Vuosi Sleeve leikkauksesta

Tasan vuosi sitten tapahtui yksi elämäni suurimmista käännekohdista. 

Sain uuden mahdollisuuden. Avaimen, uuteen terveempään sekä kevyempään elämään. Tuo päivä itsessään muistuu mieleeni todella pelottavana.. minua pelotti enemmän kuin koskaan ennen mikään oli pelottanut. Vielä leikkaussaliin odotellessanikin mietin, mitä helv***** olin menossa tekemään...! harkitsin oikeasti jopa koko homman perumista... ihan tosissani.

Ensimäinen muistikuvani leikkauksen jälkeen sijoittuu leikkaussaliin, jossa minun piti yrittää siirtyä leikkuupöydältä sänkyyn. Voimani oli NIIN loppu, en olisi jaksanut nostaa kättäkään mutta hoitajat patistivat siirtymään, oli pakko toimia. Seuraavaksi muistan sen kuinka minua oksetti! Niin hirveää pahoinvointia en ole vielä koskaan ennen kokenutkaan.. se oli jotain mitä en ikinä unohda!

Vintti pimeni taas, kellonajoista ei ole tietoakaan.. Seuraavan kerran kuulin hoitajan puhuvan minulle, tuntui kuin hän olisi huutanut... Silmäluomet tuntuivat todella raskailta, väsytti ihan vietävästi. Koko kroppa oli kuin yksi iso painava säkki. Naamallani oleva happimaski tuntui kovin ahdistavalta. Pahoinvointi oli edelleen aivan käsittämättömän suurta, pelkäsin että tukehdun jos alan oksentamaan, olin nukutuksen takia vieläpä niin tokkurassa etten pystynyt edes ilmoittamaan asiasta... hoitajan puhe kuulosti epäselvältä.. ilmeisesti hän yritti herätellä minua mutta turhaan, sammuin jälleen.. 

Seuraavaksi tunsin kuinka verenpainemittari käsivarressani lähti puristamaan, kuulin hoitajan läsnäolon vieressäni. Nyt herääminen oli himpun verran helpompaa vaikka edelleen olin ihan tajuttoman väsynyt ja tokkurassa. Avasin silmät ja ymmärsin että olen heräämössä. Yritin sanoa kai jotain mutta en tiedä saiko hoitaja siitä mitään selvää. Samaan aikaan tunsin kuinka kipeä olinkaan!! Se kipu... oli jotain sanoin kuvailematonta.. Leikkauksen yhteydessä käytettävä kaasu, joka oli jäänyt vatsaan ja suolistoon painoi niin kovaa hermoja kauttaaltaan koko kroppaa, että jo pelkästään siitä aiheutunut kipu oli viedä tajun! Pelkkä hengittäminen tuntui kuin miekka olisi lävistänyt keuhkoni, puhumattakaan leikkauskivuista vatsan alueella... Se tuska oli jotain ihan käsittämätöntä eikä  kovistakaan kipulääkkeistä ollut mitään hyötyä... Nekin aiheuttivat vain entistä huonomman olon. Kaiken tämän kauheuden keskellä hoitaja ilmoittaa, että lähdemme tunnin päästä sitten vessaan. 

Herranjumala! VESSAAN?!?! Hädintuskin pystyin edes hengittämään ja kohta pitäisi jo nousta ylös?! Ajatus tuntui aivan kamalalta... eihän toi hoitaja voinut olla tosissaan?! Olo oli kaikinpuolin niin kipeä, väsynyt ja oksettava etten varmasti pystyisi liikkumaan mihinkään... Pelotti ihan hirveästi.. miten selviäisin siitä?! 

Tunti kului ja kyllä, kaksi hoitajaa tuli ja kärräsi minut sängylläni vessaan. Sitten he käskivät nousta pytylle. Kyyneleet alkoi valua silmistäni, tiesin miten kipeää pienikin liikahdus tässä tilassa  tekisi. Minulla ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä, oli noustava ylös. Paranemiseni kannalta se on ehdottoman tärkeää päästä jaloilleen heti pikimmiten. Myös veritulppariskin takia liikkuminen on aloitettava niin pian kuin mahdollista. Ymmärsin sen toki, eihän hoitajat kiusaa halunneet tehdä vaan kyse oli ihan oikeasti minun terveydestäni. 

Niinpä päätin vain purra hampaat niin tiukasti yhteen kuin leukalihaksistosta vain lähti ja pikkuhiljaa lähdin nousemaan sängystä. Se sattui.. se sattui mielettömästi.. mutta oli pakko vain kestää. Lopulta sain vessareissun tehtyä, olin todella tyytyväinen itseeni. Tein sen ja pystyin siihen vaikka tuntuikin että kipu vie jalat alta, mutta siitä huolimatta tein sen! 

