihtunut kaikenkaikkiaan -43kg. Kuva on otettu itseasiassa silloin kun en vielä edes tiennyt olevani raskaana. 😄 Katsoin tyytyväisenä itseäni peilistä ja ekan kerran ihan aidosti pidin peilikuvastani. Yllätyin kun vertasin vuotta vanhempaan kuvaan, mikä muutos minussa olikaan tapahtunut! 

Laihduttuani aloin rakastamaan uusien vaatteiden shoppailua, joka ennen tuotti minulle enemmän murhetta kuin iloa. Tavallisista kaupoista koot loppuivat jo hyvän aikaa sitten kesken, nettikaupoista tilatut vaatteet eivät useinkaan ollut mitään muodikkaita vaan isoja telttoja, joilla pyrin edes jotenkuten näyttämään vielä ihmiseltä. Painon pudotessa asiat muuttuivat ja olin todella ylpeä itsestäni. Tavoitepainooni oli vielä noin 15kg matka, olin lähempänä kuin koskaan ennen.

Saattaa kuulostaa pikkumaiselta tai pinnalliselta mutta masun kasvu raskauden myötä ahdistaa minua. (Vasemman puoleinen kuva) Paljon isoja muutoksia lyhyessä ajassa. Ensin todella lihava, sitten laihtunut ja nyt taas alan pyöristymään... Tuntuu pahalta nähdä itsensä taas näin isona. Hävettää ja on epäonnistunut fiilis. Sain nauttia hoikemmasta ulkomuodostani vain niin pienen hetken, enkä täysin edes ollut vielä sitäkään sisäistänyt. Nyt vatsani kasvaa taas ja joudun ostamaan jälleen isompia vaatteita, enkä nauti yhtään peilikuvastani. Yritän käsittää parhaani mukaan sen, ettei tämä muutos nyt johdu lihoamisesta vaan maailman ihanimmasta asiasta mutta se on hyvin vaikeaa. Tuntuu kuin valehtelisin itselleni.

Raskauden alussa toivoin ja odotin kovasti milloin vauvamasu alkaisi näkymään. Nyt kun sellainen on tulossa, se ei tunnukkaan hyvältä. 

Ompa ristiriitaista ja vaikeaa! 😟

Kävin äsken puntarissa... se ei ainakaan helpottanut yhtään oloa. Painoa on nimittäin tullut ihan yhtäkkiä 2kg lisää! 😱 Kohta painan taas 100kg.. Hitto... Joo ymmärrän kyllä että painoa kuuluukin tulla jne. mutta en mahda tunteilleni mitään. Pelottaa, että mitä jos lapsen synnyttyä painoni ei enää laskekkaan tai että olen lihonnut oikeasti. Ruokahaluni on alkanut yltymään ja tuntuu, että syön kokoajan, myös herkut ovat maistuneet vähän liikaakin... Raskauteen liittyvien ongelmien vuoksi olen joutunut viettämään 95% koko ajasta vuodelevossa, joten lihoaminen on tässä tilanteessa valitettavan todennäköistä. Pitäisi tarkkailla enemmän noita syömisiä... 😞 

Jooh...Tällaisia tunteita ja mietteitä tälläkertaa.

Kaikesta huolimatta toivon, että vauvalla olisi kaikki hyvin ja hän saisi kasvaa vielä monta viikkoa turvassa kohdussani. Raskaus ollut alusta saakka täynnä pelkkiä vastoinkäymisiä ja menettämisen pelkoa. Pääasia on, että pieni syntyisi terveenä ja elävänä. Millään muulla ei ole niin suurta merkitystä. Paino tai ulkoiset muutokset on pieniä "kärsimyksiä" mikäli saamme tämän vauvan onnellisesti syliin joulukuussa.

Niin, olen kirjoittanut myös toista blogia jo jonkin aikaa. Se käsittelee lihavuuden sekä  hormonihäiriö PCOS:n aiheuttamaa aikaisempaa lapsettomuuttamme, sairauden aiheuttamia oireita, lapsettomuushoitoja jne. Jos kiinnostuit, pääset lukemaan tekstejäni tästä linkistä:

https://kaukainenunelma.blogspot.com/2016/10/taustaa.html

Vuosi Sleeve leikkauksesta

Tasan vuosi sitten tapahtui yksi elämäni suurimmista käännekohdista. 

Sain uuden mahdollisuuden. Avaimen, uuteen terveempään sekä kevyempään elämään. Tuo päivä itsessään muistuu mieleeni todella pelottavana.. minua pelotti enemmän kuin koskaan ennen mikään oli pelottanut. Vielä leikkaussaliin odotellessanikin mietin, mitä helv***** olin menossa tekemään...! harkitsin oikeasti jopa koko homman perumista... ihan tosissani.

Ensimäinen muistikuvani leikkauksen jälkeen sijoittuu leikkaussaliin, jossa minun piti yrittää siirtyä leikkuupöydältä sänkyyn. Voimani oli NIIN loppu, en olisi jaksanut nostaa kättäkään mutta hoitajat patistivat siirtymään, oli pakko toimia. Seuraavaksi muistan sen kuinka minua oksetti! Niin hirveää pahoinvointia en ole vielä koskaan ennen kokenutkaan.. se oli jotain mitä en ikinä unohda!

Vintti pimeni taas, kellonajoista ei ole tietoakaan.. Seuraavan kerran kuulin hoitajan puhuvan minulle, tuntui kuin hän olisi huutanut... Silmäluomet tuntuivat todella raskailta, väsytti ihan vietävästi. Koko kroppa oli kuin yksi iso painava säkki. Naamallani oleva happimaski tuntui kovin ahdistavalta. Pahoinvointi oli edelleen aivan käsittämättömän suurta, pelkäsin että tukehdun jos alan oksentamaan, olin nukutuksen takia vieläpä niin tokkurassa etten pystynyt edes ilmoittamaan asiasta... hoitajan puhe kuulosti epäselvältä.. ilmeisesti hän yritti herätellä minua mutta turhaan, sammuin jälleen.. 

Seuraavaksi tunsin kuinka verenpainemittari käsivarressani lähti puristamaan, kuulin hoitajan läsnäolon vieressäni. Nyt herääminen oli himpun verran helpompaa vaikka edelleen olin ihan tajuttoman väsynyt ja tokkurassa. Avasin silmät ja ymmärsin että olen heräämössä. Yritin sanoa kai jotain mutta en tiedä saiko hoitaja siitä mitään selvää. Samaan aikaan tunsin kuinka kipeä olinkaan!! Se kipu... oli jotain sanoin kuvailematonta.. Leikkauksen yhteydessä käytettävä kaasu, joka oli jäänyt vatsaan ja suolistoon painoi niin kovaa hermoja kauttaaltaan koko kroppaa, että jo pelkästään siitä aiheutunut kipu oli viedä tajun! Pelkkä hengittäminen tuntui kuin miekka olisi lävistänyt keuhkoni, puhumattakaan leikkauskivuista vatsan alueella... Se tuska oli jotain ihan käsittämätöntä eikä  kovistakaan kipulääkkeistä ollut mitään hyötyä... Nekin aiheuttivat vain entistä huonomman olon. Kaiken tämän kauheuden keskellä hoitaja ilmoittaa, että lähdemme tunnin päästä sitten vessaan. 

Herranjumala! VESSAAN?!?! Hädintuskin pystyin edes hengittämään ja kohta pitäisi jo nousta ylös?! Ajatus tuntui aivan kamalalta... eihän toi hoitaja voinut olla tosissaan?! Olo oli kaikinpuolin niin kipeä, väsynyt ja oksettava etten varmasti pystyisi liikkumaan mihinkään... Pelotti ihan hirveästi.. miten selviäisin siitä?! 

