Reilu 6 viikkoa leikkauksesta

Elämäni muuttuu, minä muutun. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. 

Elämäni on ollut toista kuukautta yhtä vastoinkäymistä. Leikkauksen jälkeinen elämä ei todellakaan ole ollut niin helppoa mitä ehkä monella muulla on ollut.

Koin hyvin voimakasta pahoinvointia heti leikkuun jälkeen, kärsin epätavallisen pitkään todella kovista leikkauskivuista ja sain järkyttävät vieroitusoireet tramalista niin, että meinas huonosti käydä. Lisäksi tämä kaikki on ollut ÄÄRETTÖMÄN raskasta henkisesti... ja pakko myöntää, että se on syönyt voimia aikalailla ihan kaikelta. En ole saanut edes nukuttua pitkiin aikoihin kunnollisia yöunia kun niin huolettaa ja pelottaa moni asia tässä 

"uudessa elämässäni". 

Ajoittain olen pettynyt itseeni, miksi menin sotkemaan elämäni leikkauksella, oliko tämä nyt oikeasti se mitä todella halusin? Olisinko ollut kuitenkin  onnellisempi ilman leikkausta? Olisinko pystynyt laihduttamaan sittenkin omin avuin? Välillä taas koen iloa ja onnea, että saan viimeinkin elämäni raiteilleen ja uusia mahdollisuuksia laihtumisen myötä. Odotan innolla tuloksia kun paino laskee ja hoikistun, kun päälleni mahtuu yhä vain pienemmän vaatteet, kun voin katsoa itseäni peilistä tyytyväisenä ulkonäkööni, häpeilemättä. Tunneskaalat ovat siis hyvin ääripäitä toisistaan. Näiden ajatuksien kanssa joudun ihan päivittäin painimaan tuoden mukanaan ahdistuneisuutta, pelkoa, surua mutta myös iloa, helpotusta ja toivoa. On hyvin vaikeaa selittää mitä kaikkea pään sisällä käy läpi. Tunteita ja ajatuksia on niin paljon. Liikaa.

Ulkoisesti en ole muuttunut vielä kovinkaan paljoa, josta olen kyllä hieman pettynyt... Pian 7 viikkoa kulunut ja painoa lähtenyt vaivaiset 7kg. Paino jumittaa jatkuvasti ja saattaa pysyä samassa lukemassa pitkäänkin. Mutta tottakai tuokin määrä tuntuu jo kehossa ja huomaan, ettei kävely satu jalkoihin enää niinkuin ennen. 

Lähestulkoon kaikkea pystyn syömään paitsi kananmuna on sellainen joka tökkii ja pahasti. Se aiheuttaa myös vatsakipua jostain syystä, oli se sitten missä muodossa tahansa. Makeaa ei pysty paljoa syömään eikä sitä tee edes mieli, niinkuin ei oikeastaan mitään ruokaakaan tee mieli. Sitä vain syö jotakin kun on pakko. Toisaaltahan tämä tilanne on ihanteellinen siinä mielessä, ettei ruoka tai ruoanhimo hallitse minua enää. Pystyn nyt oikeasti vaikuttamaan itse siihen mitä syön ja minkä verran. Se sellainen "kahle" ruokaan on katkennut ja olen vapaa houkutuksista ja mieliteoista. Se tuntuu kyllä kieltämättä todella hyvältä. Jonkin verran on tullut myös makumuutoksia. Kaikki entiset ruoat eivät maistu enää samalta, ei yhtä hyviltä kuin ennen. Janoa tunnen tuskin lainkaan. Jos jotakin oikein suolaista syö niin saattaa tuntua hieman janoa mutta ei muuten. Siksi minä kuljenkin aina vesipullo mukana, että muistaisin juoda. Nesteet meneekin itseasiassa hyvin alas, paitsi hiilihapolliset juomat ja alkoholi. Ne aiheuttavat ikävää kivistyksen tunnetta... 

Syömisten kanssa minulla vaan tuppaa edelleen olemaan ongelmana se nopeus. En vain millään tahdo oppia hitaasti syömään vaan tulee entiseen tahtiin vedeltyä ruokaa naamariin. Siitähän seuraa tietysti ilmakuplien puristuksiin jääminen, pulauttelua, kipua ja epämiellyttävää oloa vatsassa hetken aikaa. 

Ruoansulatus on hidastunut kamalasti ja vatsa toimii enää vain noin joka toinen päivä, kun ennen sain istua vessassa jopa 2-3 kertaa päivässä. Liian rasvaiset tai makeat ruoat tekevät helposti ripulin, joten niitä tulee välteltyä... myös siksi, että tekevät helposti niin äklön olon.