Kohta minut kärrättiin jo vatsatautien vuodeosastolle jatkamaan toipumista. Kivut yltyi pikkuhiljaa kun puudutusaineiden ja kipulääkkeiden vaikutus leikkauksen jäljiltä oli hiipumassa. Luulin jo kokeneeni suurinta mahdollista kipua mutta ei, se oli vain alkua! Sain kipulääkettä osastolla mutta en muista oliko se panadolia kovinkaan paljoa vahvempaa, jokatapauksessa niitä tuskia ei vain lievitetty sitten millään. Olin niin uupunut kaikesta tapahtuneesta, en pysynyt kerralla kauaa hereillä kun vaivuin aina hetkeksi uneen. Sillä hetkellä ihan kaikki tuntui vaan ylitsepääsemättömän raskaalta.

Yöllä piti nousta taas vessaan, kipu oli edelliseen kertaan verrattuna x100! Itkin hoitajalle istuessani sängyn reunalla etten uskalla liikkua koska kipu on niin suurta.. siitä huolimatta minun oli vain pakko, kertakaikkiaan PAKKO vaikka miten sattuisi. Voi luoja mä ihmettelen edelleen kuinka paljon ihminen pystyykään sietämään kipua... 

Nojoo tällästä ne ekat 3 päivää kutakuinkin oli.. kipua ja tuskaa todellakin. Syöminen oli kamalaa, mitään ei todellakaan tehnyt mieli ja ihan kaikki ruoka tai juoma aiheutti uudessa pienessä vatsalaukussani vain kipua ja omituista kurinaa. Kotiin ei olisi päästetty mikäli en joisi tiettyä määrää nesteitä päivässä, siitä pidettiin tarkkaa kirjaa... Päivisin hoitajat tuli repimään sängystä ylös ihan tunnin välein sattui tai ei, liikuttava oli. Liikkuminen oli oikeastaan ainoa keino, jolla myös aijemmin mainitsemani kaasukivutkin rauhoittuivat pikkuhiljaa. 

Viimein pääsin kotiin ja toipuminen jatkui vielä hyvin pitkään. Epänormaalin pitkään... Vielä kuukauden päästäkin ensimäisessä lääkärin kontrollissa en pystynyt edes tuolille istumaan kipujeni takia. Silloin lääkäri tutki asiaa tarkasti mistä se johtui mutta totesi viimein, että leikkaussaumat, jotka on tarkoituksella ommeltu tiukasti kiinni haavatyrien ehkäisemiseksi aiheutti kipua. Leikkausaluetta puudutettiin monesta kohdasta isolla piikillä joka kyllä kovasti helpottikin. Kävin puudutuksessa vielä toistekin ja vasta sitten tilanne helpottui ja kivut alkoi olla takanapäin. 

"Uusi elämäni" saattoi alkaa. 

Tänäpäivänä voin todella hyvin.
Laihtumisesta en tosin tällähetkellä tiedä koska olen raskaana. Nyt olen viikolla 24 eikä lisäkiloja ole toistaiseksi tullut vielä kuin hädintuskin 1kg jos sitäkään. Mielenkiinnolla odotan mitä tapahtuu lapsen synnyttyä painolleni. Painoin ennen raskautta 94kg toivon, että synnytyksen jälkeen yllätys olisi positiivinen! 😁

Annoskoot on kaikesta huolimatta silti pysyneet kutakuinkin samoina. En ole mittaillut tai punninnut aterioitani mutta ruoista riippuen syön silmämääräisesti sen 1,5-2,5dl ruokaa noin... Laitan tuohon alle vaikkapa muutamia esimerkkejä miten paljon pystyn yhdellä kerralla syömään mitäkin ruokaa:


Keitot 1,5-2dl
1 vaasan ruisleipä/ tai normi paahtoleipä jossa levitettä, kinkkua sekä juustoa 

1-2 perunaa (riippuen koosta) + 1dl kastiketta
2dl jugurttia
1/4 osa normaalikokoisesta pizzasta ilman reunoja (esim. kotipizza)
Puolikas paistettu Atrian kanan rintapala
2,5dl propud proteiinijuoma tai vanukas (tauon kera)

2dl makaronilaatikkoa
2-2,5dl kana/tonnikala salaattia
1/2 tonnikalapurkki
1 keitetty kananmuna
3-4 kalapuikkoa
1 karjalanpiirakka jossa vain pelkkä levite päällä
1,5-2dl erilaisia laatikoita (kinkkiukiusaus, broilerikiusaus, kaalilaatikko, maksalaatikko ym)
4 kpl Atrian pinaatti tai veriohukaisia
1/2 grillipihvi (riippuen koosta, voi mennä enemmänkin jos on pieni)
1 jauhelihapihvi
Vajaa 1dl keitettyä pastaa tai riisiä + 0,5-1 dl kastiketta 

HK 100g perus burgeri jossa vain ketsuppia välissä (aina ei jaksa ihan kokonaan syödä)

Ruoan kanssa en juurikaan pysty mitään juomaan, silloin vastaavasti annoskoko pienenee. Mutta jos erikseen juon vaikka maitoa/vettä/mehua tms. niin kerta-annos on 1,5-2dl. Noin 15-30min päästä pystyy juomaan taas seuraavan kerran. Hiilihapolliset juomat ja sokeriset limut ei käy. Hiilihapot aiheuttaa kipua ja närästystä, makeista juomista tulee taas todella herkästi äklö olo. Niitä ei tosiaan edes tee mieli yhtään. Sokerittomia limuja juon joskus harvoin niin että ravistan hiilihapot mahdollisimman hyvin pois, samoin vissyä on tullut nyt raskauden aikana juotua paljon.