Tunti kului ja kyllä, kaksi hoitajaa tuli ja kärräsi minut sängylläni vessaan. Sitten he käskivät nousta pytylle. Kyyneleet alkoi valua silmistäni, tiesin miten kipeää pienikin liikahdus tässä tilassa  tekisi. Minulla ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä, oli noustava ylös. Paranemiseni kannalta se on ehdottoman tärkeää päästä jaloilleen heti pikimmiten. Myös veritulppariskin takia liikkuminen on aloitettava niin pian kuin mahdollista. Ymmärsin sen toki, eihän hoitajat kiusaa halunneet tehdä vaan kyse oli ihan oikeasti minun terveydestäni. 

Niinpä päätin vain purra hampaat niin tiukasti yhteen kuin leukalihaksistosta vain lähti ja pikkuhiljaa lähdin nousemaan sängystä. Se sattui.. se sattui mielettömästi.. mutta oli pakko vain kestää. Lopulta sain vessareissun tehtyä, olin todella tyytyväinen itseeni. Tein sen ja pystyin siihen vaikka tuntuikin että kipu vie jalat alta, mutta siitä huolimatta tein sen! 

Kohta minut kärrättiin jo vatsatautien vuodeosastolle jatkamaan toipumista. Kivut yltyi pikkuhiljaa kun puudutusaineiden ja kipulääkkeiden vaikutus leikkauksen jäljiltä oli hiipumassa. Luulin jo kokeneeni suurinta mahdollista kipua mutta ei, se oli vain alkua! Sain kipulääkettä osastolla mutta en muista oliko se panadolia kovinkaan paljoa vahvempaa, jokatapauksessa niitä tuskia ei vain lievitetty sitten millään. Olin niin uupunut kaikesta tapahtuneesta, en pysynyt kerralla kauaa hereillä kun vaivuin aina hetkeksi uneen. Sillä hetkellä ihan kaikki tuntui vaan ylitsepääsemättömän raskaalta.

Yöllä piti nousta taas vessaan, kipu oli edelliseen kertaan verrattuna x100! Itkin hoitajalle istuessani sängyn reunalla etten uskalla liikkua koska kipu on niin suurta.. siitä huolimatta minun oli vain pakko, kertakaikkiaan PAKKO vaikka miten sattuisi. Voi luoja mä ihmettelen edelleen kuinka paljon ihminen pystyykään sietämään kipua... 

Nojoo tällästä ne ekat 3 päivää kutakuinkin oli.. kipua ja tuskaa todellakin. Syöminen oli kamalaa, mitään ei todellakaan tehnyt mieli ja ihan kaikki ruoka tai juoma aiheutti uudessa pienessä vatsalaukussani vain kipua ja omituista kurinaa. Kotiin ei olisi päästetty mikäli en joisi tiettyä määrää nesteitä päivässä, siitä pidettiin tarkkaa kirjaa... Päivisin hoitajat tuli repimään sängystä ylös ihan tunnin välein sattui tai ei, liikuttava oli. Liikkuminen oli oikeastaan ainoa keino, jolla myös aijemmin mainitsemani kaasukivutkin rauhoittuivat pikkuhiljaa. 

Viimein pääsin kotiin ja toipuminen jatkui vielä hyvin pitkään. Epänormaalin pitkään... Vielä kuukauden päästäkin ensimäisessä lääkärin kontrollissa en pystynyt edes tuolille istumaan kipujeni takia. Silloin lääkäri tutki asiaa tarkasti mistä se johtui mutta totesi viimein, että leikkaussaumat, jotka on tarkoituksella ommeltu tiukasti kiinni haavatyrien ehkäisemiseksi aiheutti kipua. Leikkausaluetta puudutettiin monesta kohdasta isolla piikillä joka kyllä kovasti helpottikin. Kävin puudutuksessa vielä toistekin ja vasta sitten tilanne helpottui ja kivut alkoi olla takanapäin. 

"Uusi elämäni" saattoi alkaa. 

Tänäpäivänä voin todella hyvin.
Laihtumisesta en tosin tällähetkellä tiedä koska olen raskaana. Nyt olen viikolla 24 eikä lisäkiloja ole toistaiseksi tullut vielä kuin hädintuskin 1kg jos sitäkään. Mielenkiinnolla odotan mitä tapahtuu lapsen synnyttyä painolleni. Painoin ennen raskautta 94kg toivon, että synnytyksen jälkeen yllätys olisi positiivinen! 😁

Annoskoot on kaikesta huolimatta silti pysyneet kutakuinkin samoina. En ole mittaillut tai punninnut aterioitani mutta ruoista riippuen syön silmämääräisesti sen 1,5-2,5dl ruokaa noin... Laitan tuohon alle vaikkapa muutamia esimerkkejä miten paljon pystyn yhdellä kerralla syömään mitäkin ruokaa:


Keitot 1,5-2dl
1 vaasan ruisleipä/ tai normi paahtoleipä jossa levitettä, kinkkua sekä juustoa 

1-2 perunaa (riippuen koosta) + 1dl kastiketta
2dl jugurttia
1/4 osa normaalikokoisesta pizzasta ilman reunoja (esim. kotipizza)
Puolikas paistettu Atrian kanan rintapala
2,5dl propud proteiinijuoma tai vanukas (tauon kera)

2dl makaronilaatikkoa
2-2,5dl kana/tonnikala salaattia
1/2 tonnikalapurkki
1 keitetty kananmuna
3-4 kalapuikkoa
1 karjalanpiirakka jossa vain pelkkä levite päällä
1,5-2dl erilaisia laatikoita (kinkkiukiusaus, broilerikiusaus, kaalilaatikko, maksalaatikko ym)
4 kpl Atrian pinaatti tai veriohukaisia
1/2 grillipihvi (riippuen koosta, voi mennä enemmänkin jos on pieni)
1 jauhelihapihvi
Vajaa 1dl keitettyä pastaa tai riisiä + 0,5-1 dl kastiketta 

HK 100g perus burgeri jossa vain ketsuppia välissä (aina ei jaksa ihan kokonaan syödä)

Ruoan kanssa en juurikaan pysty mitään juomaan, silloin vastaavasti annoskoko pienenee. Mutta jos erikseen juon vaikka maitoa/vettä/mehua tms. niin kerta-annos on 1,5-2dl. Noin 15-30min päästä pystyy juomaan taas seuraavan kerran. Hiilihapolliset juomat ja sokeriset limut ei käy. Hiilihapot aiheuttaa kipua ja närästystä, makeista juomista tulee taas todella herkästi äklö olo. Niitä ei tosiaan edes tee mieli yhtään. Sokerittomia limuja juon joskus harvoin niin että ravistan hiilihapot mahdollisimman hyvin pois, samoin vissyä on tullut nyt raskauden aikana juotua paljon.

Herkkuja kuten sipsiä, irtokarkkeja, suklaata ym. pystyn syömään mutta kerta määrä niissäkin on pieni. Perus fazerin sinistä voin syödä kerralla 1 kokonaisen 4 palan rivin kunnes tulee jo stoppi. Sipsiä ehkä 2-3 kourallista ihan max ja irtokarkkeja ehkä joku 5-7 kpl. Kaikki makea tekee hyvin herkästi äklön olon ja kertamäärä jää kyllä pieneksi niiden osalta.

Kaikki tosi rasvaiset ruoat kuten grilliruoka, grillimakkarat ja nakit, lihapiirakat, ranskalaiset, kerma (myös kevytkerma), jäätelöt ym. aiheuttaa kovan ripulin ja kamalat vatsanväänteet! Niitä tulee vältettyä jo ihan senkin takia suosiolla... 

