Elämäni tärkein viiva!

Sleeve-leikkauksesta tulee pian 8kk, painoa pudonnut nyt 24,3kg.

(ennen leikkausta -19kg)

Yhteensä siis 43,4kg pudonnut!

Painan tällähetkellä 94,8kg.

Ylipainoa vielä on mutta lähestyn kokoajan tervettä tavoitepainoani, hitaasti mutta varmasti! 😊

Tai no, 

en tiedä kuinka pitkään tässä enää laihdutaan koska tein muutama päivä sitten elämäni ensimäisen positiivisen raskaustestin!! 😍😍😍😍

En ole tähän blogiin asiasta paljoa kertonut, mutta olemme yrittäneet lasta jo monia vuosia ennen leikkausta. Kävimme rankoissa lapsettomuushoidoissa eivätkä ne koskaan tuottaneet tulosta.

Pettymys ja henkinen tuska oli silloin valtavan suurta. Kaiken lisäksi sain tietää sairastavani eräänlaista hormonihäiriötä (PCOS), jonka takia raskautuminen on entistä vaikeampaa.

Runsas, sairaalloinen ylipainoni oli tietenkin yksi niistä syistä miksi raskaus ei onnistunut silloin. Kävin yksityisellä lapsettomuushoidoissa kun liian korkean BMI:ni vuoksi en päässyt julkisen puolen hoitoihin. Lääkäreiden antama ennuste raskautumiseen oli silloin erittäin huono.

Syy, miksi hakeuduin lihavuusleikkaukseen oli ennenkaikkea raskautuminen. PCOS vaikeuttaa huomattavasti myös laihtumista, enkä olisi luultavasti koskaan pystynyt laihduttamaan näin paljoa omin voimin. Hain apua lihavuusleikkauksesta.

Leikkauksen jälkeen ei saisi ensimäiseen vuoteen raskautua, koska elimistö vaatii aikansa parantuakseen niin suuresta leikkauksesta. Elämäntapamuutos on sen jälkeen myös todella valtava, että kyllä se aikaa vaan vaatii.  Ensimäisen vuoden aikana leikkauksesta tapahtuu kaikista radikaalein laihtuminen, kunnes se hidastuu tai jopa pysähtyy. Sikiölle ei välttämättä riitä tarpeeksi ravinto-aineita ja siksi liian aikaiseen raskautumiseen liittyy myös tiettyjä riskejä. Esimerkiksi vakavat puutostilat tärkeissä vitamiineissa ja hivenaineissa joko minulla tai vauvalla tai molemmilla.

Tottakai tiesin ja ymmärsin asian vakavuuden ja päätimmekin mieheni kanssa, että nyt pidetään vähintään se vuoden tauko yrittämisestä. Tämä raskaus olikin "puolivahinko". Epäsäännöllisen kuukautiskiertoni takia tiedän, etten voi koskaan luotettavasti laskea ns. "varmoja päiviä". Mutta koska kiertoni oli alkanut pikkuhiljaa tasaantumaan, pystyin jo suurinpiirtein tietämään ovulaation ajankohdan... paitsi nyt, kun se tulikin kolme päivää myöhemmin..

Yllätys oli todella suuri,
enkä pysty vieläkään käsittämään tätä todeksi. 💖


Soitin eilen sleeve-leikkauksen tehneelle kirurgille asiasta. Jännitin hieman hänen reaktiotaan, koska on ollut monesti puhetta siitä, että ehkäisystä on pidettävä huoli. Lääkäri tiesi jo ennen leikkausta, että olemme yrittäneet lasta jo pitkään ja sitä suuremmalla syyllä hän kielsi yrittämästä ennenkuin siihen saadaan lupa. Ajattelin ettei hän ainakaan kovin riemusta pomppisi tämän kuullessaan. Vaan toisin kävi, kirurgi oli todella iloinen ja onnitteli kovasti! Sanoi, ettei ole mitään estettä leikkauksen osalta ainakaan viedä raskaus loppuun asti. Vitamiini arvoja seurataan nyt tiehämmin puutostilojen varalta mutta muuten ei ole mitään! HUH! Kyllä helpotti kuulla!😄

Tämmöstä tänään, elämä muuttui yhdessä hetkessä taas aika paljon.
Kumpa kaikki menisi hyvin nyt loppuun asti! 💝😇

7 kk leikkauksesta

Tämänhetkinen paino 96,6kg! 