Herkkuja kuten sipsiä, irtokarkkeja, suklaata ym. pystyn syömään mutta kerta määrä niissäkin on pieni. Perus fazerin sinistä voin syödä kerralla 1 kokonaisen 4 palan rivin kunnes tulee jo stoppi. Sipsiä ehkä 2-3 kourallista ihan max ja irtokarkkeja ehkä joku 5-7 kpl. Kaikki makea tekee hyvin herkästi äklön olon ja kertamäärä jää kyllä pieneksi niiden osalta.

Kaikki tosi rasvaiset ruoat kuten grilliruoka, grillimakkarat ja nakit, lihapiirakat, ranskalaiset, kerma (myös kevytkerma), jäätelöt ym. aiheuttaa kovan ripulin ja kamalat vatsanväänteet! Niitä tulee vältettyä jo ihan senkin takia suosiolla... 

Leikkauksen jälkeen on myös joitakin ruoka-aineita yhä edelleen sellasia, joita en pysty syömään. Esimerkiksi banaania en kestä yhtään edes minkään smoothien joukossa. Jugurtissa menee kyllä, eihän niissä sitä juurikaan edes ole... Mutta banaani aiheuttaa kipua vatsalaukkuun, se tuntuu raskaalta ja jotenkin niin kun "juuttuu" kiinni. Vaikea selittää mutta tuo epämiellyttävä olo ja kiputuntemus estää nauttimasta kyseistä hedelmää.
Sitten raejuusto on toinen, tekee täysin samaa kuin banaani ja lisäksi aiheuttaa vielä närästystäkin. Etikkasäilötty punajuuri, suurinta herkkuani! Mutta etikkaliemen aiheuttama närästys on kamalaa... sama koskee myös esimerkiksi suolakurkkuja ja silliä..
Ennen leikkausta join maitoa hirveän paljon, nykyään se ei tahdo enää maistua kun ihan lasillinen korkeintaan päivässä. Tavallista vaaleaa kahvia ei voi juoda sen aiheuttaman närästyksen vuoksi. Olenkin siirtynyt tummapaahtoisiin kahveihin ja hapottomaan kahvilaatuun nimeltänsä Watsa kahvi. Se on pelastukseni!

Tässä nyt joitain mitä tulee mieleen, ei niitä kuitenkaan niin hirveän montaa ole mitä en voisi syödä mutta kyllä leikkaus on silti jättänyt omat rajoitteensa. Enkä sano, että se olisi yhtään huono juttu! Leikkauksen tarkoitushan on juuri se, että se rajoittaa syödyn ruoan määrää ja tiettyjä ruoka-aineita ei pieni vatsalaukku pysty enää käsittelemään niinkuin ennen, joka aiheuttaa juuri tällaisia ongelmia. Ennemmin sanoisin, että leikkaushan toimii kohdallani juuri niinkuin pitääkin! Ei haittaa minua yhtään, etten pysty enää ahmimaan jäätelöä tai grillimakkaraa litra/kilotolkulla! 😂

Myönnän, että JOSKUS, joskus jos on hyvää ruokaa tai olen vaikka ravintolassa syömässä niin harmittaa kun ei pysty santsaamaan tai syömään enempää vaikka tekisi kovasti mieli. Mutta sillä hetkellä pysähdyn miettimään, mitä se lisäannos ruokaa oikeasti hyödyttäisi muuten kuin, että saisin siitä hetkellisen henkisen mielihyvän/nautinnon? Silloin ymmärrän taas sen, että en voi käyttää ruokaa enää "nautintoaineena", mielihyvä tulee saada jostain muualta. Käsitän, että vatsalaukkuni on sillä hetkellä fyysisesti täynnä ja se riittää, en tarvitse enempää ruokaa vaikka mielihyväkeskus aivoissani himoitsisikin lisää. En ota ruokaa lisää, mutta voin syödä ehkä myöhemmin uuden annoksen. Tätä tapahtuu todella harvoin, sillä yleensä samaista ruokaa ei enää tee jostain syystä myöhemminkään mieli...
Mutta on tärkeää erottaa se ruoan himo ja todellisuus toisistaan. Lihoaminenhan johtuu juuri siitä, ettei tajua tai halua lopettaa syömistä vaikka vatsalaukku olisikin jo täynnä. Ruoka on niin hyvää ja syömisestä tulee niin hyvä olo. Leikkauksen jälkeen ei pysty syömään suuria annoksia, on opittava nauttimaan siitä miniannoksesta ja tyydyttävä siihen. Psyykkisesti tämä on iso muutos ja vaatii prosessointia. Ruokailutottumukset muuttuvat kuitenkin niin radikaalisti leikkauksen myötä.