Leikkauksen jälkeen on myös joitakin ruoka-aineita yhä edelleen sellasia, joita en pysty syömään. Esimerkiksi banaania en kestä yhtään edes minkään smoothien joukossa. Jugurtissa menee kyllä, eihän niissä sitä juurikaan edes ole... Mutta banaani aiheuttaa kipua vatsalaukkuun, se tuntuu raskaalta ja jotenkin niin kun "juuttuu" kiinni. Vaikea selittää mutta tuo epämiellyttävä olo ja kiputuntemus estää nauttimasta kyseistä hedelmää.
Sitten raejuusto on toinen, tekee täysin samaa kuin banaani ja lisäksi aiheuttaa vielä närästystäkin. Etikkasäilötty punajuuri, suurinta herkkuani! Mutta etikkaliemen aiheuttama närästys on kamalaa... sama koskee myös esimerkiksi suolakurkkuja ja silliä..
Ennen leikkausta join maitoa hirveän paljon, nykyään se ei tahdo enää maistua kun ihan lasillinen korkeintaan päivässä. Tavallista vaaleaa kahvia ei voi juoda sen aiheuttaman närästyksen vuoksi. Olenkin siirtynyt tummapaahtoisiin kahveihin ja hapottomaan kahvilaatuun nimeltänsä Watsa kahvi. Se on pelastukseni!

Tässä nyt joitain mitä tulee mieleen, ei niitä kuitenkaan niin hirveän montaa ole mitä en voisi syödä mutta kyllä leikkaus on silti jättänyt omat rajoitteensa. Enkä sano, että se olisi yhtään huono juttu! Leikkauksen tarkoitushan on juuri se, että se rajoittaa syödyn ruoan määrää ja tiettyjä ruoka-aineita ei pieni vatsalaukku pysty enää käsittelemään niinkuin ennen, joka aiheuttaa juuri tällaisia ongelmia. Ennemmin sanoisin, että leikkaushan toimii kohdallani juuri niinkuin pitääkin! Ei haittaa minua yhtään, etten pysty enää ahmimaan jäätelöä tai grillimakkaraa litra/kilotolkulla! 😂

Myönnän, että JOSKUS, joskus jos on hyvää ruokaa tai olen vaikka ravintolassa syömässä niin harmittaa kun ei pysty santsaamaan tai syömään enempää vaikka tekisi kovasti mieli. Mutta sillä hetkellä pysähdyn miettimään, mitä se lisäannos ruokaa oikeasti hyödyttäisi muuten kuin, että saisin siitä hetkellisen henkisen mielihyvän/nautinnon? Silloin ymmärrän taas sen, että en voi käyttää ruokaa enää "nautintoaineena", mielihyvä tulee saada jostain muualta. Käsitän, että vatsalaukkuni on sillä hetkellä fyysisesti täynnä ja se riittää, en tarvitse enempää ruokaa vaikka mielihyväkeskus aivoissani himoitsisikin lisää. En ota ruokaa lisää, mutta voin syödä ehkä myöhemmin uuden annoksen. Tätä tapahtuu todella harvoin, sillä yleensä samaista ruokaa ei enää tee jostain syystä myöhemminkään mieli...
Mutta on tärkeää erottaa se ruoan himo ja todellisuus toisistaan. Lihoaminenhan johtuu juuri siitä, ettei tajua tai halua lopettaa syömistä vaikka vatsalaukku olisikin jo täynnä. Ruoka on niin hyvää ja syömisestä tulee niin hyvä olo. Leikkauksen jälkeen ei pysty syömään suuria annoksia, on opittava nauttimaan siitä miniannoksesta ja tyydyttävä siihen. Psyykkisesti tämä on iso muutos ja vaatii prosessointia. Ruokailutottumukset muuttuvat kuitenkin niin radikaalisti leikkauksen myötä.

Mitään niin kutsuttua dumping- ilmiötä minulla ei ainakaan kovin usein esiinny. Ehkä joskus, jos olen syönyt liian nopeasti tai liikaa tai sopimatonta ruokaa niin olo on tunnin ajan todella hirveä. Oksettaa, vatsaa kivistää, sydän hakkaa, olo on raskas ja kaikinpuolin erittäin epämiellyttävä. Siinähän sitä kärsii sitten ja tietää mokanneensa! 😄
Ehkä taas seuraavalla kerralla muistais toimia toisin.

Ainoa haittapuoli leikkauksessa on, että sain ikuiseksi vaivakseni inhottavan närästyksen. Valitettavasti näin vaan joskus käy. Ei kaikille mutta joillekkin. Ennen leikkausta kärsin närästyksestä ajoittain silloin tällöin mutta siihen auttoi ihan perus rennie ja ongelma oli taas pitkäksi aikaa hoidettu. Leikkauksen jälkeen en ole pystynyt päivääkään elämään ilman kunnollista närästyslääkettä ja joskus vielä sen lisäksikin joudun turvautumaan lisälääkkeisiin. Onhan se todella veemäinen sairaus, mutta se oli minun kohdallani leikkauksen hinta.

Kirurgi on suositellut jatkoleikkausta sleeven muuntamista ohitukseksi närästysvaivan takia. Hänen mukaansa närästys saattaisi korjautua sillä mutta epäilen sen auttavan yhtään mitään. Pelkään, että päinvastoin saattaisi vaan pahentaa ehkä ongelmaa.
Tottakai lääkäri varmasti tietää paremmin mutta kaiken läpikäydyn jälkeen tämän leikkauksen osalta en haluaisi toista kertaa enää.

Mutta kaikenkaikkiaan sanoisin, että leikkaus pelasti minut monelta tulevalta sairaudelta ja harmilta. Se on auttanut minua laihtumaan todella hyvin ja olen erittäin tyytyväinen, että hakeuduin leikkaukseen. Sain elämäniloni ja itsevarmuuteni, naiseuteni takaisin. Voin aidosti olla ylpeä itsestäni ja kehoni tuntuu niin paljon terveemmältä kuin koskaan aijemmin! Paranin uniapneasta ja nukun paljon paremmin, hormonihäiriö PCOS lievittyi niin että raskauduin joka ei aijemmin ollut mitenkään mahdollista. Aijemmin loukattu ja vaurioitunut polveni ei enää särje ja kipeydy niin herkästi, jaksan liikkua ja nykyään nautin terveemmästä elämästäni! 😇

Suosittelen ehdottomasti leikkausta vaihtoehdoksi niille, jotka kamppailevat tuskaisessa oravanpyörässä lihavuutensa kanssa eikä mitkään muut keinot auta laihtumiseen.

Se on pitkä ja kivinen tie
mutta kannattaa!!
💝

Kuulumisia

Leikkauksesta pian 9 kuukautta.

Paino on muutaman kilon noussut, onhan se odotettavaakin tässä tilanteessa mutta tuntuu, että asiaan on hyvin vaikea suhtautua. Juuri kun olin jotenkuten alkanut olemaan itseeni tyytyväinen ulkoisesti niin nyt alankin taas pyöristymään. Tottakai raskaudessa se nyt on väistämätöntä, mutta joku pään sisäinen juttu tässä ei nyt oikein toimi. 

Painoa ei ole vielä tullut kuin 3 kiloa, joista varmasti suurin osa pelkkiä nesteitä. Olen potenut voimakasta raskauspahoinvointia jo reilu 3 viikkoa eikä ruoka ole pahemmin maistunut. Silti, näen itseni peilistä jo aivan älyttömän kokoisena. Ihankuin olisin yhtä iso kuin painavimmillani olin... tai jopa isompikin. Jotenkin peilikuvani on vain muuttunut vaikka ulkoisesti raskautta ei voi vielä edes huomata. En ymmärrä mikä mua vaivaa. Vaikka miten hyvin asian tiedostankin, että painonnousu on tässä tilanteessa normaalia ja luonnollista koen silti hyvin huonoa omaatuntoa asiasta. Ihan niinkuin koko laihdutusleikkaus olisi ollut täysin hyödytön, ihankuin olisin menettänyt mahdollisuuteni laihtumisen suhteen. Tunteet ovat erittäin ristiriitaiset ja siksi tätä muutosta on varmaan niin hankala sulattaakkin. 