Tänään 7kk leikkauksesta ja -22,5kg! 💪
Ennen leikkausta -19kg.

Painokäyrä näyttää kyllä aikamoiselta vuoristoradalta! Ensin saattaa pudota viikossa 1-3kg sitten se nousee 1-2kg kunnes taas romahtaa. Välillä tulee "jumikausia", jolloin paino ei liiku juuri mihinkään suuntaan vaikka tekisi mitä. Jumit saattaa kestää viikosta kuukauteenkin, mutta onneksi suunta on silti oikea 😇

Vaatekaappini ihan huutaa jo uudistamista. Kaikki entiset vaatteeni roikkuvat päälläni kuin jätesäkit! Nykyään voin ostaa muodikkaita vaatteita ihan "tavallisista" vaateliikkeistä, kun ennen olen käyttänyt paljon nettikauppoja kokoni vuoksi. 

Vaikka vaatteet kertovat, että olen reippaasti pienentynyt, en siltikään näe muutosta peilistä. Toisaalta se on kovin surullista. Voinko koskaan kulkea ylpeänä itsestäni/saavutuksestani, leuka pystyssä, tuntematta huonoa itsetuntoa sekä häpeää koostani? Pystynkö koskaan tuntemaan itseäni naiselliseksi tai kauniiksi? Seuraako vääristynyt peilikuvani minua ikuisesti?

Tässä sen vain huomaa miten suuren henkisen arven lihavuuteni minuun on jättänyt. Kun on oppinut inhoamaan itseään, omaa peilikuvaansa, kokoaan.. lähes kaikkea itsessään. Tottunut olemaan arvostelujen, naurujen ja katseiden kohteena. Yhtäkkiä kaikki onkin toisin. Yhtäkkiä pitäisikin olla ylpeä itsestään, yhtäkkiä saankin positiivista huomiota, minua ihaillaan ja jopa kadehditaan. 😳

Näin suureen elämänmuutokseen liittyy väistämättä niin hyviä kuin huonojakin asioita. Minäkuvan uudelleen muokkaaminen on varmasti se suurin työ itsensä kanssa. Miten oppia hyväksymään itsensä juuri tällaisena kuin nyt on ja näkemään itsensä peilistä todellisin silmin, eikä vanhan muistikuvan harhauttamana.

Ennen & Nyt

138kg                               99.6kg

Kuvien välillä 2 vuotta ja 5 kuukautta.

Vanhoja kuvia katsoessani päätökseni juurtuu yhä vain syvemmälle minuun;
Ei enää KOSKAAN noihin mittoihin!

3 Kuukautta leikkuusta

Liikunnan avulla painoni on pysynyt laskusuuntaisena, 

-11,4kg pudonnut leikkuun jälkeen. 😊

Tänään vilahti taas uusi numero puntarissa, jota en ole nähnyt vuosiin nimittäin 

107,7 kg! Ei vaan voi olla kuin tyytyväinen.

Olen orjallisesti noudattanut itse itselleni asetettua tavoitetta, eli kuntopyöräillä vähintään kahdesti viikossa tunnin ajan. Tänään korvasin 15minuuttia pyöräilystä crosstreinerilla, se on kyllä älyttömän tehokasta liikuntaa jossa koko kroppa tekee työtä. Kyllä on olokin taas sen mukanen, että jotain on tehty.. jalatkin aivan tärisi kun hyppäsin crosstreinerin päältä pois 💪😅

Oma pieni haaveeni ja tavoitteeni olisi mahtua ensi kesällä johonkin 

ihanaan, nättiin mekkoon, jonka pukisin siskoni häihin. 😉

En ole (sattuneesta syystä) koskaan, siis koskaan ollut mikään mekko ihminen, mutta kaikkea se laihtuminen vaan näköjään saa aikaan. Ihankuin naiseuteni olisi pikkuhiljaa heräämässä vuosien talviuniltaan! 😂

Mielen harmautta

Onkohan minuun iskenyt perinteinen syysmasennus vai johtuuko tämä alakuloisuus leikkauksen tuomista muutoksista? En tiedä, mutta jo toista viikkoa mieli ollut maassa. Mikään ei kiinnosta, ei tuota iloa, ei nautintoa.. ei yhtään mitään. Mieli on niin harmaa. Haluan olla vaan yksin. En tiedä onko kenties hormonitoimintani niin sekaisin laihtumisen ja leikkauksen myötä, että sekin vaikuttaa tähän kaikkeen...?