Mitään niin kutsuttua dumping- ilmiötä minulla ei ainakaan kovin usein esiinny. Ehkä joskus, jos olen syönyt liian nopeasti tai liikaa tai sopimatonta ruokaa niin olo on tunnin ajan todella hirveä. Oksettaa, vatsaa kivistää, sydän hakkaa, olo on raskas ja kaikinpuolin erittäin epämiellyttävä. Siinähän sitä kärsii sitten ja tietää mokanneensa! 😄
Ehkä taas seuraavalla kerralla muistais toimia toisin.

Ainoa haittapuoli leikkauksessa on, että sain ikuiseksi vaivakseni inhottavan närästyksen. Valitettavasti näin vaan joskus käy. Ei kaikille mutta joillekkin. Ennen leikkausta kärsin närästyksestä ajoittain silloin tällöin mutta siihen auttoi ihan perus rennie ja ongelma oli taas pitkäksi aikaa hoidettu. Leikkauksen jälkeen en ole pystynyt päivääkään elämään ilman kunnollista närästyslääkettä ja joskus vielä sen lisäksikin joudun turvautumaan lisälääkkeisiin. Onhan se todella veemäinen sairaus, mutta se oli minun kohdallani leikkauksen hinta.

Kirurgi on suositellut jatkoleikkausta sleeven muuntamista ohitukseksi närästysvaivan takia. Hänen mukaansa närästys saattaisi korjautua sillä mutta epäilen sen auttavan yhtään mitään. Pelkään, että päinvastoin saattaisi vaan pahentaa ehkä ongelmaa.
Tottakai lääkäri varmasti tietää paremmin mutta kaiken läpikäydyn jälkeen tämän leikkauksen osalta en haluaisi toista kertaa enää.

Mutta kaikenkaikkiaan sanoisin, että leikkaus pelasti minut monelta tulevalta sairaudelta ja harmilta. Se on auttanut minua laihtumaan todella hyvin ja olen erittäin tyytyväinen, että hakeuduin leikkaukseen. Sain elämäniloni ja itsevarmuuteni, naiseuteni takaisin. Voin aidosti olla ylpeä itsestäni ja kehoni tuntuu niin paljon terveemmältä kuin koskaan aijemmin! Paranin uniapneasta ja nukun paljon paremmin, hormonihäiriö PCOS lievittyi niin että raskauduin joka ei aijemmin ollut mitenkään mahdollista. Aijemmin loukattu ja vaurioitunut polveni ei enää särje ja kipeydy niin herkästi, jaksan liikkua ja nykyään nautin terveemmästä elämästäni! 😇

Suosittelen ehdottomasti leikkausta vaihtoehdoksi niille, jotka kamppailevat tuskaisessa oravanpyörässä lihavuutensa kanssa eikä mitkään muut keinot auta laihtumiseen.

Se on pitkä ja kivinen tie
mutta kannattaa!!
💝

7 kk leikkauksesta

Tämänhetkinen paino 96,6kg! 

Tänään 7kk leikkauksesta ja -22,5kg! 💪
Ennen leikkausta -19kg.

Painokäyrä näyttää kyllä aikamoiselta vuoristoradalta! Ensin saattaa pudota viikossa 1-3kg sitten se nousee 1-2kg kunnes taas romahtaa. Välillä tulee "jumikausia", jolloin paino ei liiku juuri mihinkään suuntaan vaikka tekisi mitä. Jumit saattaa kestää viikosta kuukauteenkin, mutta onneksi suunta on silti oikea 😇

Vaatekaappini ihan huutaa jo uudistamista. Kaikki entiset vaatteeni roikkuvat päälläni kuin jätesäkit! Nykyään voin ostaa muodikkaita vaatteita ihan "tavallisista" vaateliikkeistä, kun ennen olen käyttänyt paljon nettikauppoja kokoni vuoksi. 

Vaikka vaatteet kertovat, että olen reippaasti pienentynyt, en siltikään näe muutosta peilistä. Toisaalta se on kovin surullista. Voinko koskaan kulkea ylpeänä itsestäni/saavutuksestani, leuka pystyssä, tuntematta huonoa itsetuntoa sekä häpeää koostani? Pystynkö koskaan tuntemaan itseäni naiselliseksi tai kauniiksi? Seuraako vääristynyt peilikuvani minua ikuisesti?

Tässä sen vain huomaa miten suuren henkisen arven lihavuuteni minuun on jättänyt. Kun on oppinut inhoamaan itseään, omaa peilikuvaansa, kokoaan.. lähes kaikkea itsessään. Tottunut olemaan arvostelujen, naurujen ja katseiden kohteena. Yhtäkkiä kaikki onkin toisin. Yhtäkkiä pitäisikin olla ylpeä itsestään, yhtäkkiä saankin positiivista huomiota, minua ihaillaan ja jopa kadehditaan. 😳

Näin suureen elämänmuutokseen liittyy väistämättä niin hyviä kuin huonojakin asioita. Minäkuvan uudelleen muokkaaminen on varmasti se suurin työ itsensä kanssa. Miten oppia hyväksymään itsensä juuri tällaisena kuin nyt on ja näkemään itsensä peilistä todellisin silmin, eikä vanhan muistikuvan harhauttamana.

