Vuosikontrolli

Sain viime viikolla kutsukirjeen sairaalaan lihavuusleikkauksen vuosikontrolliin. 

Kirjeessä oli varattuna aika verikokeisiin, joista katotaan vitamiini sekä rauta-arvot, aika ravitsemusterapeutille sekä sisätautipoliklinikalle lääkärin vastaanotolle. Kontrolliaika tuli pari kuukautta myöhässä, mullahan tuli jo elokuussa vuosi täyteen ja odotin lähetettä jo silloin mutta ilmeisesti heillä on siellä jonoa. Kirjeessä mainitut ajat osuivat vaan huonosti ihan marraskuun lopulle, jolloin synnytys saattaa olla jo lähellä, joten soitin ja peruin koko homman. Kaikenlisäksi raskaus muuttaa labra tuloksia sen verran, ettei niistä olisi tässä vaiheessa edes hyötyä, eikä painoakaan pystytä seuraamaan leikkauksen osalta, joten kontrollikäynti olisi ajanhukkaa myös heidän puoleltaan. Tutkimukset siirtyvät nyt ensi kevääseen huhti- toukokuulle.

Tosin vitamiini sekä rauta-arvot on otettu kyllä joka raskaus kolmanneksella. Leikkauksen vuoksi seurataan, ettei mulle kehity mitään puutostilaa kun nyt vauvakin vielä ottaa omansa. Toistaiseksi ainakin kaikki ollut hyvin ja hemoglobiinikin pysynyt hienosti 120-130 paikkeilla. Ferritiini eli varastorautakin on pysynyt viitearvojen sisäpuolella mutta ei siitä haittaakaan olis jos sitä vähän saisi  nostettua. Syön päivittäin multivita raskaus vitamiinia sekä kalkkia. Joskus otan myös magnesiumia sekä B12 ja D-vitamiinia vähän kuin kuuriluonteisesti. 

Leikkauksen osalta on muuten mennyt ihan hyvin. Tosiaan painosta tai laihtumisesta en osaa sanoa, nyt raskausviikkoja 33+0 ja painoa tullut noin 6-7kg kaikenkaikkiaan. Nestettä varmasti osa kun jalatkin alkaneet turpoamaan. 😄 Neuvolassa sanottu, että ei ole yhtään ylimääräistä ainakaan tullut ja täti ollut sitä mieltä, että luultavasti synnytyksen jälkeen olen vähintääkin samoissa lukemissa kuin ennen raskautta. Toivottavasti, nimittäin mulla on vielä noin 15-20kg matkaa omaan tavoitepainooni. Odotan jo innolla pitkiä reippaita vaunulenkkejä, liikuntaa ja kunnon hikoilua! 😄

Tosin imetyksen aikana ei saa varsinaisesti laihduttaa mutta liikkua voi. Varmasti menee oma aikansa synnytyksenkin jälkeen ennenkuin pitkistä reippaista vaunulenkeistä voi haaveillakkaan... 

Sekavat tunteet on kyllä ollut kun neuvolassa puntarille on joutunut kipuamaan. Kun lukema näyttää taas yli sadan, kyllä siinä väistämättä omatunto soimaa vaikka miten sen käsittäisi, että on luonnollista... Kyllä sen lukeman näkeminen vaan saa niin puistattamaan oli syy mikä hyvänsä. Kotona vältän vaakaa ihan suosiolla... tiedän että stressaantuisin siitä vaan ihan suotta.

Syömisten suhteen mennään samaa rataa edelleen. Annokset ei kovin isoja ole eikä mitään erityisiä mielihalujakaan ole kummemmin ollut. Tietysti no makeaa tekee päivittäin mieli mutta uskon sen johtuvan pitkälti näistä hormoneista. Enkä ole oikeastaan lähtenyt mitään itseltäni kieltämäänkään, tiedän että sillä vain yllytän karkin himoa entisestään. Olen antanut itselleni luvan syödä hieman suklaata tms. jos mieli tekee, turha stressata turhista. Roskaruokia olen pyrkinyt välttelemään, ihan jo senkin vuoksi, että niiden runsaan rasvapitoisuuden takia saan vatsani niin kipeäksi ja sekaisin, että ei kiitos. Vatsakivun pelossa on pakko kieltäytyä tietyistä ruoista vaikka kuinka mieli tekisikin. Minusta se on vaan ja ainoastaan hyvä! Jotenkin on helpompi sietää pettymystä roskaruoan syömättömyyden suhteen silloin kun todella muistaa ja tietää millaiset vatsanväänteet siitä seuraa. Sitä olotilaa ei vaan hetken nautinnon vuoksi halua itselleen ehdoin tahdoin aiheuttaa. 😅

Veden juontiin olen panostanut ja keskittynyt täysillä koko raskausajan. Pidän huolta, että juon päivittäin vähintään 3 litraa puhdasta vettä. Nyt varsinkin keho tarvitsee nestettä paljon ja koska olen ollut aina todella huono juomaan niin nyt sitä hyvä harjoitella samalla. Auttaa toki paljon sekin, että nyt raskausaikana tuntuu janottavan aika kovasti ja vettä tekee aivan älyttömästi mielikin. Mehua pystyn juomaan hädintuskin lasillisen kun sen makeus alkaa jo etomaan, en voisi kuvitellakaan mitään sokerista janojuomaksi. Limuja en pysty myöskään juomaan kuin aniharvoin ja hyvin pienen tilkan vain. Se makeus saa irvistelemään ja jostain syystä nekin saa vatsani todella sekaisin ja kipeäksi, joten vältän ihan suosiolla niitäkin. 

Runsas vedenjuonti auttaa painonhallinnassa, makeannälässä ja näin raskaana ollessa ehkäisee turvotusta sekä tottakai puhdistaa kehoa. Ei huono!

Liikuntaa en ole hirveästi pystynyt harrastamaan jatkuvasti lisääntyneiden liitokipujen vuoksi mutta käymme mieheni kanssa kyllä lähes päivittäin silti ulkoilemassa edes sen 500 metriä. Vaikka kävelyvauhtini onkin sitä luokkaa, että etanakin voittaisi niin silti on hyvä pyrkiä liikkumaan. Raikas ulkoilma on niin kovin nautinnollista, rentouttaa ja auttaa myös turvotukseen sekä moneen muuhun. Toki jos olen kovin kipeä, niinkuin esimerkiksi tänään kun ei pysty juuri askeltakaan ottamaan niin tietysti on parempi levätä. Väkisin on turha itseään rääkätä eikä saakkaan. 

Vauva alkaa selkeästi laskeutumaan alaspäin ja painaa lantiota jo todella ikävästi joten nyt on aika rauhoittua.

Tämmöstä! 

Tässä nyt vähän kuulumisia taas. Seuraavalla kerralla saattaa ehkä vauvakin olla jo maailmassa 😄 Itselläni ainakin ollut vahva tunne, että marraskuun lopulla alkaa tapahtumaan vaikka meillä laskettu aika onkin vasta 13.12. 😊 

Masukin on kasvanut ihan kiitettävästi ja tuntuu että kasvaa kovaa vauhtia vain lisää 😂

Tässä alimpana kolme viikkoa sitten otettu kuva... masu on kyllä kasvanut jo tuostakin

Ryhti alkaa kallistua selkeesti takakenoon 😂

Maha alkaa olla jo raskas kannettavaksi ja olo on ajoittain hyvinkin tukala! 

En tiiä kuka voi nauttia raskaudesta, joo ohan tota massua ihana silitellä, tuntea vauvan liikkeitä ja katsella kun se pomppii puolelta toiselle välillä mutta nää kaikki vaivat, kivut ym.... HUH!! 

Ei oo mun juttu ainakaan... 