Aamuisin on nykyään vaikea saada mitään alas. Vaikka olen aina tottunut syömään aamupalaa niin enää se ei oikein tunnu onnistuvan. Saatan tuntea pahoinvointia ja minua etoo ajatuskin ruoasta. Vasta tuntien kuluttua voin harkita laittavani jotain suuhuni.

Olen pikkuhiljaa oppinut hahmottamaan silmällä miten paljon pystyn syömään ja osaan ottaa sen mukaisesti ruokaa lautaselle. En ole ekojen leikkauksen jälkeisten viikkojen jälkeen enää punninnut tai mitannut ruokamääriäni vaan syön sen minkä pystyn. Mitä vähemmän stressaan syömisistäni, sen parempi. Minusta tärkeintä on elää elämää niinkuin ennenkin, ruokailuhommat tulee siinä vierellä. Kyllä se pikkumasu ilmoittaa kun on syöty tarpeeksi. Näin sen mielestäni kuuluukin olla. 

Tässäpä näitä kuulumisia taas oli. Nyt kun olen pikkuhiljaa tramaleista vieroittautunut niin voisin jopa uskaltaa toivoa
parempia aikoja voinnilleni.👍

Henkinen leikkaus

Elämäni on viimeaikoina ollut todella kovaa myllytystä. Vastoinkäymisiä on ollut paljon, eikä niille tunnu olevan loppua. 

Huom! Tähän fiilikseen saattaa nyt vaikuttaa hyvin sekaisin olevat hormonit, sillä menkoistani ei ole ollut tietoakaan taas vähään aikaan.. ei ennen leikkausta eikä varsinkaan leikkuun jälkeen. Kehoni on niin totaalisen sekaisin, ja pää myös.

 Minua masentaa, olen surullinen ja huolissani. 

Minua masentaa tämä uusi elämä. Niin paljon opeteltavaa ja jatkuvasti saa olla syömässä, ei elämäni ennen tämmöistä ollut. Joudun aina kotoa lähtiessäni varmistamaan, että eväitä on riittävästi matkassa tai että missä on lähin kauppa/kahvila tai ravintola, josta saan jotain purtavaa kun nälkä yllättää lähes tasan tarkkaan kahden tunnin välein ja nopeampaa jos liikun paljon. Nälkätuntemus tulee vieläpä niin voimakkaana että se tuntuu kovin ikävältä, kivistää ja tekee etovan olon, ruokaa on saatava silloin välittömästi vaikka keskellä markettia. Jos jo ravintoloissa syöminen julkisesti tekee minulle epämiellyttävän ja ahdistavan olon, niin voit vain kuvitella miltä tuntuu mässyttää proteiinipatukkaa keskellä ruokakaupan käytäviä. Toiset varmaan miettii, että enkö jaksa edes kauppaa kiertää ilman, että pitää syödä... 

Kaikenlisäksi ruokahaluni on äärimmäisen huono. On ollut oikeastaan leikkauksesta lähtien. Mitään ei vain tee mieli, ei vaikka kuinka yrittäisi ruokaa ajatella. Kaupassa käynti on vaikeaa ja aikaavievää, ei ole enää niin simppeliä ostaa vain mitä kauppalapussa lukee. Tulee kierreltyä turhautuneena markettia ympäri, vaihdellen osastoja, katsellen ruokia... kaikki  tuntuu enemmän tai vähemmän inhottavalta. Onneksi tähän lukeutuu myös herkut, eipähän tule niitäkään syötyä tai korvattua "kunnon ruokia". Syöminen tuntuu pakkopullalta. Se ei tuota enää mielihyvää. Se tunne on outo, joskus hyvin hämmentävä ja ahdistavakin. Syön enää vain koska on pakko, jotta pysyisin hengissä. Kehoni on muuttunut sisäisesti niin paljon, etten välillä meinaa edes tunnistaa sitä omakseni. En voi koskaan palata enää siihen entiseen, tämän kanssa pitää oppia nyt vain elämään. Välillä tämä ajatus tuntuu niin äärettömän lohduttomalta, tekisi mieli vain pyrskähtää katkeraan itkuun. 

Olen surullinen. Elämäni on muuttunut niin kovin paljon ja niin lyhyessä ajassa. Vaikka leikkausta odottelin 1,5 vuotta, se ei ikinä pysty valmistelemaan ihmistä siihen mitä leikkauksen jälkeen käy läpi.

 Ulkonäköni on alkanut muuttumaan, kehoni on muuttunut, ajatukseni... kaikki.  Ihan niinkuin vanha minä olisi revitty sisältäni irti ja laitettu joku toinen, vieras tilalle. 