Viimeiset viisi päivää on mennyt hyvin närästyksen suhteen, olo on ollut oikeastaan aika normaali. Nyt sitten näköjään taas huonompi päivä vuorostaan. Rintalastan alla tuntuu taas melko voimakasta pistoa silloin tällöin, vatsa ollut sekaisin ja kipeä. Sekin vetää mielen alakuloiseksi kun olo on jatkuvasti niin kovin vaihteleva.

Huomaan myös stressaavani painosta. Jumitettu on nyt jo kolmatta viikkoa eikä liikunnallakaan mitään vaikutusta. Vaikka aijemmassa postauksessani sanoinkin olevani tyytyväinen hitaaseen painon laskuun niin olisi se nyt silti kiva nähdä edes JOTAIN tulosta kolmen viikon aikana. Pääsenköhän koskaan kaksinumeroisiin lukuihin edes. Itse olisin tyytyväinen jos painaisin 80kg. Olisinhan silloinkin vielä lievästi ylipainoinen mutta se riittäisi minulle. 

Jaahas, kai se on töihin taas tästä lähdettävä. Oli vain pakottava tarve tulla hetkeksi purkaa ajatuksia tänne.. 

8 Viikkoa

Painoa pudonnut nyt leikkausaamusta 8,5kg.

Hitaasti mutta varmasti 👍

Oikeastaan se on vain hyvä, että paino putoaa näin hitaasti. Ei vain siksi, että se on terveellisempää keholle vaan myös, koska psyyke pysyy paremmin mukana projektissa. Pystyy sopeutumaan paremmin henkisesti kehon ja ulkonäön muutoksiin. 

Ruokaa ei erityisesti tee mieli, sehän oli toki yksi leikkauksen tarkoituksistakin. Operaation aikana poistetaan myös suurin osa vatsalaukun seinämässä olevista nälkähormoneista, jotka aiheuttavat ruokahalua ja mielitekoja. Joten on ihan järkeenkäypää ettei ruokaa tee mieli. Tunnen vatsassani vain tyhjyyden tunteen aina välillä, kelloa kytäten tiedän milloin olisi hyvä taas syödä jotakin. Nälkätuntemusta vain on vaikea erottaa närästyksestä enkä oikein edes tiedä, tunnenko nälkää vai närästystä...
Syön edelleen 40mg:sta Somacia mutta ajoittain joudun turvautumaan jopa 80mg:een eikä aina tunnu helpottavan sekään. Tunnen kuinka vatsahapot porisee mahassa kuin kiehuva vesikattila ja rintalastan alla tuntuu välillä kovaa pistävää kipua. Syömisen jälkeen kipu yltyy ja olo on tosi tukala. Ruokasoodalla olen toistaiseksi saanut vatsan hieman rauhoitettua.
Ajattelin kokeeksi jättää kahvin pois jos syy närästykseen löytyisikin siitä ja tuntuu että olo on helpottunut parin päivän kahvittomuuden jälkeen
huomattavasti! 👍
Surullista vain, että suurena kahvin ystävänä se juoma taitaa tästä lähtien olla kiellettyjen listalla... 😔