😅

Alkuun oli hankala hyväksyä vatsan kasvua ja kyllähän se hieman tuntuu vieläkin erikoiselta... Ristiriitainen olo on joskus edelleen mutta kyllä tuohon massuun on pikkusen ihastunutkin kun tietää mitä se pitää sisällään 😍 

Mutta jos me saadaan terve vauveli syliin saakka niin on se ollut tän kaiken arvostakin!!💝

Vauvamasu

Aihe ei nyt varsinaisesti liity tähän blogiin mutta ajattelin purkaa ajatuksia hieman tämän ulkoisen muutoksen osalta.

Raskausviikko 24+4.

Onhan se massu alkanut pikkuhiljaa vissiin pyöristymään. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa? 😶

Oikeanpuolimaisessa kuvassa olin juuri laihtunut kaikenkaikkiaan -43kg. Kuva on otettu itseasiassa silloin kun en vielä edes tiennyt olevani raskaana. 😄 Katsoin tyytyväisenä itseäni peilistä ja ekan kerran ihan aidosti pidin peilikuvastani. Yllätyin kun vertasin vuotta vanhempaan kuvaan, mikä muutos minussa olikaan tapahtunut! 

Laihduttuani aloin rakastamaan uusien vaatteiden shoppailua, joka ennen tuotti minulle enemmän murhetta kuin iloa. Tavallisista kaupoista koot loppuivat jo hyvän aikaa sitten kesken, nettikaupoista tilatut vaatteet eivät useinkaan ollut mitään muodikkaita vaan isoja telttoja, joilla pyrin edes jotenkuten näyttämään vielä ihmiseltä. Painon pudotessa asiat muuttuivat ja olin todella ylpeä itsestäni. Tavoitepainooni oli vielä noin 15kg matka, olin lähempänä kuin koskaan ennen.

Saattaa kuulostaa pikkumaiselta tai pinnalliselta mutta masun kasvu raskauden myötä ahdistaa minua. (Vasemman puoleinen kuva) Paljon isoja muutoksia lyhyessä ajassa. Ensin todella lihava, sitten laihtunut ja nyt taas alan pyöristymään... Tuntuu pahalta nähdä itsensä taas näin isona. Hävettää ja on epäonnistunut fiilis. Sain nauttia hoikemmasta ulkomuodostani vain niin pienen hetken, enkä täysin edes ollut vielä sitäkään sisäistänyt. Nyt vatsani kasvaa taas ja joudun ostamaan jälleen isompia vaatteita, enkä nauti yhtään peilikuvastani. Yritän käsittää parhaani mukaan sen, ettei tämä muutos nyt johdu lihoamisesta vaan maailman ihanimmasta asiasta mutta se on hyvin vaikeaa. Tuntuu kuin valehtelisin itselleni.

Raskauden alussa toivoin ja odotin kovasti milloin vauvamasu alkaisi näkymään. Nyt kun sellainen on tulossa, se ei tunnukkaan hyvältä. 

Ompa ristiriitaista ja vaikeaa! 😟

Kävin äsken puntarissa... se ei ainakaan helpottanut yhtään oloa. Painoa on nimittäin tullut ihan yhtäkkiä 2kg lisää! 😱 Kohta painan taas 100kg.. Hitto... Joo ymmärrän kyllä että painoa kuuluukin tulla jne. mutta en mahda tunteilleni mitään. Pelottaa, että mitä jos lapsen synnyttyä painoni ei enää laskekkaan tai että olen lihonnut oikeasti. Ruokahaluni on alkanut yltymään ja tuntuu, että syön kokoajan, myös herkut ovat maistuneet vähän liikaakin... Raskauteen liittyvien ongelmien vuoksi olen joutunut viettämään 95% koko ajasta vuodelevossa, joten lihoaminen on tässä tilanteessa valitettavan todennäköistä. Pitäisi tarkkailla enemmän noita syömisiä... 😞 

Jooh...Tällaisia tunteita ja mietteitä tälläkertaa.

Kaikesta huolimatta toivon, että vauvalla olisi kaikki hyvin ja hän saisi kasvaa vielä monta viikkoa turvassa kohdussani. Raskaus ollut alusta saakka täynnä pelkkiä vastoinkäymisiä ja menettämisen pelkoa. Pääasia on, että pieni syntyisi terveenä ja elävänä. Millään muulla ei ole niin suurta merkitystä. Paino tai ulkoiset muutokset on pieniä "kärsimyksiä" mikäli saamme tämän vauvan onnellisesti syliin joulukuussa.

Niin, olen kirjoittanut myös toista blogia jo jonkin aikaa. Se käsittelee lihavuuden sekä  hormonihäiriö PCOS:n aiheuttamaa aikaisempaa lapsettomuuttamme, sairauden aiheuttamia oireita, lapsettomuushoitoja jne. Jos kiinnostuit, pääset lukemaan tekstejäni tästä linkistä:

https://kaukainenunelma.blogspot.com/2016/10/taustaa.html

Vuosi Sleeve leikkauksesta

Tasan vuosi sitten tapahtui yksi elämäni suurimmista käännekohdista. 

Sain uuden mahdollisuuden. Avaimen, uuteen terveempään sekä kevyempään elämään. Tuo päivä itsessään muistuu mieleeni todella pelottavana.. minua pelotti enemmän kuin koskaan ennen mikään oli pelottanut. Vielä leikkaussaliin odotellessanikin mietin, mitä helv***** olin menossa tekemään...! harkitsin oikeasti jopa koko homman perumista... ihan tosissani.

Ensimäinen muistikuvani leikkauksen jälkeen sijoittuu leikkaussaliin, jossa minun piti yrittää siirtyä leikkuupöydältä sänkyyn. Voimani oli NIIN loppu, en olisi jaksanut nostaa kättäkään mutta hoitajat patistivat siirtymään, oli pakko toimia. Seuraavaksi muistan sen kuinka minua oksetti! Niin hirveää pahoinvointia en ole vielä koskaan ennen kokenutkaan.. se oli jotain mitä en ikinä unohda!

Vintti pimeni taas, kellonajoista ei ole tietoakaan.. Seuraavan kerran kuulin hoitajan puhuvan minulle, tuntui kuin hän olisi huutanut... Silmäluomet tuntuivat todella raskailta, väsytti ihan vietävästi. Koko kroppa oli kuin yksi iso painava säkki. Naamallani oleva happimaski tuntui kovin ahdistavalta. Pahoinvointi oli edelleen aivan käsittämättömän suurta, pelkäsin että tukehdun jos alan oksentamaan, olin nukutuksen takia vieläpä niin tokkurassa etten pystynyt edes ilmoittamaan asiasta... hoitajan puhe kuulosti epäselvältä.. ilmeisesti hän yritti herätellä minua mutta turhaan, sammuin jälleen.. 

Seuraavaksi tunsin kuinka verenpainemittari käsivarressani lähti puristamaan, kuulin hoitajan läsnäolon vieressäni. Nyt herääminen oli himpun verran helpompaa vaikka edelleen olin ihan tajuttoman väsynyt ja tokkurassa. Avasin silmät ja ymmärsin että olen heräämössä. Yritin sanoa kai jotain mutta en tiedä saiko hoitaja siitä mitään selvää. Samaan aikaan tunsin kuinka kipeä olinkaan!! Se kipu... oli jotain sanoin kuvailematonta.. Leikkauksen yhteydessä käytettävä kaasu, joka oli jäänyt vatsaan ja suolistoon painoi niin kovaa hermoja kauttaaltaan koko kroppaa, että jo pelkästään siitä aiheutunut kipu oli viedä tajun! Pelkkä hengittäminen tuntui kuin miekka olisi lävistänyt keuhkoni, puhumattakaan leikkauskivuista vatsan alueella... Se tuska oli jotain ihan käsittämätöntä eikä  kovistakaan kipulääkkeistä ollut mitään hyötyä... Nekin aiheuttivat vain entistä huonomman olon. Kaiken tämän kauheuden keskellä hoitaja ilmoittaa, että lähdemme tunnin päästä sitten vessaan. 