It's hard to be a sleeveleikattu...

Ei oo helppoa ei. 

Painoa pudonnut nyt noin 15kg, painan tällähetkellä 104,4kg. En ole jaksanut liikkua pitkään aikaan, mitä nyt pihaa kolannut pari kertaa.. enkä ole paljoa piitannut syömisistäkään. Todella huono omatunto painanut mieltä jo pitkän aikaa kun ei vaan saa itseään liikkeelle. Hyödyntäis edes tän leikkauksen nyt vielä kun se on mahdollista. Ensimäisen vuoden jälkeen laihtuminen yleensä tyssää, joten nyt jos koskaan pitäisi riepotella itteään niskasta ja tehdä kaikkensa tän laihtumisen eteen. 

Paljon on toki tekosyitä mutta mulla toi yötyö verottaa kyllä todella paljon. Ei vaan  yksinkertaisesti jaksa. Keho huutaa lepoa ja unta pitkien yövuoroputkien jälkeen. Kaikki ne 2-3 vapaata menee pääosin nukkumiseen ja arkiasioiden hoitamiseen. Yövuoron päätteeksi oon jo niin väsyksissä, etten jaksa polkea kuntopyörää, aivot käy kuitenkin vielä kierroksilla työasioista pitkälle aamupäivään ja meenkin nukkumaan usein vasta 10-11 aikaan, aijemmin en saa unta. Sitten pitäisi saada nukuttua vähintään 6-7 tuntia, illalla kaikki aika menee taas töihin valmistautumiseen. Ei vaan kertakaikkiaan pysty repimään itteään yhtään enempää, mutta silti huono omatunto painaa. Menee kaikki leikkauksen hyödyt multa ihan ohi..

En tiedä, tuntuu, etten edes loppujenlopuksi paljoa pysty itse painon putoamiseen vaikuttamaankaan, se putoaa todella hitaasti jos ollenkaan liikuin sitten tai en. Syömisilläkään ei näytä olevan juuri mitään vaikutusta vaikka "paastoaisin" muutaman päivän niin siltikään ei muutosta tapahdu mihinkään suuntaan. On tää sitten vaikeeta!

Kirurgilta sain käskyn mennä vatsalaukun tähystykseen tän jatkuvan närästyksen takia. Mun ehtona lihavuusleikkaukselle oli se, ettei mua tähystetä... muuten en olis koko leikkaukseen edes haukeutunut. Pelkään sitä toimenpidettä niin sairaasti... ja nyt se on edessä kumminkin. Täälläpäin oli tähystystoimenpiteet lopetettu juuri puoltavuotta aijemmin kun mut leikattiin. Nykyään täällä tehdään tähystys leikkaukseen tulevalle vain, jos olisi epäilystä esim. helikobakteerista tms. Pääsin pälkähästä silloin, mutta nyt joudun kohtaamaan mun pahimman pelkoni jokatapauksessa.

Tähystys on ensi viikolla. Oon yrittänyt vaan olla ajattelematta sitä mahdollisimman paljon. Eniten pelottaa se itse toimenpide, mulla on niin herkkä oksennusrefleksi ja alan hyperventiloimaan tosi herkästi muutenkin. Pelkään, että menen paniikkiin ja se tunne, että tukehtuis siihen letkuun on kammottava jo ajatuksenakin. 

Tiedän, ettei rauhoittavaa esilääkitystä saa ainakaan täällä kovinkaan helpolla ja en jaksa alkaa vaatimaan, joten vetäsen parit opamoxit naamariin jo kotona, että pystyn edes menemään siihen toimenpiteeseen. 

Pelottaa myös ne tulokset... toisaalta olisi hyvä jos närästykselle löytyisi joku järkevä selitys tai syy johon vain saisi jonkun lääkkeen ja sitten vaiva paranisi. Jos selvää syytä ei löydy niin onhan se toisaalta hyvä, että tietää kaiken olevan tuolla sisäelimissä kunnossa mutta silloin saisi pelätä että paraneeko tämä närästys ollenkaan.

Kirurgi puhui myös, että jos tämä ei ala pikkuhiljaa itsellään paranemaan ensimäisen vuoden aikana leikkauksesta niin saatetaan harkita jopa sleeve leikkauksen muuttamista ohitusleikkaukseksi, koska hänen mukaansa ohitusleikkaus poistaisi närästyksen. Ohitusleikkaus on  paljon riskialttiimpi operaatio ja komplikaatioita voi tulla vielä vuosienkin päästä. Lisäksi suolitukosriski on suurempi ja ohituksesta seuraa vakavemmat imeytymishäiriöt kuin sleevessä. Sitäpaitsi, ihan yhtälailla ohitusleikatutkin potevat närästystä siinä missä sleeve leikatutkin, ei se ole välttämättä mikään ratkaisu tähän ongelmaan.