Tiedän, ettei raskauden aikana saa laihduttaa mutta silti pyrin vähän jarruttamaan painonnousua, eihän se saa mahdottomasti noustakkaan. Syömisissä pitää olla tarkkana ja pyrin joka päivä liikkumaan noin 30-60 min vähintään. Pahoinvointi rajoittaa jonkin verran ruokailua mutta yritän vaikka väkisin saada syötyä jotain 2-3 tunnin välein ja juomaan riittävästi nesteitä. Ravintoni on tällähetkellä melko yksipuolista mutta tässä tilanteessa on varmasti parempi, että saan edes jotain syötyä päivän aikana. Lapsikin tarvitsee jo osansa ja senkin energiasta on pidettävä huolta.

Toivottavasti en saisi ainakaan hirveesti ylimääräisiä kiloja tämän raskauden aikana ja pystyisin jatkamaan laihdutusta sitten kun tämä vauva on syntynyt. 

Mutta jos tätä lihavuusleikkaus asiaa ei oteta huomioon niin meille kuuluu tällähetkellä oikein hyvää. Olen nyt raskausviikolla 10, vauva on kasvanut kovasti ja liikkuukin jo. Hän on jo 2,5cm kokoinen ja täysin ihmisen näköinenkin! Ihmeellistä miten pienestä me lähdemme! 😍

Muutama viikko takaperin tilanne oli vakavempi. Raskausviikolla viisi aloin vuotamaan ja verta tuli välillä todella rajusti ihan klimppien kera. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa, en saanut nostaa mitään raskasta, uhkaavan keskenmenon vaara oli olemassa. Vuotoa kesti melkein 3 viikkoa kunnes lakkasi. Kohdussani kasvava pieni ihme osoittikin olevansa hyvin taistelutahtoinen ja sitkeä, koska ei antanut periksi rankoistakaan vuodoista huolimatta. Viime kuukausi on ollut henkisesti kovin raskas monellakin tapaa. Pelko keskenmenosta ollut läsnä ihan joka hetki. Vaikka nyt asiat näyttääkin paremmalta, en uskalla vieläkään iloita tai luottaa raskauteen täysin. 

Pian ensimmäinen raskauskolmannes on ylitetty ja vaikka sen sanotaankin olevan se "kriittinen raja", jolloin keskenmenojen riski pienenee niin luulen, etten pääse pelostani vielä pitkään aikaan. En voi kuin toivoa, että tämä pieni elämänalku saisi kasvaa sisälläni turvallisesti loppuun saakka. Syntyisi terveenä ja onnellisena tähän maailmaan. 💝

Elämäni tärkein viiva!

Sleeve-leikkauksesta tulee pian 8kk, painoa pudonnut nyt 24,3kg.

(ennen leikkausta -19kg)

Yhteensä siis 43,4kg pudonnut!

Painan tällähetkellä 94,8kg.

Ylipainoa vielä on mutta lähestyn kokoajan tervettä tavoitepainoani, hitaasti mutta varmasti! 😊

Tai no, 

en tiedä kuinka pitkään tässä enää laihdutaan koska tein muutama päivä sitten elämäni ensimäisen positiivisen raskaustestin!! 😍😍😍😍

En ole tähän blogiin asiasta paljoa kertonut, mutta olemme yrittäneet lasta jo monia vuosia ennen leikkausta. Kävimme rankoissa lapsettomuushoidoissa eivätkä ne koskaan tuottaneet tulosta.

Pettymys ja henkinen tuska oli silloin valtavan suurta. Kaiken lisäksi sain tietää sairastavani eräänlaista hormonihäiriötä (PCOS), jonka takia raskautuminen on entistä vaikeampaa.

Runsas, sairaalloinen ylipainoni oli tietenkin yksi niistä syistä miksi raskaus ei onnistunut silloin. Kävin yksityisellä lapsettomuushoidoissa kun liian korkean BMI:ni vuoksi en päässyt julkisen puolen hoitoihin. Lääkäreiden antama ennuste raskautumiseen oli silloin erittäin huono.

Syy, miksi hakeuduin lihavuusleikkaukseen oli ennenkaikkea raskautuminen. PCOS vaikeuttaa huomattavasti myös laihtumista, enkä olisi luultavasti koskaan pystynyt laihduttamaan näin paljoa omin voimin. Hain apua lihavuusleikkauksesta.

Leikkauksen jälkeen ei saisi ensimäiseen vuoteen raskautua, koska elimistö vaatii aikansa parantuakseen niin suuresta leikkauksesta. Elämäntapamuutos on sen jälkeen myös todella valtava, että kyllä se aikaa vaan vaatii.  Ensimäisen vuoden aikana leikkauksesta tapahtuu kaikista radikaalein laihtuminen, kunnes se hidastuu tai jopa pysähtyy. Sikiölle ei välttämättä riitä tarpeeksi ravinto-aineita ja siksi liian aikaiseen raskautumiseen liittyy myös tiettyjä riskejä. Esimerkiksi vakavat puutostilat tärkeissä vitamiineissa ja hivenaineissa joko minulla tai vauvalla tai molemmilla.

Tottakai tiesin ja ymmärsin asian vakavuuden ja päätimmekin mieheni kanssa, että nyt pidetään vähintään se vuoden tauko yrittämisestä. Tämä raskaus olikin "puolivahinko". Epäsäännöllisen kuukautiskiertoni takia tiedän, etten voi koskaan luotettavasti laskea ns. "varmoja päiviä". Mutta koska kiertoni oli alkanut pikkuhiljaa tasaantumaan, pystyin jo suurinpiirtein tietämään ovulaation ajankohdan... paitsi nyt, kun se tulikin kolme päivää myöhemmin..

Yllätys oli todella suuri,
enkä pysty vieläkään käsittämään tätä todeksi. 💖


Soitin eilen sleeve-leikkauksen tehneelle kirurgille asiasta. Jännitin hieman hänen reaktiotaan, koska on ollut monesti puhetta siitä, että ehkäisystä on pidettävä huoli. Lääkäri tiesi jo ennen leikkausta, että olemme yrittäneet lasta jo pitkään ja sitä suuremmalla syyllä hän kielsi yrittämästä ennenkuin siihen saadaan lupa. Ajattelin ettei hän ainakaan kovin riemusta pomppisi tämän kuullessaan. Vaan toisin kävi, kirurgi oli todella iloinen ja onnitteli kovasti! Sanoi, ettei ole mitään estettä leikkauksen osalta ainakaan viedä raskaus loppuun asti. Vitamiini arvoja seurataan nyt tiehämmin puutostilojen varalta mutta muuten ei ole mitään! HUH! Kyllä helpotti kuulla!😄

Tämmöstä tänään, elämä muuttui yhdessä hetkessä taas aika paljon.
Kumpa kaikki menisi hyvin nyt loppuun asti! 💝😇

7 kk leikkauksesta

Tämänhetkinen paino 96,6kg! 

Tänään 7kk leikkauksesta ja -22,5kg! 💪
Ennen leikkausta -19kg.

Painokäyrä näyttää kyllä aikamoiselta vuoristoradalta! Ensin saattaa pudota viikossa 1-3kg sitten se nousee 1-2kg kunnes taas romahtaa. Välillä tulee "jumikausia", jolloin paino ei liiku juuri mihinkään suuntaan vaikka tekisi mitä. Jumit saattaa kestää viikosta kuukauteenkin, mutta onneksi suunta on silti oikea 😇

Vaatekaappini ihan huutaa jo uudistamista. Kaikki entiset vaatteeni roikkuvat päälläni kuin jätesäkit! Nykyään voin ostaa muodikkaita vaatteita ihan "tavallisista" vaateliikkeistä, kun ennen olen käyttänyt paljon nettikauppoja kokoni vuoksi. 