Oireita aiheuttavia ruokia on esimerkiksi pasta, mutta riisi taas sopii ihan ok. Tulen todella täyteen ihan pienestäkin määrästä spagettia tai makaronia, lisäksi se tuntuu aiheuttavan jonkinlaista pientä dumping ilmiötäkin. Kummallista kyllä, ennen leikkausta en syönyt paljoa punaista lihaa, se tuntui jotenkin etovan, mutta nyt leikkuun jälkeen sitä tekee ajoittain mieli ja maistuu todella hyvältä. Ennen leikkausta join paljon maitoa ja käytin maitotuotteita runsaasti. Nyt leikkauksen jälkeen kaikki maitotuotteet paitsi juusto, maistuvat kamalalta jättäen suuhun hirveän maun. Ihan pakosta pitää yrittää juoda päivittäin vaikka edes vähän valion plus maitokaakaota, josta saisi kalsiumia ja proteiinia. Ajatella, ennen join kyseistä maitokaakaota litra tolkulla... Kananmunaa en ole hetkeen kokeillut, mutta sekin aiheutti aikaisemmin epämiellyttävän olon ja jonkinlaista kipuakin. Hiilihapolliset juomat tuntuvat epämiellyttäviltä mahassa mutta kyllä tuota sokeritonta energiajuomaa esimerkiksi pystyy vähän juomaan sillon tällön kunhan ensin ravistelee happoja pois. Viiniäkin on maisteltu, se tuntui käyvän päähän aika herkästi vaikken juonut kuin pienen tipan. 
Jonkin verran on makumuutoksia ruokien ja juomien suhteen tullut, mutta eniten harmittaa silti tuo kahvi.. 😕

Leikkaus tuo mukanaan kyllä kaikennäköistä. Se on suuri elämänmuutos johon liittyy paljon fyysisiä ja psyykkisiä juttuja, luopumista vanhoista tavoista ja uusien opettelua. Ei mikään helpoin tie todellakaan mutta uskon, että tähänkin pystyy kyllä sopeutumaan ajan kanssa.

5 viikkoa

Viisi viikkoa leikkauksesta. Vaikka vastoinkäymisiä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, niistä on silti selvitty. Elämä alkaa vihdoin näyttää taas valoisamman puolensa. Kipuja ei juurikaan enää ole ja vieroitusoireetkin on kurissa kun pikkuhiljaa tramalista vierottaudun.

Palasin töihin maanantaina. Olin niin onnellinen, että viimeinkin kaiken tämän  myllerryksen jälkeen alkaa arki! Se ihana harmaa ja tasainen arki, voi kuinka sitä olenkin kaivannut!

Töihinpaluu tuntui mukavalta, mutta se, mikä minua sielä odotti.. tuntui vähemmän mukavalta. Olin kertonut leikkauksestani työpaikallani ehkä noin viidelle ihmiselle, niille, joihin kuvittelin pystyväni luottamaan. Ihmettelin ekan päivän jälkeen, kun eräs vieraampi gollega, jolle en ole leikkuusta edes maininnut, tuli utelemaan vointiani operaatioon liittyen. Hyvin pian minulle selvisikin, että siis aivan koko laitos tiesi siitä!! Siivoojista, opiskelijoista ja aivan tuiki tuntemattomista lähtien, työpaikallani tiedettiin, että olin käynyt lihavuusleikkauksessa. Siitä puhuttiin minun läsnäollessani isolla porukalla sellaisten kuullen, jotka eivät vielä tienneet. Nöyryyttävää.. Nyt JOKAINEN haluaa kuulla ja tietää miten se meni ja kuinka olen toipunut, kyselevät vointiani ym. 

Tämä oli aivan valtava järkytys! En ole pystynyt kertomaan leikkauksesta monelle perheenjäsenellenikään, koska koen niin voimakasta häpeää asiasta. Pelkään joutuvani naurunalaiseksi, minua ahdistaa mitä muut ajattelevat asiasta... Monilla on ennakkoluuloja ja täysin vääriä käsityksiä lihavuusleikkauksesta. Jotkut ajattelevat sen olevan ns. "oikotie" onneen ja laihtumiseen, jotkut ajattelevat leikkauksen olevan ikäänkuin taikatemppu jonka jälkeen en enää koskaan lihoa... niinkuin työkaverinikin luulivat kunnes korjasin heidän käsityksensä. Ihmiset ovat NIIN tietämättömiä ja suht monilla tuntuu aina olevan se "joku tuttu" joka käynyt lihavuusleikkauksessa, laihtunut hirveesti ja lihonut vähintääkin samoihin mittoihin takaisin. Lihavuusleikkauksien maine on kärsinyt juuri näiden tarinoiden vuoksi melkoisesti. 