Vaikka tilanteeni on vaikea, en halua enää yhtäkään leikkausta. Tästäkin toipuminen vienyt todella kauan, on ollut paljon mutkia ja vaikeuksia matkassa joten ei... minulle ei tehdä enää yhtäkään operaatiota! Tiedän, ettei närästyslääkkeitäkään saisi syödä loputtomiin niiden aiheuttaman mahasyöpäriskin ja imeytymishäiriöiden vuoksi, mutta siitä olen varma etten ohitukseen koskaan tule suostumaan. Mielummin lääkkeet kuin leikkaus. On ollut jo ihan riittävästi murhetta tässäkin leikkauksessa.

Onneksi olen nyt jo jonkin aikaa pärjännyt yhdellä 40mg somacilla, kun aijemmin sai vedellä välillä kourallisen närästyslääkkeitä nassuun ja siltikin kurkkua poltteli. Siltikään en ole pystynyt vielä vuorokauttakaan olemaan ilman somacia leikkauksen jälkeen ja siitä onkin jo reilu 4kk. Olen kuitenkin tyytyväinen että pärjään jo edes yhdellä tabletilla, ehkä jotakin, edes pientä "parannusta" olisi tapahtunut?

Noh, toivottavasti selviän siitä tähystyksestä ja ettei se olisi ihan niin paha kuin mitä päässäni kuvittelen. Pyrin vain keskittymään nenän kautta hengittämiseen ja koitan ajatella jotakin rentouttavaa. Uskon, että tämän kokemuksen jälkeen 

olen taas jollakinlailla entistäkin vahvempi!  💪

Henkinen leikkaus

Elämäni on viimeaikoina ollut todella kovaa myllytystä. Vastoinkäymisiä on ollut paljon, eikä niille tunnu olevan loppua. 

Huom! Tähän fiilikseen saattaa nyt vaikuttaa hyvin sekaisin olevat hormonit, sillä menkoistani ei ole ollut tietoakaan taas vähään aikaan.. ei ennen leikkausta eikä varsinkaan leikkuun jälkeen. Kehoni on niin totaalisen sekaisin, ja pää myös.

 Minua masentaa, olen surullinen ja huolissani. 

Minua masentaa tämä uusi elämä. Niin paljon opeteltavaa ja jatkuvasti saa olla syömässä, ei elämäni ennen tämmöistä ollut. Joudun aina kotoa lähtiessäni varmistamaan, että eväitä on riittävästi matkassa tai että missä on lähin kauppa/kahvila tai ravintola, josta saan jotain purtavaa kun nälkä yllättää lähes tasan tarkkaan kahden tunnin välein ja nopeampaa jos liikun paljon. Nälkätuntemus tulee vieläpä niin voimakkaana että se tuntuu kovin ikävältä, kivistää ja tekee etovan olon, ruokaa on saatava silloin välittömästi vaikka keskellä markettia. Jos jo ravintoloissa syöminen julkisesti tekee minulle epämiellyttävän ja ahdistavan olon, niin voit vain kuvitella miltä tuntuu mässyttää proteiinipatukkaa keskellä ruokakaupan käytäviä. Toiset varmaan miettii, että enkö jaksa edes kauppaa kiertää ilman, että pitää syödä... 

Kaikenlisäksi ruokahaluni on äärimmäisen huono. On ollut oikeastaan leikkauksesta lähtien. Mitään ei vain tee mieli, ei vaikka kuinka yrittäisi ruokaa ajatella. Kaupassa käynti on vaikeaa ja aikaavievää, ei ole enää niin simppeliä ostaa vain mitä kauppalapussa lukee. Tulee kierreltyä turhautuneena markettia ympäri, vaihdellen osastoja, katsellen ruokia... kaikki  tuntuu enemmän tai vähemmän inhottavalta. Onneksi tähän lukeutuu myös herkut, eipähän tule niitäkään syötyä tai korvattua "kunnon ruokia". Syöminen tuntuu pakkopullalta. Se ei tuota enää mielihyvää. Se tunne on outo, joskus hyvin hämmentävä ja ahdistavakin. Syön enää vain koska on pakko, jotta pysyisin hengissä. Kehoni on muuttunut sisäisesti niin paljon, etten välillä meinaa edes tunnistaa sitä omakseni. En voi koskaan palata enää siihen entiseen, tämän kanssa pitää oppia nyt vain elämään. Välillä tämä ajatus tuntuu niin äärettömän lohduttomalta, tekisi mieli vain pyrskähtää katkeraan itkuun. 

Olen surullinen. Elämäni on muuttunut niin kovin paljon ja niin lyhyessä ajassa. Vaikka leikkausta odottelin 1,5 vuotta, se ei ikinä pysty valmistelemaan ihmistä siihen mitä leikkauksen jälkeen käy läpi.