Vaikka vaatteet kertovat, että olen reippaasti pienentynyt, en siltikään näe muutosta peilistä. Toisaalta se on kovin surullista. Voinko koskaan kulkea ylpeänä itsestäni/saavutuksestani, leuka pystyssä, tuntematta huonoa itsetuntoa sekä häpeää koostani? Pystynkö koskaan tuntemaan itseäni naiselliseksi tai kauniiksi? Seuraako vääristynyt peilikuvani minua ikuisesti?

Tässä sen vain huomaa miten suuren henkisen arven lihavuuteni minuun on jättänyt. Kun on oppinut inhoamaan itseään, omaa peilikuvaansa, kokoaan.. lähes kaikkea itsessään. Tottunut olemaan arvostelujen, naurujen ja katseiden kohteena. Yhtäkkiä kaikki onkin toisin. Yhtäkkiä pitäisikin olla ylpeä itsestään, yhtäkkiä saankin positiivista huomiota, minua ihaillaan ja jopa kadehditaan. 😳

Näin suureen elämänmuutokseen liittyy väistämättä niin hyviä kuin huonojakin asioita. Minäkuvan uudelleen muokkaaminen on varmasti se suurin työ itsensä kanssa. Miten oppia hyväksymään itsensä juuri tällaisena kuin nyt on ja näkemään itsensä peilistä todellisin silmin, eikä vanhan muistikuvan harhauttamana.

Ennen & Nyt

138kg                               99.6kg

Kuvien välillä 2 vuotta ja 5 kuukautta.

Vanhoja kuvia katsoessani päätökseni juurtuu yhä vain syvemmälle minuun;
Ei enää KOSKAAN noihin mittoihin!

Puoli vuotta leikkauksesta

Tänään tulee tasan puoli vuotta Sleeve-leikkauksesta.

Kaksinumeroinen luku näyttäytyi jo vaa'alla mutta lyhyeen loppui sekin ilo, nimittäin painoni on noussut reilun kilon. En tiedä miten se on edes mahdollista kun olen pitänyt kalorit melko tiukilla viimepäivinä, joten sen ei todellakaan pitäisi nousta. Toisaalta...Stressaan tällä hetkellä painoani melko paljon ja tulihan viime viikon loppuna herkuteltuakin jonkin verran, että kyllähän niitä syitä löytyy... Naisena tietty myös kuukautiskierron eri vaiheet näkyy painossa herkästi.

Olkoon syy mikä hyvänsä se ei silti poista tätä armotonta vitutusta.

Ilmeisesti en pysty edes pysäyttämään painon nousua kun viimeisenä kolmena päivänä se on vain noussut vaikka eläisin päivät melkein täysin pelkällä nesteellä.
Ehkä olisi hyvä vain todeta että OLKOOT! Ei se paino stressaamalla laske, päinvastoin.
Jospa sitä heittäis "hanskat tiskiin" taas hetkeksi ja olla käymättä puntarilla nyt vähään aikaan. Paino elää tällä hetkellä ihan omaa eläämäänsä enkä pysty siihen vaikuttamaan niin suotta tässä kuluttaa aikaa murehtimiseen.

Sairaslomani umpisuolen lisäkkeen leikkauksesta on päättynyt ja palaan tänään töihin. Viisi yötä, kaksi vapaata, kuusi yötä, neljä vapaata jne... Ehkäpä työhönpaluu auttaisi saamaan painon takaisin laskusuuntaiseksi kun sielä tulee liikuttua monia kilometrejä yön aikana. Joskus mukana ollut askelmittari väitti, että liikuin yhden yövuoron aikana 8km. Tämäkin kyseinen yö oli vielä sellainen ettei hälytyksiä tms. "ylimääräistä" silloin tullut.

Olisi ollut hienoa viettää tätä puolivuotis päivää ylpeänä itsestään, että on päässyt vihdoin alle sadan kilon mutta ei auta...tää meni nyt näin... 😞

Painokäyrä 6kk

Leikkauspäivästä tähän päivään 😊

UPEA SAAVUTUS

Kyllä nyt on postauksen paikka!

En edes muista millon, ehkä 10 vuotta sitten....

PAINOIN ALLE 100KG!!

Nyt on se suuri hetki koittanut, jota en uskonut koskaan tapahtuvan.

Aamupaino tänään 99.4kg!!!

Olen aivan ihmeissäni! Vaikea edes uskoa tätä! Niin monta kertaa, niin monta vuotta, olen yrittänyt, epäonnistunut, luovuttanut ja taas yrittänyt.. NYT se on vihdoin todellista! Olen todella ylpeä itsestäni, tätä tunnetta on vaikea edes kuvailla! 🙈 

Olen sanaton. Uskomatonta! 

Olin niin varma etten pääsisi koskaan alle sadan kilon, jopa tän leikkauksen jälkeenkin on ollut usko välillä todella koetuksella laihtumisen suhteen mutta kyllä, nyt se on totta! 

Olen laihduttanut nyt kaikenkaikkiaan -39kg! 

Ennen leikkausta sain kahden vuoden aikana, sisältäen leikkausta edeltävän ENE:n -19kg,

ja nyt leikkuun jälkeen (5kk 3viikkoa) -20kg!

HUHHUH mikä määrä! 🙀

Katselin eilen vanhoja valokuvia itsestäni, jolloin olin paljon painavempi ja osa kuvista oli aikaa kun olin lihavimmillani... Vaikken peilistä eroa entiseen huomaakkaan niin kuvista kyllä. Nuo muistot aiheutti minulle ihan suunnatonta häpeää mutta myös jollain tavalla sääliä. Säälin itseäni kuinka olin päästänyt itseni tuollaiseen kuntoon, ulkokuorestani näkyi kilometrien päähän, etten voinut kovin hyvin...

Silloin minua suututti todella paljon muiden ihmisten vihjailut, huomautukset ja kaikenmaailman neuvot laihdutuksesta sekä oikeanlaisesta ruokavaliosta, ihan niinkuin en itse asiaa tiedostaisi ollenkaan tai tietäisi ravinnosta ylipäätään mitään. Väitän tietäväni enemmän terveellisestä ruokavaliosta kuin yksikään kaverini tai perheenjäseneni yhteensä! Eihän se silloin tietenkään vaikuttanut siltä, koska olin niin isokokoinen mutta tietäisipä vaan miten paljon olen lukenut terveellisestä ravinnosta ja erilaisista dieeteistä ym. Ja kuinka monesti olen yrittänyt laihduttaa. Voisi melkein sanoa, että lähes koko elämäni on ollut yhtä laihduttamista. 

Läheiseni olivat kai aidosti huolissaan minusta ja terveydestäni. Vaikka osa oli niitä, jotka halusivat vain kustannuksellani pönkittää omaa egoaan ja tuntea ylemmyyden tunnetta, tuntea olevansa niin täydellisyyden huippu. Minä olin heille vain esimerkki ja malli siitä millaiseksi he eivät ikinä itseään päästäisi. Minä olin heidän silmissään luuseri, ällöttävä ja rasvaisia ruokia mässäilevä, sohvalla makaava läski. Tyhmäkin vielä kaikenlisäksi kun ei tiedä miten syödä terveellisesti.

Joidenkin ihmisten katseestakin jo pystyi näkemään heidän ajatuksensa minusta. 

Tiedän, ettei minun tarvitse, enkä jaksaisikaan selitellä tai puolustella elämäntapaani kenellekkään. Mutta ainakin omalta osaltani tiedän, ettei lihavuus aina synny vain omista vääristä ruokavalinnoista tai liikkumattomuudesta. Usein lihavuuden taustalla on jokin syy/sairaus. Minulla se on hormonihäiriöni, parantumaton sairauteni, joka oli hyvää vauhtia tuhoamassa minut ja unelmani. 

Aina se ei vaan ole niin yksinkertaista kuin monet kuvittelevat. 