Ikävöin vanhaa minääni, en sitä että söin vääränlaista ruokaa isoja annoksia ja lihoin, vaan sitä että pystyin ylipäätään syömään kivuitta ja ongelmitta, minulla oli lempiruokani ja tiesin mistä tykkäsin. Aijemmat mieliruokani eivät enää edes ajatuksena tunnu hyvältä. 

Se on kovin surullista, koska tiettyihin ruokiin liittyy minulle rakkaita muistoja hyvin nuorena menetettyihin vanhempiini esimerkiksi. Ruoanlaitto oli yksi niistä harvoista asioista mitä sain tehdä äitini kanssa joskus kahden. Hän oli suurtalouskokki ammatiltaan. Äitini tekemät ruoat olivat taivaallisen herkullisia ja minulla on ihania muistoja hänen herkkupatojensa ääreltä. Ennen leikkausta kokkailin joitain näitä äidiltäni opittuja ruokia silloin tällöin. Ehkä ne toivat minulle joskus lohtua ikävääni, en tiedä. 

Nyt ne ruoat eivät enää houkuta, mikään ei tunnu enää samalta. Välillä voisin vain kysyä; Kuka minä oikein olen?

Olen huolissani. Siitä miten nopeasti tämä kaikki tapahtuu. Huolissani, miten kestän tämän valtavan muutoksen henkisesti. 

Leikkuun jälkeen on varmasti luonnollistakin, että kaikki pienimmätkin tuntemukset kehossa tulee huomioitua. Pienikin vihlaisu tai epätavallinen jomotus, ei mikään jää huomaamatta. Päättelen kehoni olevan hyvin herkässä tilassa tällä hetkellä. Tottakai, onhan 85% vatsalaukustani leikattu pois, joten kroppani taatusti ihmettelee, että mikäs homma se tämä nyt on. 

Liika herkistyminen vain jokaiselle pienellekkin tuntemukselle tuottaa paljon stressiä. Tunnen esimerkiksi ajoittain rintalastani alapuolella pistävää, jomottavaa kipua. En tiedä onko se vain jumiin jäänyt ilmakupla, närästystä vai mitä, mutta ohi se ainakin menee ihan itsellään jonkin ajan kuluttua. Jokainen pieni tuntemus ja nippasu tuntuu minusta niin hälyttävältä merkiltä että melkein olen soittamassa jo ambulanssia! -No ei nyt ihan, mutta melkein.. 

Tunnen usein voimakasta pelkoa oireistani, pelkään, että minulla on mahahaava tai suolitukos tai jotain muuta vakavaa. Tuntuu, että on vaikea rentoutua tai keskittyä mihinkään muuhun. Pelkään vain jatkuvasti, että kehossani on jotain pielessä. Tarkkailen itseäni kokoajan ja pelästyn jokaista kipua tai vihlaisua jonka tunnen.

En tiedä kokeeko kukaan muu leikattu tällaisia ajatuksia vai olenko minä vain seonnut. 

Tuntuu niin oudolta, että ne vanhat tavat ja tottumukset ruoan suhteen eivät enään vaan päde millään tavalla. Ennen rakastin leipää ja söin sitä monta viipaletta päivän aikana, nykyään sekin inhottaa. Toivon todella, että saisin edes pienen osan ruokahalustani takaisin. Olisi kiva pystyä syömään edes jotain ilman että se pitää tehdä puoliväkisin. 

Tosin, olen edelleen vieroittautumassa tramaleista. Se jo pelkästään voi aiheuttaa ruokahaluttomuutta, näin haluan ainakin uskoa, että se on se syyllinen tähän. Joudun silloin tällöin syömään vielä pahoinvointilääkettäkin kun keho reagoi heti kovin voimakkaasti lääkeannoksen asteittaiseen laskemiseen. Kunpa pääsisin jo pian eroon siitäkin myrkystä niin kai edes osa "oireistani" helpottuisi.

5 viikkoa

Viisi viikkoa leikkauksesta. Vaikka vastoinkäymisiä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, niistä on silti selvitty. Elämä alkaa vihdoin näyttää taas valoisamman puolensa. Kipuja ei juurikaan enää ole ja vieroitusoireetkin on kurissa kun pikkuhiljaa tramalista vierottaudun.

Palasin töihin maanantaina. Olin niin onnellinen, että viimeinkin kaiken tämän  myllerryksen jälkeen alkaa arki! Se ihana harmaa ja tasainen arki, voi kuinka sitä olenkin kaivannut!