Herranjumala! VESSAAN?!?! Hädintuskin pystyin edes hengittämään ja kohta pitäisi jo nousta ylös?! Ajatus tuntui aivan kamalalta... eihän toi hoitaja voinut olla tosissaan?! Olo oli kaikinpuolin niin kipeä, väsynyt ja oksettava etten varmasti pystyisi liikkumaan mihinkään... Pelotti ihan hirveästi.. miten selviäisin siitä?! 

Tunti kului ja kyllä, kaksi hoitajaa tuli ja kärräsi minut sängylläni vessaan. Sitten he käskivät nousta pytylle. Kyyneleet alkoi valua silmistäni, tiesin miten kipeää pienikin liikahdus tässä tilassa  tekisi. Minulla ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä, oli noustava ylös. Paranemiseni kannalta se on ehdottoman tärkeää päästä jaloilleen heti pikimmiten. Myös veritulppariskin takia liikkuminen on aloitettava niin pian kuin mahdollista. Ymmärsin sen toki, eihän hoitajat kiusaa halunneet tehdä vaan kyse oli ihan oikeasti minun terveydestäni. 

Niinpä päätin vain purra hampaat niin tiukasti yhteen kuin leukalihaksistosta vain lähti ja pikkuhiljaa lähdin nousemaan sängystä. Se sattui.. se sattui mielettömästi.. mutta oli pakko vain kestää. Lopulta sain vessareissun tehtyä, olin todella tyytyväinen itseeni. Tein sen ja pystyin siihen vaikka tuntuikin että kipu vie jalat alta, mutta siitä huolimatta tein sen! 

Kohta minut kärrättiin jo vatsatautien vuodeosastolle jatkamaan toipumista. Kivut yltyi pikkuhiljaa kun puudutusaineiden ja kipulääkkeiden vaikutus leikkauksen jäljiltä oli hiipumassa. Luulin jo kokeneeni suurinta mahdollista kipua mutta ei, se oli vain alkua! Sain kipulääkettä osastolla mutta en muista oliko se panadolia kovinkaan paljoa vahvempaa, jokatapauksessa niitä tuskia ei vain lievitetty sitten millään. Olin niin uupunut kaikesta tapahtuneesta, en pysynyt kerralla kauaa hereillä kun vaivuin aina hetkeksi uneen. Sillä hetkellä ihan kaikki tuntui vaan ylitsepääsemättömän raskaalta.

Yöllä piti nousta taas vessaan, kipu oli edelliseen kertaan verrattuna x100! Itkin hoitajalle istuessani sängyn reunalla etten uskalla liikkua koska kipu on niin suurta.. siitä huolimatta minun oli vain pakko, kertakaikkiaan PAKKO vaikka miten sattuisi. Voi luoja mä ihmettelen edelleen kuinka paljon ihminen pystyykään sietämään kipua... 

Nojoo tällästä ne ekat 3 päivää kutakuinkin oli.. kipua ja tuskaa todellakin. Syöminen oli kamalaa, mitään ei todellakaan tehnyt mieli ja ihan kaikki ruoka tai juoma aiheutti uudessa pienessä vatsalaukussani vain kipua ja omituista kurinaa. Kotiin ei olisi päästetty mikäli en joisi tiettyä määrää nesteitä päivässä, siitä pidettiin tarkkaa kirjaa... Päivisin hoitajat tuli repimään sängystä ylös ihan tunnin välein sattui tai ei, liikuttava oli. Liikkuminen oli oikeastaan ainoa keino, jolla myös aijemmin mainitsemani kaasukivutkin rauhoittuivat pikkuhiljaa. 

Viimein pääsin kotiin ja toipuminen jatkui vielä hyvin pitkään. Epänormaalin pitkään... Vielä kuukauden päästäkin ensimäisessä lääkärin kontrollissa en pystynyt edes tuolille istumaan kipujeni takia. Silloin lääkäri tutki asiaa tarkasti mistä se johtui mutta totesi viimein, että leikkaussaumat, jotka on tarkoituksella ommeltu tiukasti kiinni haavatyrien ehkäisemiseksi aiheutti kipua. Leikkausaluetta puudutettiin monesta kohdasta isolla piikillä joka kyllä kovasti helpottikin. Kävin puudutuksessa vielä toistekin ja vasta sitten tilanne helpottui ja kivut alkoi olla takanapäin. 

"Uusi elämäni" saattoi alkaa. 

Tänäpäivänä voin todella hyvin.
Laihtumisesta en tosin tällähetkellä tiedä koska olen raskaana. Nyt olen viikolla 24 eikä lisäkiloja ole toistaiseksi tullut vielä kuin hädintuskin 1kg jos sitäkään. Mielenkiinnolla odotan mitä tapahtuu lapsen synnyttyä painolleni. Painoin ennen raskautta 94kg toivon, että synnytyksen jälkeen yllätys olisi positiivinen! 😁

Annoskoot on kaikesta huolimatta silti pysyneet kutakuinkin samoina. En ole mittaillut tai punninnut aterioitani mutta ruoista riippuen syön silmämääräisesti sen 1,5-2,5dl ruokaa noin... Laitan tuohon alle vaikkapa muutamia esimerkkejä miten paljon pystyn yhdellä kerralla syömään mitäkin ruokaa:


Keitot 1,5-2dl
1 vaasan ruisleipä/ tai normi paahtoleipä jossa levitettä, kinkkua sekä juustoa 

1-2 perunaa (riippuen koosta) + 1dl kastiketta
2dl jugurttia
1/4 osa normaalikokoisesta pizzasta ilman reunoja (esim. kotipizza)
Puolikas paistettu Atrian kanan rintapala
2,5dl propud proteiinijuoma tai vanukas (tauon kera)

2dl makaronilaatikkoa
2-2,5dl kana/tonnikala salaattia
1/2 tonnikalapurkki
1 keitetty kananmuna
3-4 kalapuikkoa
1 karjalanpiirakka jossa vain pelkkä levite päällä
1,5-2dl erilaisia laatikoita (kinkkiukiusaus, broilerikiusaus, kaalilaatikko, maksalaatikko ym)
4 kpl Atrian pinaatti tai veriohukaisia
1/2 grillipihvi (riippuen koosta, voi mennä enemmänkin jos on pieni)
1 jauhelihapihvi
Vajaa 1dl keitettyä pastaa tai riisiä + 0,5-1 dl kastiketta 

HK 100g perus burgeri jossa vain ketsuppia välissä (aina ei jaksa ihan kokonaan syödä)

Ruoan kanssa en juurikaan pysty mitään juomaan, silloin vastaavasti annoskoko pienenee. Mutta jos erikseen juon vaikka maitoa/vettä/mehua tms. niin kerta-annos on 1,5-2dl. Noin 15-30min päästä pystyy juomaan taas seuraavan kerran. Hiilihapolliset juomat ja sokeriset limut ei käy. Hiilihapot aiheuttaa kipua ja närästystä, makeista juomista tulee taas todella herkästi äklö olo. Niitä ei tosiaan edes tee mieli yhtään. Sokerittomia limuja juon joskus harvoin niin että ravistan hiilihapot mahdollisimman hyvin pois, samoin vissyä on tullut nyt raskauden aikana juotua paljon.

Herkkuja kuten sipsiä, irtokarkkeja, suklaata ym. pystyn syömään mutta kerta määrä niissäkin on pieni. Perus fazerin sinistä voin syödä kerralla 1 kokonaisen 4 palan rivin kunnes tulee jo stoppi. Sipsiä ehkä 2-3 kourallista ihan max ja irtokarkkeja ehkä joku 5-7 kpl. Kaikki makea tekee hyvin herkästi äklön olon ja kertamäärä jää kyllä pieneksi niiden osalta.