Pakko kyllä sanoa, että olen TODELLA pettynyt ja tyrmistynyt... Ne ihmiset joihin silloin uskalsin luottaa tässä asiassa, pettivät minut täysin. Nyt työpaikallani kytätään joka ikinen leivänmurunenkin jonka syön ja kysellään mitä muuta olen syönyt päivän aikana ja mitä minulla on levitteenä kaurakorppuni päällä ym. Pienen masuni vuoksi joudun syömään useammin varmaan kuin moni muu söisi ja se herättää huomiota.. olen yrittänyt syödä piilossa, salaa muilta.. Tuntuu kamalalta olla lihava, ja syödä jatkuvasti.. Tiedostanhan minä sen toki itse että syötävä on, mutta  muut varmaan miettii, että miten voin laihtua kun syön kokoajan. He eivät käsitä sitä miten pieniä määrät ovat. Lisäksi minua tuijotetaan enemmän päästä varpaisiin, että olenko laihtunut. Siis todella ahdistavaa.. 

Eihän ihmiset varmaankaan kauaa jaksa syömisiäni tarkkailla, onneksi, mutta aina on ne tietyt, jotka jaksaa. Valitettavasti. Minunkin työpaikallani sellaisia muutamia on. Tiedän, että pitäisi olla välittämättä toisten mielipiteistä ja ajatuksista, tiedän että ainoastaan minä itse tiedän parhaiten miten asiat on, muilla ei ole mitään merkitystä. Siitä huolimatta tuota ajatusta on niin kovin vaikea mahduttaa aina päähänsä. Koen silti, että minun luottamukseni on petetty ihan pahimman mahdollisen kerran. En ole vielä kerennyt käsittelemään edes omia ajatuksiani leikkaukseen liittyen niin nyt saan olla kokoajan kertomassa jotain jollekkin.. En todellakaan olisi koskaan halunnut tehdä tästä tällaista numeroa.. ja näin pienessä, juoruilevassa kylässä tietää pian varmasti ihan kaikki.. Itkettää, turhauttaa, raivostuttaa, hävettää... ja vituttaa.. miksi menin koskaan luottamaan kehenkään työpaikallani! 

Olisin toivonut, että saisin itse kertoa sitten kun olen siihen valmis ja selvitellyt ensin ajatuksia itseni kanssa. Mutta tää meni nyt näin.

Olihan töihinpaluussa edes se hyvä puoli, että liikunnan vuoksi paino tipahti yhtäkkiä reilu 3kg!! 😊

Tunteiden vuoristorata

Olen nyt reilu viikon totutellut syömään tavallisia pehmeitä kotiruokia. Aluksi syöminen aiheutti mahakipuja ja ilmaa jäi pahasti puristuksiin, mutta nyt on jo helpompaa kun osannut vähän hidastaa syömistahtia mutta opettelua sekin vielä vaatii. Lisäksi olen merkinnyt kaiken syömiseni ylös kännykkäsovellukseen, joka laskee päivän kalorit, proteiinit, hiilihydraatit, kuidut, rasvat ym. Ajattelin, että olisi tärkeää seurata vähän, että saisin edes lähelle suositusten kaikkia ravintoaineita ja etenkin proteiineja, sillä ne ovat tärkeimmät leikkauksen jälkeen.

En ole kuullut/lukenut juuri yhtään ihmisten negatiivisista tuntemuksista, jotka liittyisivät leikkauksen tuomaan valtavan elämänmuutoksen sopeutumiseen. En oikeastaan edes tiennyt sellasia tunteita/ajatuksia edes tulevan kun netissä aina vain hehkutettu kuinka onnellinen ja tyytyväinen on leikkaukseen, kaikki mennyt hyvin jne. Kai olin jotenkin liian hyväuskoinen ja hölmö, luulin sen olevan jotenkin vain automaattista, että leikkauksen jälkeen kokee vain ja ainoastaan positiivisia fiiliksiä, mutta väärässä olin. Nyt tiedän, ettei niistä vain haluta syystä tai toisesta puhua. Leikkauksen jälkeinen elämä on aivan liian kiilloteltua netissä, kaikkea ei vaan kannata uskoa.