Töihinpaluu tuntui mukavalta, mutta se, mikä minua sielä odotti.. tuntui vähemmän mukavalta. Olin kertonut leikkauksestani työpaikallani ehkä noin viidelle ihmiselle, niille, joihin kuvittelin pystyväni luottamaan. Ihmettelin ekan päivän jälkeen, kun eräs vieraampi gollega, jolle en ole leikkuusta edes maininnut, tuli utelemaan vointiani operaatioon liittyen. Hyvin pian minulle selvisikin, että siis aivan koko laitos tiesi siitä!! Siivoojista, opiskelijoista ja aivan tuiki tuntemattomista lähtien, työpaikallani tiedettiin, että olin käynyt lihavuusleikkauksessa. Siitä puhuttiin minun läsnäollessani isolla porukalla sellaisten kuullen, jotka eivät vielä tienneet. Nöyryyttävää.. Nyt JOKAINEN haluaa kuulla ja tietää miten se meni ja kuinka olen toipunut, kyselevät vointiani ym. 

Tämä oli aivan valtava järkytys! En ole pystynyt kertomaan leikkauksesta monelle perheenjäsenellenikään, koska koen niin voimakasta häpeää asiasta. Pelkään joutuvani naurunalaiseksi, minua ahdistaa mitä muut ajattelevat asiasta... Monilla on ennakkoluuloja ja täysin vääriä käsityksiä lihavuusleikkauksesta. Jotkut ajattelevat sen olevan ns. "oikotie" onneen ja laihtumiseen, jotkut ajattelevat leikkauksen olevan ikäänkuin taikatemppu jonka jälkeen en enää koskaan lihoa... niinkuin työkaverinikin luulivat kunnes korjasin heidän käsityksensä. Ihmiset ovat NIIN tietämättömiä ja suht monilla tuntuu aina olevan se "joku tuttu" joka käynyt lihavuusleikkauksessa, laihtunut hirveesti ja lihonut vähintääkin samoihin mittoihin takaisin. Lihavuusleikkauksien maine on kärsinyt juuri näiden tarinoiden vuoksi melkoisesti. 

Pakko kyllä sanoa, että olen TODELLA pettynyt ja tyrmistynyt... Ne ihmiset joihin silloin uskalsin luottaa tässä asiassa, pettivät minut täysin. Nyt työpaikallani kytätään joka ikinen leivänmurunenkin jonka syön ja kysellään mitä muuta olen syönyt päivän aikana ja mitä minulla on levitteenä kaurakorppuni päällä ym. Pienen masuni vuoksi joudun syömään useammin varmaan kuin moni muu söisi ja se herättää huomiota.. olen yrittänyt syödä piilossa, salaa muilta.. Tuntuu kamalalta olla lihava, ja syödä jatkuvasti.. Tiedostanhan minä sen toki itse että syötävä on, mutta  muut varmaan miettii, että miten voin laihtua kun syön kokoajan. He eivät käsitä sitä miten pieniä määrät ovat. Lisäksi minua tuijotetaan enemmän päästä varpaisiin, että olenko laihtunut. Siis todella ahdistavaa.. 

Eihän ihmiset varmaankaan kauaa jaksa syömisiäni tarkkailla, onneksi, mutta aina on ne tietyt, jotka jaksaa. Valitettavasti. Minunkin työpaikallani sellaisia muutamia on. Tiedän, että pitäisi olla välittämättä toisten mielipiteistä ja ajatuksista, tiedän että ainoastaan minä itse tiedän parhaiten miten asiat on, muilla ei ole mitään merkitystä. Siitä huolimatta tuota ajatusta on niin kovin vaikea mahduttaa aina päähänsä. Koen silti, että minun luottamukseni on petetty ihan pahimman mahdollisen kerran. En ole vielä kerennyt käsittelemään edes omia ajatuksiani leikkaukseen liittyen niin nyt saan olla kokoajan kertomassa jotain jollekkin.. En todellakaan olisi koskaan halunnut tehdä tästä tällaista numeroa.. ja näin pienessä, juoruilevassa kylässä tietää pian varmasti ihan kaikki.. Itkettää, turhauttaa, raivostuttaa, hävettää... ja vituttaa.. miksi menin koskaan luottamaan kehenkään työpaikallani! 

Olisin toivonut, että saisin itse kertoa sitten kun olen siihen valmis ja selvitellyt ensin ajatuksia itseni kanssa. Mutta tää meni nyt näin.

Olihan töihinpaluussa edes se hyvä puoli, että liikunnan vuoksi paino tipahti yhtäkkiä reilu 3kg!! 😊