Kaikki tosi rasvaiset ruoat kuten grilliruoka, grillimakkarat ja nakit, lihapiirakat, ranskalaiset, kerma (myös kevytkerma), jäätelöt ym. aiheuttaa kovan ripulin ja kamalat vatsanväänteet! Niitä tulee vältettyä jo ihan senkin takia suosiolla... 

Leikkauksen jälkeen on myös joitakin ruoka-aineita yhä edelleen sellasia, joita en pysty syömään. Esimerkiksi banaania en kestä yhtään edes minkään smoothien joukossa. Jugurtissa menee kyllä, eihän niissä sitä juurikaan edes ole... Mutta banaani aiheuttaa kipua vatsalaukkuun, se tuntuu raskaalta ja jotenkin niin kun "juuttuu" kiinni. Vaikea selittää mutta tuo epämiellyttävä olo ja kiputuntemus estää nauttimasta kyseistä hedelmää.
Sitten raejuusto on toinen, tekee täysin samaa kuin banaani ja lisäksi aiheuttaa vielä närästystäkin. Etikkasäilötty punajuuri, suurinta herkkuani! Mutta etikkaliemen aiheuttama närästys on kamalaa... sama koskee myös esimerkiksi suolakurkkuja ja silliä..
Ennen leikkausta join maitoa hirveän paljon, nykyään se ei tahdo enää maistua kun ihan lasillinen korkeintaan päivässä. Tavallista vaaleaa kahvia ei voi juoda sen aiheuttaman närästyksen vuoksi. Olenkin siirtynyt tummapaahtoisiin kahveihin ja hapottomaan kahvilaatuun nimeltänsä Watsa kahvi. Se on pelastukseni!

Tässä nyt joitain mitä tulee mieleen, ei niitä kuitenkaan niin hirveän montaa ole mitä en voisi syödä mutta kyllä leikkaus on silti jättänyt omat rajoitteensa. Enkä sano, että se olisi yhtään huono juttu! Leikkauksen tarkoitushan on juuri se, että se rajoittaa syödyn ruoan määrää ja tiettyjä ruoka-aineita ei pieni vatsalaukku pysty enää käsittelemään niinkuin ennen, joka aiheuttaa juuri tällaisia ongelmia. Ennemmin sanoisin, että leikkaushan toimii kohdallani juuri niinkuin pitääkin! Ei haittaa minua yhtään, etten pysty enää ahmimaan jäätelöä tai grillimakkaraa litra/kilotolkulla! 😂

Myönnän, että JOSKUS, joskus jos on hyvää ruokaa tai olen vaikka ravintolassa syömässä niin harmittaa kun ei pysty santsaamaan tai syömään enempää vaikka tekisi kovasti mieli. Mutta sillä hetkellä pysähdyn miettimään, mitä se lisäannos ruokaa oikeasti hyödyttäisi muuten kuin, että saisin siitä hetkellisen henkisen mielihyvän/nautinnon? Silloin ymmärrän taas sen, että en voi käyttää ruokaa enää "nautintoaineena", mielihyvä tulee saada jostain muualta. Käsitän, että vatsalaukkuni on sillä hetkellä fyysisesti täynnä ja se riittää, en tarvitse enempää ruokaa vaikka mielihyväkeskus aivoissani himoitsisikin lisää. En ota ruokaa lisää, mutta voin syödä ehkä myöhemmin uuden annoksen. Tätä tapahtuu todella harvoin, sillä yleensä samaista ruokaa ei enää tee jostain syystä myöhemminkään mieli...
Mutta on tärkeää erottaa se ruoan himo ja todellisuus toisistaan. Lihoaminenhan johtuu juuri siitä, ettei tajua tai halua lopettaa syömistä vaikka vatsalaukku olisikin jo täynnä. Ruoka on niin hyvää ja syömisestä tulee niin hyvä olo. Leikkauksen jälkeen ei pysty syömään suuria annoksia, on opittava nauttimaan siitä miniannoksesta ja tyydyttävä siihen. Psyykkisesti tämä on iso muutos ja vaatii prosessointia. Ruokailutottumukset muuttuvat kuitenkin niin radikaalisti leikkauksen myötä.

Mitään niin kutsuttua dumping- ilmiötä minulla ei ainakaan kovin usein esiinny. Ehkä joskus, jos olen syönyt liian nopeasti tai liikaa tai sopimatonta ruokaa niin olo on tunnin ajan todella hirveä. Oksettaa, vatsaa kivistää, sydän hakkaa, olo on raskas ja kaikinpuolin erittäin epämiellyttävä. Siinähän sitä kärsii sitten ja tietää mokanneensa! 😄
Ehkä taas seuraavalla kerralla muistais toimia toisin.

Ainoa haittapuoli leikkauksessa on, että sain ikuiseksi vaivakseni inhottavan närästyksen. Valitettavasti näin vaan joskus käy. Ei kaikille mutta joillekkin. Ennen leikkausta kärsin närästyksestä ajoittain silloin tällöin mutta siihen auttoi ihan perus rennie ja ongelma oli taas pitkäksi aikaa hoidettu. Leikkauksen jälkeen en ole pystynyt päivääkään elämään ilman kunnollista närästyslääkettä ja joskus vielä sen lisäksikin joudun turvautumaan lisälääkkeisiin. Onhan se todella veemäinen sairaus, mutta se oli minun kohdallani leikkauksen hinta.

Kirurgi on suositellut jatkoleikkausta sleeven muuntamista ohitukseksi närästysvaivan takia. Hänen mukaansa närästys saattaisi korjautua sillä mutta epäilen sen auttavan yhtään mitään. Pelkään, että päinvastoin saattaisi vaan pahentaa ehkä ongelmaa.
Tottakai lääkäri varmasti tietää paremmin mutta kaiken läpikäydyn jälkeen tämän leikkauksen osalta en haluaisi toista kertaa enää.

Mutta kaikenkaikkiaan sanoisin, että leikkaus pelasti minut monelta tulevalta sairaudelta ja harmilta. Se on auttanut minua laihtumaan todella hyvin ja olen erittäin tyytyväinen, että hakeuduin leikkaukseen. Sain elämäniloni ja itsevarmuuteni, naiseuteni takaisin. Voin aidosti olla ylpeä itsestäni ja kehoni tuntuu niin paljon terveemmältä kuin koskaan aijemmin! Paranin uniapneasta ja nukun paljon paremmin, hormonihäiriö PCOS lievittyi niin että raskauduin joka ei aijemmin ollut mitenkään mahdollista. Aijemmin loukattu ja vaurioitunut polveni ei enää särje ja kipeydy niin herkästi, jaksan liikkua ja nykyään nautin terveemmästä elämästäni! 😇

Suosittelen ehdottomasti leikkausta vaihtoehdoksi niille, jotka kamppailevat tuskaisessa oravanpyörässä lihavuutensa kanssa eikä mitkään muut keinot auta laihtumiseen.

Se on pitkä ja kivinen tie
mutta kannattaa!!
💝

Kuulumisia

Leikkauksesta pian 9 kuukautta.

Paino on muutaman kilon noussut, onhan se odotettavaakin tässä tilanteessa mutta tuntuu, että asiaan on hyvin vaikea suhtautua. Juuri kun olin jotenkuten alkanut olemaan itseeni tyytyväinen ulkoisesti niin nyt alankin taas pyöristymään. Tottakai raskaudessa se nyt on väistämätöntä, mutta joku pään sisäinen juttu tässä ei nyt oikein toimi. 