Monien ihmisten loukkaavat kommentit ja kohtelu jättivät minuun syviä haavoja, enkä koskaan unohda sitä millaista oli olla ihmisten pilkan kohde lihavuuteni takia. 

Nyt tämän laihtumisen myötä koen, että olen jollain tavalla tullut näkyvämmäksi. Kaventumiseni on kerännyt paljon huomiota ja positiivisia kommentteja, ihmettelyä ja ihailua. Tuntuuhan se kieltämättä hyvälle mutta toisinaan se myös ahdistaa. Laihtumistani vahditaan/tarkkaillaan, pudotettuja kilomääriä kysellään usein ja jopa syömisiäni tutkitaan tarkasti. Minua katsotaan arvostelevasti päästä varpaisiin olenko yhtään viimenäkemästä kaventunut ja kysellään vaatekokoa. Se luo kieltämättä paineita joskus hyvinkin paljon. Monet ihmiset ovat niin pinnallisia, että oikein ällöttää! 

Eihän tämä matka mikään helppo ole ollut mutta en sitä odottanutkaan. En kuitenkaan ajatellut joutuvani kärsimään näin paljon leikkauksen aiheuttamista vaivoista (kuten esim. närästyksestä), ja se on tullut hieman yllätyksenä. Silti, ilman tätä Sleeve-leikkausta en olisi tätä hetkeä luultavasti koskaan päässyt kokemaan. Leikkaus on auttanut minua todella paljon ja uskon, että se oli minulle juuri oikea ratkaisu. Se oli minun pelastukseni, mahdollisuuteni saavuttaa tärkeimmän haaveeni tulevaisuudessa, että saisimme lapsen/lapsia. 

Omaan painotavoitteeseeni on vielä matkaa, mutta uskon nyt, että pystyn siihen ja vielä joskus näen sen lukeman puntarilla. 70-75kg olisi normaalipainoni. Tottakai olisi upeaa päästä siihen lukemaan mutta itse olisin oikein tyytyväinen jos painaisin 80kg ja siihen ainakin kovasti pyrin. 

Jokatapauksessa, tänään on minun suuri päiväni ja voin todella olla ylpeä itsestäni!

Minä onnistuin, minä todella tein sen! 😇💪

Muutoksia

Lueskelin aikaisempia tekstejäni ja huomasin kuinka vaihteleva oloni on ollut leikkuun jälkeen. On tullut erilaisia oireita ja tuntemuksia, sitten ne on helpottaneet/loppuneet ja tullut uusia taas tilalle.

Nyttenkin, se närästys josta viime postauksessani kerroin on helpottanut aika paljon kun jätin kahvin pois. Olo on ollut oikeastaan ihan hyvä nyt sen asian tiimoilta, käytänhän toki vielä somacia mutta nyt se yksi tabletti on riittänyt. Tästä huolimatta tunnen ajoittain tuossa rintalastan alla keskellä suht kovaa pistelyä ja kipu ei näköjään riipu siitä olenko syönyt vai en. Välillä voi olla päivä tai parikin ettei kipua tunnu, toisina päivinä taas sitä on enempi. En oikein tiedä mitä se on, toivottavasti menisi ohi niinkuin nuo kaikki muutkin aikasemmat vaivat ja tuntemukset.

Painoa on nyt 9 viikon aikana lähtenyt noin 9,5kg. Missään muussa en sitä huomaa kuin vaatteissa ja tuntuu että nekin huijaa. Ei vain millään tahdo uskoa, että entinen 54-56 koko on vaihtunut 46-48 kokoon! En edes muista sitä aikaa kun vaatekokoni alkoi nelosella. Jotenkin olen kokoajan ihan varma että kyseinen koko olisi mahtunut päälleni jo aijemminkin, en vain ole kokeillut tai että tietyt vaatemerkit on suunniteltu isommille joten en oikeasti ole laihtunut... Jokin minussa silti hyvin hiljaisesti muistuttaa, että koon 46 paita ei olisi päälleni mahtunut vielä muutama kuukausi sitten ja tiedän sisimmissäni sen olevan totta. Miten sitä onkaan niin hiton vaikeaa uskoa?!?!?

Tänäänkin.
Löysin kaupasta kivan paidan ja päätin lähteä sovittamaan sitä. Ajattelin "repästä" ja kokeilla sitten vaikka vaan itseni kiusaksi kokoa 48, olin varma ettei se mahtuisi, joten otin mukaan myös koon 50 vaikka sekin tuntui ihan liian pieneltä. Sovitin ensin kokoa 48 ja se oli minulle selvästi liian iso! En ollut uskoa silmiäni. Hain astetta pienemmän, koon 46 paidan. Se oli sopiva vaikkakin hieman reilu sekin! Se oli todella mykistävä hetki. Vieläkään en pysty uskomaan. Olen ihan satavarma että sen paidan mitoitus on vaan normaalia reilumpi...
Samoin viime viikonloppuna, kun käytiin intersportissa. En ole siis vuosikausiin ostanut sieltä muuta kuin kenkiä, koska mikään vaate ei ole mahtunut päälleni. Kappas vaan kun viime reissulta lähti mukaan koon 48 toppahousut..... Siis toppahousut, joita olen oikeasti metsästänyt jo monia vuosia löytämättä yhtä ainuttakaan sopivaa edes nettikaupoista...
Huhhuh, kyllä ihan sanattomaksi
vetää...😳

Tasan kolme viikkoa

 .... Eletty pienennetyn vatsalaukun kanssa. Vaikka kipuja vielä onkin niin pakko kyllä sanoa että olen onnellinen!

Sleeve-leikkauksen ansiosta massuun mahtuu ruoasta riippuen noin 0.5-1,5dl kerrallaan. Hassua miten niin pienestä määrästä tulee jo kylläiseksi. Lisäksi koen, että kerrankin MINÄ hallitsen ruokaa eikä ruoka minua, niin kuin se on viimeiset 20 vuotta mennyt... Mielitekoja ei pahemmin ole, välillä saattaa makeaa tehdä mieli mutta sekin tunne hiipuu melko pian. Kaikenlisäksi makeasta tulee niin ällöttävä olo, ettei suklaatakaan muutamaa palasta enempää pysty syömään. Nälkä ilmoittelee itsestään aina kahden tunnin välein. Juomisesta pitäisi olla kännykkä muistutus pitkin päivää kun se tuppaa herkästi unohtumaan. Syömisten suhteen kaikki on täydellisesti. Tähän mennessä lähes joka ruoka on sopinut vatsalleni paitsi makaronilaatikko ja kananmuna jotka aiheuttavat kipua ja epämiellyttävän tunteen, mutta muuten on toistaiseksi kaikki toiminut. Jonkin verran olen pienen pientä närästystä potenut 40mg somacista huolimatta. Hieman pelottaa jo ajatus tulevasta kun pitäisi somacit jättää reilu 2kk päästä pois, kuinkahan liekeissä sitä sitten ollaan... 