 Ulkonäköni on alkanut muuttumaan, kehoni on muuttunut, ajatukseni... kaikki.  Ihan niinkuin vanha minä olisi revitty sisältäni irti ja laitettu joku toinen, vieras tilalle. 

Ikävöin vanhaa minääni, en sitä että söin vääränlaista ruokaa isoja annoksia ja lihoin, vaan sitä että pystyin ylipäätään syömään kivuitta ja ongelmitta, minulla oli lempiruokani ja tiesin mistä tykkäsin. Aijemmat mieliruokani eivät enää edes ajatuksena tunnu hyvältä. 

Se on kovin surullista, koska tiettyihin ruokiin liittyy minulle rakkaita muistoja hyvin nuorena menetettyihin vanhempiini esimerkiksi. Ruoanlaitto oli yksi niistä harvoista asioista mitä sain tehdä äitini kanssa joskus kahden. Hän oli suurtalouskokki ammatiltaan. Äitini tekemät ruoat olivat taivaallisen herkullisia ja minulla on ihania muistoja hänen herkkupatojensa ääreltä. Ennen leikkausta kokkailin joitain näitä äidiltäni opittuja ruokia silloin tällöin. Ehkä ne toivat minulle joskus lohtua ikävääni, en tiedä. 

Nyt ne ruoat eivät enää houkuta, mikään ei tunnu enää samalta. Välillä voisin vain kysyä; Kuka minä oikein olen?

Olen huolissani. Siitä miten nopeasti tämä kaikki tapahtuu. Huolissani, miten kestän tämän valtavan muutoksen henkisesti. 

Leikkuun jälkeen on varmasti luonnollistakin, että kaikki pienimmätkin tuntemukset kehossa tulee huomioitua. Pienikin vihlaisu tai epätavallinen jomotus, ei mikään jää huomaamatta. Päättelen kehoni olevan hyvin herkässä tilassa tällä hetkellä. Tottakai, onhan 85% vatsalaukustani leikattu pois, joten kroppani taatusti ihmettelee, että mikäs homma se tämä nyt on. 

Liika herkistyminen vain jokaiselle pienellekkin tuntemukselle tuottaa paljon stressiä. Tunnen esimerkiksi ajoittain rintalastani alapuolella pistävää, jomottavaa kipua. En tiedä onko se vain jumiin jäänyt ilmakupla, närästystä vai mitä, mutta ohi se ainakin menee ihan itsellään jonkin ajan kuluttua. Jokainen pieni tuntemus ja nippasu tuntuu minusta niin hälyttävältä merkiltä että melkein olen soittamassa jo ambulanssia! -No ei nyt ihan, mutta melkein.. 

Tunnen usein voimakasta pelkoa oireistani, pelkään, että minulla on mahahaava tai suolitukos tai jotain muuta vakavaa. Tuntuu, että on vaikea rentoutua tai keskittyä mihinkään muuhun. Pelkään vain jatkuvasti, että kehossani on jotain pielessä. Tarkkailen itseäni kokoajan ja pelästyn jokaista kipua tai vihlaisua jonka tunnen.

En tiedä kokeeko kukaan muu leikattu tällaisia ajatuksia vai olenko minä vain seonnut. 

Tuntuu niin oudolta, että ne vanhat tavat ja tottumukset ruoan suhteen eivät enään vaan päde millään tavalla. Ennen rakastin leipää ja söin sitä monta viipaletta päivän aikana, nykyään sekin inhottaa. Toivon todella, että saisin edes pienen osan ruokahalustani takaisin. Olisi kiva pystyä syömään edes jotain ilman että se pitää tehdä puoliväkisin. 

Tosin, olen edelleen vieroittautumassa tramaleista. Se jo pelkästään voi aiheuttaa ruokahaluttomuutta, näin haluan ainakin uskoa, että se on se syyllinen tähän. Joudun silloin tällöin syömään vielä pahoinvointilääkettäkin kun keho reagoi heti kovin voimakkaasti lääkeannoksen asteittaiseen laskemiseen. Kunpa pääsisin jo pian eroon siitäkin myrkystä niin kai edes osa "oireistani" helpottuisi.

Tasan kolme viikkoa

 .... Eletty pienennetyn vatsalaukun kanssa. Vaikka kipuja vielä onkin niin pakko kyllä sanoa että olen onnellinen!

Sleeve-leikkauksen ansiosta massuun mahtuu ruoasta riippuen noin 0.5-1,5dl kerrallaan. Hassua miten niin pienestä määrästä tulee jo kylläiseksi. Lisäksi koen, että kerrankin MINÄ hallitsen ruokaa eikä ruoka minua, niin kuin se on viimeiset 20 vuotta mennyt... Mielitekoja ei pahemmin ole, välillä saattaa makeaa tehdä mieli mutta sekin tunne hiipuu melko pian. Kaikenlisäksi makeasta tulee niin ällöttävä olo, ettei suklaatakaan muutamaa palasta enempää pysty syömään. Nälkä ilmoittelee itsestään aina kahden tunnin välein. Juomisesta pitäisi olla kännykkä muistutus pitkin päivää kun se tuppaa herkästi unohtumaan. Syömisten suhteen kaikki on täydellisesti. Tähän mennessä lähes joka ruoka on sopinut vatsalleni paitsi makaronilaatikko ja kananmuna jotka aiheuttavat kipua ja epämiellyttävän tunteen, mutta muuten on toistaiseksi kaikki toiminut. Jonkin verran olen pienen pientä närästystä potenut 40mg somacista huolimatta. Hieman pelottaa jo ajatus tulevasta kun pitäisi somacit jättää reilu 2kk päästä pois, kuinkahan liekeissä sitä sitten ollaan... 