Painoa ei ole vielä tullut kuin 3 kiloa, joista varmasti suurin osa pelkkiä nesteitä. Olen potenut voimakasta raskauspahoinvointia jo reilu 3 viikkoa eikä ruoka ole pahemmin maistunut. Silti, näen itseni peilistä jo aivan älyttömän kokoisena. Ihankuin olisin yhtä iso kuin painavimmillani olin... tai jopa isompikin. Jotenkin peilikuvani on vain muuttunut vaikka ulkoisesti raskautta ei voi vielä edes huomata. En ymmärrä mikä mua vaivaa. Vaikka miten hyvin asian tiedostankin, että painonnousu on tässä tilanteessa normaalia ja luonnollista koen silti hyvin huonoa omaatuntoa asiasta. Ihan niinkuin koko laihdutusleikkaus olisi ollut täysin hyödytön, ihankuin olisin menettänyt mahdollisuuteni laihtumisen suhteen. Tunteet ovat erittäin ristiriitaiset ja siksi tätä muutosta on varmaan niin hankala sulattaakkin. 

Tiedän, ettei raskauden aikana saa laihduttaa mutta silti pyrin vähän jarruttamaan painonnousua, eihän se saa mahdottomasti noustakkaan. Syömisissä pitää olla tarkkana ja pyrin joka päivä liikkumaan noin 30-60 min vähintään. Pahoinvointi rajoittaa jonkin verran ruokailua mutta yritän vaikka väkisin saada syötyä jotain 2-3 tunnin välein ja juomaan riittävästi nesteitä. Ravintoni on tällähetkellä melko yksipuolista mutta tässä tilanteessa on varmasti parempi, että saan edes jotain syötyä päivän aikana. Lapsikin tarvitsee jo osansa ja senkin energiasta on pidettävä huolta.

Toivottavasti en saisi ainakaan hirveesti ylimääräisiä kiloja tämän raskauden aikana ja pystyisin jatkamaan laihdutusta sitten kun tämä vauva on syntynyt. 

Mutta jos tätä lihavuusleikkaus asiaa ei oteta huomioon niin meille kuuluu tällähetkellä oikein hyvää. Olen nyt raskausviikolla 10, vauva on kasvanut kovasti ja liikkuukin jo. Hän on jo 2,5cm kokoinen ja täysin ihmisen näköinenkin! Ihmeellistä miten pienestä me lähdemme! 😍

Muutama viikko takaperin tilanne oli vakavempi. Raskausviikolla viisi aloin vuotamaan ja verta tuli välillä todella rajusti ihan klimppien kera. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa, en saanut nostaa mitään raskasta, uhkaavan keskenmenon vaara oli olemassa. Vuotoa kesti melkein 3 viikkoa kunnes lakkasi. Kohdussani kasvava pieni ihme osoittikin olevansa hyvin taistelutahtoinen ja sitkeä, koska ei antanut periksi rankoistakaan vuodoista huolimatta. Viime kuukausi on ollut henkisesti kovin raskas monellakin tapaa. Pelko keskenmenosta ollut läsnä ihan joka hetki. Vaikka nyt asiat näyttääkin paremmalta, en uskalla vieläkään iloita tai luottaa raskauteen täysin. 

Pian ensimmäinen raskauskolmannes on ylitetty ja vaikka sen sanotaankin olevan se "kriittinen raja", jolloin keskenmenojen riski pienenee niin luulen, etten pääse pelostani vielä pitkään aikaan. En voi kuin toivoa, että tämä pieni elämänalku saisi kasvaa sisälläni turvallisesti loppuun saakka. Syntyisi terveenä ja onnellisena tähän maailmaan. 💝

Elämäni tärkein viiva!

Sleeve-leikkauksesta tulee pian 8kk, painoa pudonnut nyt 24,3kg.

(ennen leikkausta -19kg)

Yhteensä siis 43,4kg pudonnut!

Painan tällähetkellä 94,8kg.

Ylipainoa vielä on mutta lähestyn kokoajan tervettä tavoitepainoani, hitaasti mutta varmasti! 😊

Tai no, 

en tiedä kuinka pitkään tässä enää laihdutaan koska tein muutama päivä sitten elämäni ensimäisen positiivisen raskaustestin!! 😍😍😍😍

En ole tähän blogiin asiasta paljoa kertonut, mutta olemme yrittäneet lasta jo monia vuosia ennen leikkausta. Kävimme rankoissa lapsettomuushoidoissa eivätkä ne koskaan tuottaneet tulosta.

Pettymys ja henkinen tuska oli silloin valtavan suurta. Kaiken lisäksi sain tietää sairastavani eräänlaista hormonihäiriötä (PCOS), jonka takia raskautuminen on entistä vaikeampaa.

Runsas, sairaalloinen ylipainoni oli tietenkin yksi niistä syistä miksi raskaus ei onnistunut silloin. Kävin yksityisellä lapsettomuushoidoissa kun liian korkean BMI:ni vuoksi en päässyt julkisen puolen hoitoihin. Lääkäreiden antama ennuste raskautumiseen oli silloin erittäin huono.

Syy, miksi hakeuduin lihavuusleikkaukseen oli ennenkaikkea raskautuminen. PCOS vaikeuttaa huomattavasti myös laihtumista, enkä olisi luultavasti koskaan pystynyt laihduttamaan näin paljoa omin voimin. Hain apua lihavuusleikkauksesta.

Leikkauksen jälkeen ei saisi ensimäiseen vuoteen raskautua, koska elimistö vaatii aikansa parantuakseen niin suuresta leikkauksesta. Elämäntapamuutos on sen jälkeen myös todella valtava, että kyllä se aikaa vaan vaatii.  Ensimäisen vuoden aikana leikkauksesta tapahtuu kaikista radikaalein laihtuminen, kunnes se hidastuu tai jopa pysähtyy. Sikiölle ei välttämättä riitä tarpeeksi ravinto-aineita ja siksi liian aikaiseen raskautumiseen liittyy myös tiettyjä riskejä. Esimerkiksi vakavat puutostilat tärkeissä vitamiineissa ja hivenaineissa joko minulla tai vauvalla tai molemmilla.

Tottakai tiesin ja ymmärsin asian vakavuuden ja päätimmekin mieheni kanssa, että nyt pidetään vähintään se vuoden tauko yrittämisestä. Tämä raskaus olikin "puolivahinko". Epäsäännöllisen kuukautiskiertoni takia tiedän, etten voi koskaan luotettavasti laskea ns. "varmoja päiviä". Mutta koska kiertoni oli alkanut pikkuhiljaa tasaantumaan, pystyin jo suurinpiirtein tietämään ovulaation ajankohdan... paitsi nyt, kun se tulikin kolme päivää myöhemmin..

Yllätys oli todella suuri,
enkä pysty vieläkään käsittämään tätä todeksi. 💖


Soitin eilen sleeve-leikkauksen tehneelle kirurgille asiasta. Jännitin hieman hänen reaktiotaan, koska on ollut monesti puhetta siitä, että ehkäisystä on pidettävä huoli. Lääkäri tiesi jo ennen leikkausta, että olemme yrittäneet lasta jo pitkään ja sitä suuremmalla syyllä hän kielsi yrittämästä ennenkuin siihen saadaan lupa. Ajattelin ettei hän ainakaan kovin riemusta pomppisi tämän kuullessaan. Vaan toisin kävi, kirurgi oli todella iloinen ja onnitteli kovasti! Sanoi, ettei ole mitään estettä leikkauksen osalta ainakaan viedä raskaus loppuun asti. Vitamiini arvoja seurataan nyt tiehämmin puutostilojen varalta mutta muuten ei ole mitään! HUH! Kyllä helpotti kuulla!😄

Tämmöstä tänään, elämä muuttui yhdessä hetkessä taas aika paljon.
Kumpa kaikki menisi hyvin nyt loppuun asti! 💝😇

7 kk leikkauksesta

Tämänhetkinen paino 96,6kg! 

Tänään 7kk leikkauksesta ja -22,5kg! 💪
Ennen leikkausta -19kg.