Soitin eilen ravitsemusterapeutilleni. Olen yrittänyt kysellä facen vertaistuki ryhmissä, että onko lihavuusleikatuille olemassa jotakin tiettyä päivittäistä kalorimäärää jota tulisi noudattaa. Itselläni kun on paino jumittanut jo viikon niin kiinnostaisi vaan tietää syönkö kenties väärin vai mistä tämä johtuu...Sain niin eriäviä vastauksia, että päätin ottaa selvää asiasta omalta terapeutiltani. Hänen mukaansa leikatuille ei ole määritelty  mitään varsinaista kalorirajaa, tärkeintä olisi vain huolehtia riittävästä proteiinin saannista. Vatsalaukun kavennusleikkauksen jälkeen ei ymmärtääkseni ole riskiä syödä liikaa kaloreita päivän aikana, päinvastoin usein syödään liian vähän ja sen vuoksi paino ei laske kun koko keho ihan jumissa. Ravitsemusterapeuttini oli sitä mieltä, että kaloreita saa tulla ainakin reilusti yli 1000 päivän aikana. Lisäksi hän kehoitti olemaan stressaamatta ja totesi, että tällaisia tasaisempia vaiheita tulee välillä ja ne kuuluvat prosessiin. Tiedän, olen niin malttamaton. Kroppani on vasta toipumassa isosta leikkauksesta eikä varmasti senkään takia ole valmis antamaan yhtäkään kiloa pois, onhan se tottakai ymmärrettävää... Terapeuttini mukaan hän ei olisi huolissaan laihtumisesta, se tapahtuu kyllä kun sen aika on. Koitan nyt ottaa vaan rennosti, SYÖDÄ ja JUODA riittävästi päivän aikana niin eiköhän se siitä, ajan kanssa. Yritän vain luottaa siihen, että paino lähtee laskuun jossain vaiheessa... joten sitä odotellessa! 😊

Uusi takki

Kävin eilen pitkästä aikaa tavallisessa vaatekaupassa. Halusin ihan vain huvin vuoksi käydä sovittamassa takkeja, koska en ole pystynyt ostamaan sellaista tavallisesta vaateliikkeestä ainakaan viimeiseen 6-7 vuoteen. Vaikka joitain t-paitoja tai housuja olenkin vaateliikkeistä löytänyt niin takkeja en naisten puolelta ole ostanut vuosiin, eikä välillä edes miesten puolelta ole löytynyt kokoani. 

Kokeilin mieleistäni mustaa toppatakkia koossa 52. Ennen olen joutunut tilaamaan takkini aina netistä koossa 56-58. Ajattelin, ettei toivoakaan, että tämä mahtuisi päälleni. Hämmästykseni oli sanoinkuvailemattoman suurta kun koon 52 takki olikin minulle liian iso! En voinut uskoa sitä todeksi! Löysinkö minä juuri ihan tavallisesta vaatekaupasta naisten puolelta talvitakin, joka on minulle liian iso?!?! Kokeilin kokoa 50 ja se oli kuin minulle tehty. Olin kuin puulla päähän lyöty, en voinut uskoa että olen oikeasti kaventunut näin paljon. Kävin peilin edessä ja katsoin itseäni, takki sopi minulle valtavan hyvin. Mieheni pyysi sovittamaan vielä ihan testimielessä kokoa 48, se meni kiinni mutta oli melko tiukka vielä. Silti sekin "järkytti" todella paljon koska aikaisemmin tuo koko ei olisi IKINÄ ylettynyt edes kiinni, saati istunut mitenkään sopivasti edes hartioista.

Pakko se vain on uskoa... olen todellakin laihtunut vaikkei silmäni sitä aina myönnäkkään peilikuvaani katsoessa. Vaatteet ei valehtele ja missään merkissä ei varmasti mitat vaihtele noin radikaalisti. Siitä huolimatta oma mieli pyrkii väittämään muuta, ompas ristiriitaista! 😁  

Ene-dieetti

Neljän viikon ENE-dieetti alkoi 24.7.2017.

Paino 124,4 kg.

Tavoitteena olisi 8-9% painonpudotus vielä ennen leikkausta, jotta maksan ympäriltä palaisi rasvaa mahdollisimman paljon. Näin leikkaus on turvallisempaa ja kirurgeilla parempi näkyvyys vatsan ympärillä. Minun kohdallani se tarkoittaa siis 7-9kg pudotusta. 

Nyt tänään, hieman reilu 4 viikon eneilyni on lopussa ja huomenna olisi itse leikkaus. Tähän mennessä olen saanut pois VAAN 5,2kg.. Painonlasku on ollut todella hidasta ja hankalaa. Olen noudattanut lähes täydellisesti ene-dieetin ohjeita, liikkunut paljon ja juonut vettä mutta EI niin EI. 

Mutta enkai minä tälläiseen leikkaukseen hakeutuisikaan jos laihduttaminen olisi helppoa??

Nojoo, minun kohdallani painon putoamiseen vaikutti tietysti reilu viikko sitten olleet hääni. Olin saanut kirurgiltani kyllä luvan syödä ja herkutella tärkeänä päivänä. Sehän nosti painoa tietty heti kahdella kilolla, jotka onneksi olen saanut sulatettua pois.

Nyt jännittää kovasti huominen. Pelottaa jos kirurgi päättääkin, etten pääse leikkaukseen kun paino ei ole laskenut riittävästi.. Leikkaushan voidaan nimittäin perua vielä leikkausaamunakin, jos vaadittua painonpudotusta ei ole saavutettu. 

Toivon todella, ettei tää kaikki nyt kosahda parin kilon takia vaikka toki ymmärrän heidän perusteet mutta silti! Se olisi jo liian suuri pettymys.. 

Laskin, että olen nyt kahden vuoden aikana tähän päivään mennessä saanut yhteensä 18,5kg pois. Tämänhetkinen paino 119,2kg. 

Osastopäivä

Leikkauslähetteestä ei mennyt varmaan kuin kuukauden päivät kun tuli kutsu osastopäivälle keskussairaalaan. 

Minun lisäkseni osastopäivään osallistui kolme muuta leikkaukseen tulevaa potilasta. Aamu alkoi klo. 8 yhteispalaverilla, jossa oli kaikki me potilaat sekä kirurgi, sairaanhoitaja, fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti sekä psykologi. He pitivät jokainen meille lyhyen "esitelmän" leikkauksesta, leikkausvaihtoehdoista, miten leikkaukset tehdään, puhuttiin ravitsemuksesta ja liikunnasta, elämää ennen ja jälkeen leikkauksen, miten leikkaus vaikuttaa psyykkeeseen ym. ym. 

Palaverin jälkeen jokaiselle potilaalle oli aikataulutettu päivää niin että kukin vuorollaan pääsee tapaamaan henkilökohtaisesti kirurgin,  ravitsemusterapeutin, sairaanhoitajan, ym.
Kirurgin kanssa mm. pohditaan leikkausvaihtoehtoja ja sovitaan jo alustava leikkauspäivä. Ravitsemusterapeutti ohjeistaa ENE-dieettiin ja sairaanhoitaja haastattelee tupakan/alkon käytöstä jne. Ryhmän kanssa kävimme yhteislounaalla, jossa opetellaan syömään pienen pieni annos ruokaa huolellisesti pureksien. Tällä demonstroidaan konkreettisesti leikkauksen jälkeistä elämää syömisten kannalta. Kävimme myös fysioterapeutin vastaanotolla joka kertoi meille liikunnasta ja ohjeisti pulloon puhallukset sekä sängystä ylösnousun sekä sänkyynmenon kyljen kautta.

Päivä oli hyvin pitkä, lippua ja lappua sekä infoa tuli joka suunnasta niin, että pää oli aivan pyörällä kun kotiin pääsin. Seuraavaksi odottelin vain neljän viikon ene-dieetin alkamista ja yritin pitää painon kaikin keinoin kurissa ettei se lähde nousemaan.

Leikkaustavaksi minulle valikoitui Sleeve. Olin aijemmin opiskellut paljon eri leikkaustavoista, niiden hyvistä ja huonoista puolista jne. Itselleni kavennusleikkaus eli sleeve tuntui parhaimmalta ratkaisulta ja ehdotin sitä kirurgilleni. Hänen mielestään se oli tapauksessani hyvä ratkaisu ja siihen päädyttiin.

Leikkauslähete

Ensimmäinen käynti sisätautipoliklinikalla syyskuussa 2016 lihavuusleikkaukseen liittyen. Painoin tuolloin 131,5kg.