Soitin eilen ravitsemusterapeutilleni. Olen yrittänyt kysellä facen vertaistuki ryhmissä, että onko lihavuusleikatuille olemassa jotakin tiettyä päivittäistä kalorimäärää jota tulisi noudattaa. Itselläni kun on paino jumittanut jo viikon niin kiinnostaisi vaan tietää syönkö kenties väärin vai mistä tämä johtuu...Sain niin eriäviä vastauksia, että päätin ottaa selvää asiasta omalta terapeutiltani. Hänen mukaansa leikatuille ei ole määritelty  mitään varsinaista kalorirajaa, tärkeintä olisi vain huolehtia riittävästä proteiinin saannista. Vatsalaukun kavennusleikkauksen jälkeen ei ymmärtääkseni ole riskiä syödä liikaa kaloreita päivän aikana, päinvastoin usein syödään liian vähän ja sen vuoksi paino ei laske kun koko keho ihan jumissa. Ravitsemusterapeuttini oli sitä mieltä, että kaloreita saa tulla ainakin reilusti yli 1000 päivän aikana. Lisäksi hän kehoitti olemaan stressaamatta ja totesi, että tällaisia tasaisempia vaiheita tulee välillä ja ne kuuluvat prosessiin. Tiedän, olen niin malttamaton. Kroppani on vasta toipumassa isosta leikkauksesta eikä varmasti senkään takia ole valmis antamaan yhtäkään kiloa pois, onhan se tottakai ymmärrettävää... Terapeuttini mukaan hän ei olisi huolissaan laihtumisesta, se tapahtuu kyllä kun sen aika on. Koitan nyt ottaa vaan rennosti, SYÖDÄ ja JUODA riittävästi päivän aikana niin eiköhän se siitä, ajan kanssa. Yritän vain luottaa siihen, että paino lähtee laskuun jossain vaiheessa... joten sitä odotellessa! 😊

Osastopäivä

Leikkauslähetteestä ei mennyt varmaan kuin kuukauden päivät kun tuli kutsu osastopäivälle keskussairaalaan. 

Minun lisäkseni osastopäivään osallistui kolme muuta leikkaukseen tulevaa potilasta. Aamu alkoi klo. 8 yhteispalaverilla, jossa oli kaikki me potilaat sekä kirurgi, sairaanhoitaja, fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti sekä psykologi. He pitivät jokainen meille lyhyen "esitelmän" leikkauksesta, leikkausvaihtoehdoista, miten leikkaukset tehdään, puhuttiin ravitsemuksesta ja liikunnasta, elämää ennen ja jälkeen leikkauksen, miten leikkaus vaikuttaa psyykkeeseen ym. ym. 

Palaverin jälkeen jokaiselle potilaalle oli aikataulutettu päivää niin että kukin vuorollaan pääsee tapaamaan henkilökohtaisesti kirurgin,  ravitsemusterapeutin, sairaanhoitajan, ym.
Kirurgin kanssa mm. pohditaan leikkausvaihtoehtoja ja sovitaan jo alustava leikkauspäivä. Ravitsemusterapeutti ohjeistaa ENE-dieettiin ja sairaanhoitaja haastattelee tupakan/alkon käytöstä jne. Ryhmän kanssa kävimme yhteislounaalla, jossa opetellaan syömään pienen pieni annos ruokaa huolellisesti pureksien. Tällä demonstroidaan konkreettisesti leikkauksen jälkeistä elämää syömisten kannalta. Kävimme myös fysioterapeutin vastaanotolla joka kertoi meille liikunnasta ja ohjeisti pulloon puhallukset sekä sängystä ylösnousun sekä sänkyynmenon kyljen kautta.

Päivä oli hyvin pitkä, lippua ja lappua sekä infoa tuli joka suunnasta niin, että pää oli aivan pyörällä kun kotiin pääsin. Seuraavaksi odottelin vain neljän viikon ene-dieetin alkamista ja yritin pitää painon kaikin keinoin kurissa ettei se lähde nousemaan.

Leikkaustavaksi minulle valikoitui Sleeve. Olin aijemmin opiskellut paljon eri leikkaustavoista, niiden hyvistä ja huonoista puolista jne. Itselleni kavennusleikkaus eli sleeve tuntui parhaimmalta ratkaisulta ja ehdotin sitä kirurgilleni. Hänen mielestään se oli tapauksessani hyvä ratkaisu ja siihen päädyttiin.