Painokäyrä näyttää kyllä aikamoiselta vuoristoradalta! Ensin saattaa pudota viikossa 1-3kg sitten se nousee 1-2kg kunnes taas romahtaa. Välillä tulee "jumikausia", jolloin paino ei liiku juuri mihinkään suuntaan vaikka tekisi mitä. Jumit saattaa kestää viikosta kuukauteenkin, mutta onneksi suunta on silti oikea 😇

Vaatekaappini ihan huutaa jo uudistamista. Kaikki entiset vaatteeni roikkuvat päälläni kuin jätesäkit! Nykyään voin ostaa muodikkaita vaatteita ihan "tavallisista" vaateliikkeistä, kun ennen olen käyttänyt paljon nettikauppoja kokoni vuoksi. 

Vaikka vaatteet kertovat, että olen reippaasti pienentynyt, en siltikään näe muutosta peilistä. Toisaalta se on kovin surullista. Voinko koskaan kulkea ylpeänä itsestäni/saavutuksestani, leuka pystyssä, tuntematta huonoa itsetuntoa sekä häpeää koostani? Pystynkö koskaan tuntemaan itseäni naiselliseksi tai kauniiksi? Seuraako vääristynyt peilikuvani minua ikuisesti?

Tässä sen vain huomaa miten suuren henkisen arven lihavuuteni minuun on jättänyt. Kun on oppinut inhoamaan itseään, omaa peilikuvaansa, kokoaan.. lähes kaikkea itsessään. Tottunut olemaan arvostelujen, naurujen ja katseiden kohteena. Yhtäkkiä kaikki onkin toisin. Yhtäkkiä pitäisikin olla ylpeä itsestään, yhtäkkiä saankin positiivista huomiota, minua ihaillaan ja jopa kadehditaan. 😳

Näin suureen elämänmuutokseen liittyy väistämättä niin hyviä kuin huonojakin asioita. Minäkuvan uudelleen muokkaaminen on varmasti se suurin työ itsensä kanssa. Miten oppia hyväksymään itsensä juuri tällaisena kuin nyt on ja näkemään itsensä peilistä todellisin silmin, eikä vanhan muistikuvan harhauttamana.

Ennen & Nyt

138kg                               99.6kg

Kuvien välillä 2 vuotta ja 5 kuukautta.

Vanhoja kuvia katsoessani päätökseni juurtuu yhä vain syvemmälle minuun;
Ei enää KOSKAAN noihin mittoihin!

Puoli vuotta leikkauksesta

Tänään tulee tasan puoli vuotta Sleeve-leikkauksesta.

Kaksinumeroinen luku näyttäytyi jo vaa'alla mutta lyhyeen loppui sekin ilo, nimittäin painoni on noussut reilun kilon. En tiedä miten se on edes mahdollista kun olen pitänyt kalorit melko tiukilla viimepäivinä, joten sen ei todellakaan pitäisi nousta. Toisaalta...Stressaan tällä hetkellä painoani melko paljon ja tulihan viime viikon loppuna herkuteltuakin jonkin verran, että kyllähän niitä syitä löytyy... Naisena tietty myös kuukautiskierron eri vaiheet näkyy painossa herkästi.

Olkoon syy mikä hyvänsä se ei silti poista tätä armotonta vitutusta.

Ilmeisesti en pysty edes pysäyttämään painon nousua kun viimeisenä kolmena päivänä se on vain noussut vaikka eläisin päivät melkein täysin pelkällä nesteellä.
Ehkä olisi hyvä vain todeta että OLKOOT! Ei se paino stressaamalla laske, päinvastoin.
Jospa sitä heittäis "hanskat tiskiin" taas hetkeksi ja olla käymättä puntarilla nyt vähään aikaan. Paino elää tällä hetkellä ihan omaa eläämäänsä enkä pysty siihen vaikuttamaan niin suotta tässä kuluttaa aikaa murehtimiseen.

Sairaslomani umpisuolen lisäkkeen leikkauksesta on päättynyt ja palaan tänään töihin. Viisi yötä, kaksi vapaata, kuusi yötä, neljä vapaata jne... Ehkäpä työhönpaluu auttaisi saamaan painon takaisin laskusuuntaiseksi kun sielä tulee liikuttua monia kilometrejä yön aikana. Joskus mukana ollut askelmittari väitti, että liikuin yhden yövuoron aikana 8km. Tämäkin kyseinen yö oli vielä sellainen ettei hälytyksiä tms. "ylimääräistä" silloin tullut.

Olisi ollut hienoa viettää tätä puolivuotis päivää ylpeänä itsestään, että on päässyt vihdoin alle sadan kilon mutta ei auta...tää meni nyt näin... 😞

Painokäyrä 6kk

Leikkauspäivästä tähän päivään 😊

UPEA SAAVUTUS

Kyllä nyt on postauksen paikka!

En edes muista millon, ehkä 10 vuotta sitten....

PAINOIN ALLE 100KG!!

Nyt on se suuri hetki koittanut, jota en uskonut koskaan tapahtuvan.

Aamupaino tänään 99.4kg!!!

Olen aivan ihmeissäni! Vaikea edes uskoa tätä! Niin monta kertaa, niin monta vuotta, olen yrittänyt, epäonnistunut, luovuttanut ja taas yrittänyt.. NYT se on vihdoin todellista! Olen todella ylpeä itsestäni, tätä tunnetta on vaikea edes kuvailla! 🙈 

Olen sanaton. Uskomatonta! 

Olin niin varma etten pääsisi koskaan alle sadan kilon, jopa tän leikkauksen jälkeenkin on ollut usko välillä todella koetuksella laihtumisen suhteen mutta kyllä, nyt se on totta! 

Olen laihduttanut nyt kaikenkaikkiaan -39kg! 

Ennen leikkausta sain kahden vuoden aikana, sisältäen leikkausta edeltävän ENE:n -19kg,

ja nyt leikkuun jälkeen (5kk 3viikkoa) -20kg!

HUHHUH mikä määrä! 🙀

Katselin eilen vanhoja valokuvia itsestäni, jolloin olin paljon painavempi ja osa kuvista oli aikaa kun olin lihavimmillani... Vaikken peilistä eroa entiseen huomaakkaan niin kuvista kyllä. Nuo muistot aiheutti minulle ihan suunnatonta häpeää mutta myös jollain tavalla sääliä. Säälin itseäni kuinka olin päästänyt itseni tuollaiseen kuntoon, ulkokuorestani näkyi kilometrien päähän, etten voinut kovin hyvin...

Silloin minua suututti todella paljon muiden ihmisten vihjailut, huomautukset ja kaikenmaailman neuvot laihdutuksesta sekä oikeanlaisesta ruokavaliosta, ihan niinkuin en itse asiaa tiedostaisi ollenkaan tai tietäisi ravinnosta ylipäätään mitään. Väitän tietäväni enemmän terveellisestä ruokavaliosta kuin yksikään kaverini tai perheenjäseneni yhteensä! Eihän se silloin tietenkään vaikuttanut siltä, koska olin niin isokokoinen mutta tietäisipä vaan miten paljon olen lukenut terveellisestä ravinnosta ja erilaisista dieeteistä ym. Ja kuinka monesti olen yrittänyt laihduttaa. Voisi melkein sanoa, että lähes koko elämäni on ollut yhtä laihduttamista. 

Läheiseni olivat kai aidosti huolissaan minusta ja terveydestäni. Vaikka osa oli niitä, jotka halusivat vain kustannuksellani pönkittää omaa egoaan ja tuntea ylemmyyden tunnetta, tuntea olevansa niin täydellisyyden huippu. Minä olin heille vain esimerkki ja malli siitä millaiseksi he eivät ikinä itseään päästäisi. Minä olin heidän silmissään luuseri, ällöttävä ja rasvaisia ruokia mässäilevä, sohvalla makaava läski. Tyhmäkin vielä kaikenlisäksi kun ei tiedä miten syödä terveellisesti.