Tapasin ensin hoitajan joka mittasi verenpaineen, pituuden, painon sekä vyötärön ympäryksen ja ohjasi sitten odotusaulaan, josta lääkäri pian kutsuisi vastaanotolle. Lääkäri haastatteli ja kyseli syömistottumuksista ym. Lopuksi hän ilmoitti, että lihavuusleikkaus lähetteen saamiseksi minun tulisi vielä laihduttaa noin 8-9 kg. Tottakai se oli pettymys ja tuntui pahalta, etten saanut lähetettä heti niinkuin olin olettanut. En tiedä tarkalleen miksi minua vaadittiin vielä laihduttamaan... arvioitiinko siinä kenties motivaatiotani suureen elämänmuutokseen vai olinko yksinkertaisesti liian iso jopa lihavuusleikkaukseen?
Jokatapauksessa sain uuden ajan neljän kuukauden päähän. Aloitin ene-dieetin omatoimisesti ja käytin ateriankorvikkeita. Paino putosi hyvin kunnes syystä tai toisesta ote lipsahti ja alkoi hieman taas nousta... Jouduin soittamaan keskussairaalaan, että antaisivat minulle hieman lisäaikaa laihduttamisen suhteen. Kontrolliaikani siirtyi reilu kahdella kuukaudella. Viimein sain taas itseäni niskasta kiinni ja aloitin paastoamisen uudelleen. Sisätautipolin aika koitti huhtikuussa 2017, olin saanut vaaditun 8kg pois, joten leikkauslähete tehtiin.
Olin helpottunut ja onnellinen.

Lähete leikkausarvioon

Yritin jo lapsena laihduttaa, siinä tietenkään onnistumatta.
Vaihdoin kevytmaidon rasvattomaan ja yritin vähentää makean syömistä. En muista mitään painolukemia mutta se jyrkkä painokäyrä terkkarin tietokonenäytöllä ei unohdu mielestäni koskaan.

Nuoruusiässäkin oli joitain laihdutusyrityksiä. Joskus onnistuin saamaan 10kg pois, kunnes tulivat korkojen kera takaisin. Painoni on ollut yhtä jojoilua koko elämäni ja niin se vain pikkuhiljaa on aina vain jatkanut nousemistaan osittain ihan erinäisistä syistä johtuen.

Muutama vuosi sitten, alkoi biologinen kelloni tikittämään oikein toden teolla. Aloimme rakkaani kanssa yrittämään omaa vauvaa. Vuosi vierähti eikä mitään tapahtunut. Olin pettynyt ja ihmeissäni mikä kroppaani oikein vaivaa. Menkatkin tulivat miten sattuu ja joskus ei ollenkaan.
Kovat alavatsakivut saivat tilaamaan ajan lääkäriin. Siellä minulla todettiin PCOS, eli hormonihäiriö, joka vaikeuttaa raskautumista ja saattaa jopa estää sen täysin. Tämä parantumaton sairaus on suurelta osin liikalihavuuteni aiheuttamaa ja sen ainut hoitokeino on, mikäs muukaan kuin laihdutus.
Ikävä kyllä, PCOS taas jarruttaa laihtumista hyvin tehokkaasti ja aijemmin loukatun polveni vuoksi liikkuminenkin on hyvin rajoittunutta. Aikamoisessa oravanpyörässä tässä siis ollaan...

Yksityinen gynekologini jonka luona kävin lapsettomuushoidoissa suositteli lihavuusleikkausta ja sanoi, että olisi valmis kirjoittamaan minulle leikkauslähetteen milloin vain. Hänen mielestään laihtumalla reippaasti minulla olisi parhaimmat mahdollisuudet raskautua ja PCOS oireet lievenisi hyvinkin paljon. Leikkaushoitoa oli minulle suositellut jo aijemmin muutama muukin lääkäri joten gynen ehdotus ei tullut yllätyksenä. Ajatus lihavuusleikkauksista on kuitenkin pelottanut niin kovasti, etten ole halunnut edes ajatella asiaa. Gynekologini sai kuitenkin minut harkitsemaan leikkausta ensimmäistä kertaa ihan vakavasti.

Päätin antaa itselleni vielä vuoden miettimis- sekä armonaikaa ja yrittää ihan tosissani laihduttaa. Elopainoni oli tuolloin peräti 138kg. Kävin ravitsemusterapiassa säännöllisesti ja pidin tarkkaa ruokapäiväkirjaa. Yritin myös liikkua sen minkä pystyin. Paino junnasi ja sahasi jatkuvasti +- 6-7kg, turhauduin todella kovaa itseeni.

Keväällä 2016 gynekologi kirjoitti pyynnöstäni viimein lähetteen leikkausarvioon. Se oli oikeasti aikamoinen helpotus vaikka tuleva pelottikin..

Pian sain jo ensimmäisiä aikoja verikokeisiin, sokerirasitustestiin, keuhkoröntgeniin, sydänfilmiin, spirometriaan, ravitsemusterapiaan ja psykologin leikkausarvioon.

Alkua..

Oman kokemukseni perusteella tiedän, että lihavuusleikkauksista löytyy netistä loppujen lopuksi aika vähän tietoa. Vielä vähemmän niitä arvokkaimpia, eli toisten ihmisten kokemuksia, josta luonnollisesti ainakin itse olen enempi kiinnostunut. Fakta on aina fakta, mutta jokaisen lihavuusleikatun tarina on erilainen.

Aloitin kirjoittamaan tätä blogia enimmäkseen itselleni muistoksi mutta myös niille, jotka pohtivat leikkausta osaksi suurta elämänmuutostaan.

Olen 26-vuotias nainen.

Koulu-iästä asti ollut ylipainoinen. 

Olen aina hävennyt ja inhonnut ulkonäköäni lihavuuden vuoksi. 

Jo lapsena jouduin pukeutumaan aikuisten kukkapaitoihin kun ikäiselleni suunnatut kauniit vaatteet eivät mahtuneet päälleni. Ala-asteen terveydenhoitaja valitti joka terveystarkastuksessa painostani ja soitti välillä jopa kotiinkin, että vanhempien pitäisi puuttua tilanteeseen. Olin terkkarin erityistarkkailussa painoni takia ja jouduin käymään hänen vastaanotollaan useammin kuin muut lapset. 

Koululiikunta oli minulle aina hyvin ahdistavaa ja painoni vuoksi liikkuminen teki todella kipeää. Olin tietysti kömpelö enkä koskaan pystynyt suoriutumaan liikuntatunneista niin hyvin kuin muut lapset. Olin aina se viimeinen, joka valittiin pallopelin joukkueeseen. Opin jo koulussa suorastaan vihaamaan kaikenlaista liikkumista ja yritin lintsata jumppatunneilta niin paljon kuin vain pystyin.

Meillä ei kotona ollut mitään karkkipäiviä, vaan namia sai syödä milloin vain huvitti. Limuja, mehuja, keksejä oli lähestulkoon aina kaapissa. Ei ollut säännöllisiä ruokailurytmejä, päivärytmistä nyt puhumattakaan. Äidin tekemä ruoka oli aina niin hyvää, että sitä söi vähintään kaksi lautasellista. Salaatteja, hedelmiä tai vihanneksia ei ollut pakko edes maistaa, enkä syö vielä tänäpäivänäkään oikein mitään vihreää.  Vanhempani leipoivat myös paljon, isä teki ihanaa leipää ja äiti kuivakakkuja, pizzoja, pullaa ym. Kasvoin isossa perheessä ja vanhempiani sekä sisaruksiani myöden olimme kaikki liikalihavia. 

Tämänhetkinen lihavuuteni johtuu hyvin pitkälti saamastani kasvatuksesta. 

Toki olisinhan voinut opetella syömään terveellisemmin ihan itsekin mutta omia pinttyneitä tapoja syömisien suhteen on vain kovin vaikea lähteä muuttelemaan. Myönnän, että minulta on puuttunut itsekuri ja motivaatio aivan täysin. Olen luovuttanut jo ajat sitten lihavuuteni suhteen ja päättänyt vain yrittää hyväksyä peilikuvani.