Joidenkin ihmisten katseestakin jo pystyi näkemään heidän ajatuksensa minusta. 

Tiedän, ettei minun tarvitse, enkä jaksaisikaan selitellä tai puolustella elämäntapaani kenellekkään. Mutta ainakin omalta osaltani tiedän, ettei lihavuus aina synny vain omista vääristä ruokavalinnoista tai liikkumattomuudesta. Usein lihavuuden taustalla on jokin syy/sairaus. Minulla se on hormonihäiriöni, parantumaton sairauteni, joka oli hyvää vauhtia tuhoamassa minut ja unelmani. 

Aina se ei vaan ole niin yksinkertaista kuin monet kuvittelevat. 

Monien ihmisten loukkaavat kommentit ja kohtelu jättivät minuun syviä haavoja, enkä koskaan unohda sitä millaista oli olla ihmisten pilkan kohde lihavuuteni takia. 

Nyt tämän laihtumisen myötä koen, että olen jollain tavalla tullut näkyvämmäksi. Kaventumiseni on kerännyt paljon huomiota ja positiivisia kommentteja, ihmettelyä ja ihailua. Tuntuuhan se kieltämättä hyvälle mutta toisinaan se myös ahdistaa. Laihtumistani vahditaan/tarkkaillaan, pudotettuja kilomääriä kysellään usein ja jopa syömisiäni tutkitaan tarkasti. Minua katsotaan arvostelevasti päästä varpaisiin olenko yhtään viimenäkemästä kaventunut ja kysellään vaatekokoa. Se luo kieltämättä paineita joskus hyvinkin paljon. Monet ihmiset ovat niin pinnallisia, että oikein ällöttää! 

Eihän tämä matka mikään helppo ole ollut mutta en sitä odottanutkaan. En kuitenkaan ajatellut joutuvani kärsimään näin paljon leikkauksen aiheuttamista vaivoista (kuten esim. närästyksestä), ja se on tullut hieman yllätyksenä. Silti, ilman tätä Sleeve-leikkausta en olisi tätä hetkeä luultavasti koskaan päässyt kokemaan. Leikkaus on auttanut minua todella paljon ja uskon, että se oli minulle juuri oikea ratkaisu. Se oli minun pelastukseni, mahdollisuuteni saavuttaa tärkeimmän haaveeni tulevaisuudessa, että saisimme lapsen/lapsia. 

Omaan painotavoitteeseeni on vielä matkaa, mutta uskon nyt, että pystyn siihen ja vielä joskus näen sen lukeman puntarilla. 70-75kg olisi normaalipainoni. Tottakai olisi upeaa päästä siihen lukemaan mutta itse olisin oikein tyytyväinen jos painaisin 80kg ja siihen ainakin kovasti pyrin. 

Jokatapauksessa, tänään on minun suuri päiväni ja voin todella olla ylpeä itsestäni!

Minä onnistuin, minä todella tein sen! 😇💪

Jälleen leikkauksessa

Että tämäkin vielä! 

Ihan niinkuin vastoinkäymisiä ei olisi jo ollut riittävästi tämän sleeve leikkauksen jälkeen...😔

Maanantaina alkoi hyvin voimakas vatsakipu, sattui aivan kauttaaltaan sekä ylä että alavatsaan. Olo oli todella tukala ja jopa hengittäminen oli vaikeaa kivun vuoksi. Ajattelin, että ehkä tämä vain olisi taas jotakin munasarjakystaa kun on sellainen aijemminkin ollut ja kipu oli jotenkuten samanmoista mutta kuitenkin huomattavasti voimakkaampaa.  Otin kipulääkettä mutta sekään ei helpottanut yhtään. Kipu yltyi iltaa kohden niin mielettömäksi että istuminenkin sattui, kävelystä puhumattakaan. Päätin lähteä päivystykseen tutkittavaksi. Verikokeiden ja lääkärin tutkimuksen jälkeen pääsin gynekologin tarkastukseen, mitään kipua selittävää ei löytynyt. Minut siirrettiin vatsatautien osastolle ja sovittiin, että heti aamulla menisin vatsan CT-kuvaukseen. Löytyi pahasti tulehtunut ja turvonnut umpisuolen lisäke, joka vaatii kiireistä leikkaushoitoa. Suoleen kertyneen paineen vuoksi oli riski, että se puhkeaisi ja tilanne olisi silloin jo hyvin vaarallinen. Minua pelotti kamalasti. Aijemmasta leikkauksesta oli jäänyt melko ikävät muistot ja siitäkin vasta niin kovin vähän aikaa... 

Klo. 19.30 pääsin leikkaussaliin, operaatio oli onneksi nopeasti ohi eikä suoli ollut kerennyt puhkeamaan. Leikkaus tehtiin tähystyksellä, nyt vatsaani koristaa jo yhteensä 8 leikkausviiltoa, 5 sleevestä ja 3 tästä umpparitähystyksestä. 😅👍

Kotiuduin sairaalasta eilen eli olin yhden päivän vielä leikkuun jälkeen osastolla. Leikkauskivut ovat huomattavasti pienemmät kuin sleevessä, tottakai onhan kyseessä paljon pienempi operaatiokin. Mutta kaasukipu on ollut suurta, vihlonut hartioita ja kylkiä todella kovasti. Leikkausalue on tietysti arka ja varovasti pitää liikuskella, mitään raskasta ei saa nostella taas vähään aikaan ja nukkuminen onnistuu vain ja ainoastaan selälteen puoli-istuvassa asennossa. Jotenkin tuttua jo. Sairauslomaa tuli 1,5 viikkoa, jota varmaan joudutaan vielä jatkamaan. Työni on fyysistä ja suht raskasta, joten ihan leikkaussaumoja ajatellen on parempi välttää suurempia nostoja ym. vähän kauemmin.
Saan vielä jonkun tyrän kaupan päälle, jos nyt tämän kuntoutumisvaiheen menee ehdoin tahdoin sössimään. 😂

Vatsalaukun tähystys a.k.a Gastroskopia

HUH! Nyt se on ohi.

Vatsalaukun tähystyksestä selvitty! 💪

Kamala tutkimus mutta nyt se on onneksi ohi, eikä uutta tutkimusta tarvitse enää tehdä.

Pahin vaihe oli ehdottomasti sen letkun päässä olevan kameramötin nieleminen. Kurkku vieläki kovin kipeä siitä, tuntuu kuin se olisi raapinut jotenkin nielun rikki. Muutaman kerran yökkäsin mutta sehän nyt kuuluukin asiaan. Olin yli 12 tuntia syömättä ihan varmuuden vuoksi, ettei vaan olisi mitään mitä oksentaa. Ensin sain juotavaksi sellaista jotakin ilmaa poistavaa litkua ja sen jälkeen kurkkuun suihkutettiin puuduteainetta ja ei muuta kuin vasemmalle kyljelle makaamaan, suukapula paikoilleen ja letkua nielemään.

Tutkimus kesti varmaan 5min jos sitäkään... Olin siis aivan yllättynyt kuinka yhtäkkiä kaikki vain tapahtui ja kuinka pian se oli ohi! Koepaloja ottivat 3kpl, ei tuntunut missään. Kaikenkaikkiaan pakko kyllä sanoa, ettei se toimenpide nyt niin paha ollut mitä olin kuvitellut. Inhottava kyllä mutta sen kestää.

Varsinaiset tulokset saan vasta myöhemmin mutta näin alustavasti kirurgin mukaan vatsalaukkuni pohjaosa oli tulehtunut ja ilmeisesti sairastan kroonista vatsatulehdusta. Lisäksi ruokatorven alaosan sulkijalihas todettiin hyvin löysäksi jonka vuoksi vatsahapot pääsevät nousemaan ruokatorveen asti ja siitä tämä närästyskin osittain johtuu. Myös sappinestettä pääsee jostain syystä valumaan vatsaonteloon joka sekin ärsyttää mahaa ja aiheuttaa närästystä. Palleatyräkin sieltä löytyi... Nyt kun tätä "vikalistaa" tässä kirjaan niin tekisi mieli sanoa että mullahan on kaikki ihan viturallaan tuolla! 😳

Jostain syystä se kirurgi ei ollut kuitenkaan yhtään huolestuneen oloinen mistään. Nyt jatketaan vain vielä edelleen seuraavat 6kk närästyslääkkeellä, joka muuten vaihdettiin uuteen kun olen alkanut somacista saamaan aika kovia rytmihäiriöitä niin sain tilalle nyt Zolttia. Lääkäri meinasi vaan että odotellaan rauhassa ja katsotaan auttaako tää laihtuminen närästysoireisiin ja jos ei, niin sitten pitäisi harkita ohitusleikkausta. Jäi kyllä vähän outo fiilis, noin paljon vikoja mut niille ei tehdä mitään? 😨

Noh, kunhan saan kirjeitse vielä tarkemmat tiedot tästä tänpäiväisestä niin ehkä siinä lukis sitten paremmin, että mitäs tässä nyt oikein aijotaan tehdä... vai tehdäänkö mitään.. 

It's hard to be a sleeveleikattu...

Ei oo helppoa ei. 

Painoa pudonnut nyt noin 15kg, painan tällähetkellä 104,4kg. En ole jaksanut liikkua pitkään aikaan, mitä nyt pihaa kolannut pari kertaa.. enkä ole paljoa piitannut syömisistäkään. Todella huono omatunto painanut mieltä jo pitkän aikaa kun ei vaan saa itseään liikkeelle. Hyödyntäis edes tän leikkauksen nyt vielä kun se on mahdollista. Ensimäisen vuoden jälkeen laihtuminen yleensä tyssää, joten nyt jos koskaan pitäisi riepotella itteään niskasta ja tehdä kaikkensa tän laihtumisen eteen. 

Paljon on toki tekosyitä mutta mulla toi yötyö verottaa kyllä todella paljon. Ei vaan  yksinkertaisesti jaksa. Keho huutaa lepoa ja unta pitkien yövuoroputkien jälkeen. Kaikki ne 2-3 vapaata menee pääosin nukkumiseen ja arkiasioiden hoitamiseen. Yövuoron päätteeksi oon jo niin väsyksissä, etten jaksa polkea kuntopyörää, aivot käy kuitenkin vielä kierroksilla työasioista pitkälle aamupäivään ja meenkin nukkumaan usein vasta 10-11 aikaan, aijemmin en saa unta. Sitten pitäisi saada nukuttua vähintään 6-7 tuntia, illalla kaikki aika menee taas töihin valmistautumiseen. Ei vaan kertakaikkiaan pysty repimään itteään yhtään enempää, mutta silti huono omatunto painaa. Menee kaikki leikkauksen hyödyt multa ihan ohi..

En tiedä, tuntuu, etten edes loppujenlopuksi paljoa pysty itse painon putoamiseen vaikuttamaankaan, se putoaa todella hitaasti jos ollenkaan liikuin sitten tai en. Syömisilläkään ei näytä olevan juuri mitään vaikutusta vaikka "paastoaisin" muutaman päivän niin siltikään ei muutosta tapahdu mihinkään suuntaan. On tää sitten vaikeeta!

Kirurgilta sain käskyn mennä vatsalaukun tähystykseen tän jatkuvan närästyksen takia. Mun ehtona lihavuusleikkaukselle oli se, ettei mua tähystetä... muuten en olis koko leikkaukseen edes haukeutunut. Pelkään sitä toimenpidettä niin sairaasti... ja nyt se on edessä kumminkin. Täälläpäin oli tähystystoimenpiteet lopetettu juuri puoltavuotta aijemmin kun mut leikattiin. Nykyään täällä tehdään tähystys leikkaukseen tulevalle vain, jos olisi epäilystä esim. helikobakteerista tms. Pääsin pälkähästä silloin, mutta nyt joudun kohtaamaan mun pahimman pelkoni jokatapauksessa.

Tähystys on ensi viikolla. Oon yrittänyt vaan olla ajattelematta sitä mahdollisimman paljon. Eniten pelottaa se itse toimenpide, mulla on niin herkkä oksennusrefleksi ja alan hyperventiloimaan tosi herkästi muutenkin. Pelkään, että menen paniikkiin ja se tunne, että tukehtuis siihen letkuun on kammottava jo ajatuksenakin. 

Tiedän, ettei rauhoittavaa esilääkitystä saa ainakaan täällä kovinkaan helpolla ja en jaksa alkaa vaatimaan, joten vetäsen parit opamoxit naamariin jo kotona, että pystyn edes menemään siihen toimenpiteeseen. 

Pelottaa myös ne tulokset... toisaalta olisi hyvä jos närästykselle löytyisi joku järkevä selitys tai syy johon vain saisi jonkun lääkkeen ja sitten vaiva paranisi. Jos selvää syytä ei löydy niin onhan se toisaalta hyvä, että tietää kaiken olevan tuolla sisäelimissä kunnossa mutta silloin saisi pelätä että paraneeko tämä närästys ollenkaan.

Kirurgi puhui myös, että jos tämä ei ala pikkuhiljaa itsellään paranemaan ensimäisen vuoden aikana leikkauksesta niin saatetaan harkita jopa sleeve leikkauksen muuttamista ohitusleikkaukseksi, koska hänen mukaansa ohitusleikkaus poistaisi närästyksen. Ohitusleikkaus on  paljon riskialttiimpi operaatio ja komplikaatioita voi tulla vielä vuosienkin päästä. Lisäksi suolitukosriski on suurempi ja ohituksesta seuraa vakavemmat imeytymishäiriöt kuin sleevessä. Sitäpaitsi, ihan yhtälailla ohitusleikatutkin potevat närästystä siinä missä sleeve leikatutkin, ei se ole välttämättä mikään ratkaisu tähän ongelmaan.

Vaikka tilanteeni on vaikea, en halua enää yhtäkään leikkausta. Tästäkin toipuminen vienyt todella kauan, on ollut paljon mutkia ja vaikeuksia matkassa joten ei... minulle ei tehdä enää yhtäkään operaatiota! Tiedän, ettei närästyslääkkeitäkään saisi syödä loputtomiin niiden aiheuttaman mahasyöpäriskin ja imeytymishäiriöiden vuoksi, mutta siitä olen varma etten ohitukseen koskaan tule suostumaan. Mielummin lääkkeet kuin leikkaus. On ollut jo ihan riittävästi murhetta tässäkin leikkauksessa.

Onneksi olen nyt jo jonkin aikaa pärjännyt yhdellä 40mg somacilla, kun aijemmin sai vedellä välillä kourallisen närästyslääkkeitä nassuun ja siltikin kurkkua poltteli. Siltikään en ole pystynyt vielä vuorokauttakaan olemaan ilman somacia leikkauksen jälkeen ja siitä onkin jo reilu 4kk. Olen kuitenkin tyytyväinen että pärjään jo edes yhdellä tabletilla, ehkä jotakin, edes pientä "parannusta" olisi tapahtunut?

Noh, toivottavasti selviän siitä tähystyksestä ja ettei se olisi ihan niin paha kuin mitä päässäni kuvittelen. Pyrin vain keskittymään nenän kautta hengittämiseen ja koitan ajatella jotakin rentouttavaa. Uskon, että tämän kokemuksen jälkeen 

olen taas jollakinlailla entistäkin vahvempi!  💪