Karu totuus on kuitenkin se, että varmasti jokainen käy leikkauksen jälkeen jossakin vaiheessa myös hyvin ahdistavia ja negatiivisiakin ajatuksia läpi. Koko kehossa on tapahtunut valtava muutos ja se vaikuttaa väkisinkin koko kroppaan, kuin myös korvien väliin. Lihavuusleikkaus aiheuttaa myös suuren psyykkisen kuormituksen, muutokset ovat valtavia ja ennenkaikkea pysyviä, lopullisia. Sanotaan, että lihavuusleikattu käy läpi jonkinlaisen surutyön syömisien ja entisen elämänsä suhteen leikkauksen jälkeen, joka on hyvinkin ymmärrettävää. 

Ei tällaiseen muutokseen pysty valmistautumaan psyykkisesti mitenkään etukäteen.

Eräs päivä tässä sain yhtäkkiä järkyttävän paniikkikohtauksen. En ole koskaan kokenut mitään tällaista ja tilanne säikäytti minut kyllä pahoin. Aamu oli alkanut aivan normaalisti, mies oli töissä ja minä yksin kissojen kanssa kotona. Kaikki oli hyvin kunnes yhtäkkiä minulle tuli valtavan huono olo, eikä se johtunut syömästäni ruoasta. Selkä valahti kylmänhikiseksi ja tuntui kuin jokin kuristaisi minua kaksin käsin kaulasta. Pala nousi kurkkuun niin voimakkaasti, että olisin tahtonut purskahtaa vain täyteen huutoitkuun. Yhtäkkiä vain tajusin, miten lopullista leikkaus oli, kuinka en enää koskaan pysty palaamaan "vanhaan elämääni", en pysty perumaan enään mitään. Mietin mitä helvettiä olin mennyt tekemään, minua kadutti suunnattomasti. Koin surua ja kiukkua yhtäaikaa. Ahdisti niin kovaa, etten voinut pysyä paikallani. Tuntui, että tukehtuisin. Paniikkia aiheutti myös se, etten ollut saanut täytettyä päivittäisiä proteiinien, kuitujen ja rasvojen tarvetta. Koin epäonnistuneeni täysin. Kaikenlisäksi ennen leikkausta ollut ene-dieetti aiheutti minulle edelleen suunnatonta vaikeutta ylittää 800 kaloria päivässä. Niinkuin aijemmassa postauksessanikin jo kerroin, että kalorien nousu yli tuon rajan tuntui ahdistavan paljolta. Aloin pelkäämään lihoamista ihan tosissani. 

Yritin soittaa vatsatautien polille mutta heidän puhelinpäivystyksensä oli sulkeutunut juuri minuutti sitten. Olin niin yksin ahdistukseni kanssa, minua pelotti se tilanne todella paljon. Päätin soittaa miehelleni töihin, hän osasi tukea ja kuunnella minua vaikeassa tilanteessa ja sai minut rauhoittumaan. 

Lähdin ulos hieman kävelemään ja samalla kävin hiljaista keskustelua itseni kanssa ja totesin, että eihän minulla täyttynyt koskaan vanhassakaan elämässäni kaikkia ravintoaineita läheskään joka päivä. Miten nyt sitten muka viikossa suuren leikkauksen jälkeen yhtäkkiä olisin oppinut syömään tasan tarkkaan oikein? Tämä on pitkä prosessi ja opittavaa on todella paljon, ei kukaan pysty sormia napsauttamalla muuttamaan kaikkea syömistään täydelliseksi tällaisen jälkeen, varsinkin kun annoskoot ovat niin pieniä. Mietin myös, mitä muka kaipasin vanhasta elämästäni... - En keksinyt yhtäkään asiaa, joten miksi tämmöinen paniikki?? Selvittelin ajatuksiani hetken ja totesin, että asioilla on kuitenkin aina tapana järjestyä. Niin on aina ollut ja tulee olemaan nyttenkin. Ajan kanssa opin varmasti syömään monipuolisesti joten ei hätää. Päätin heittää hetkeksi kalorien lasku sovelluksen romukoppaan ja keskittyä nyt vain toipumiseen ja syömään niitä ruokia jotka maistuvat, pyrkien kuitenkin proteiinipitoiseen ravintoon.

En todellakaan tarkoita, että jokaiselle leikatulle tulisi nyt joku kohtaus, vaan kerroin miten oma kroppani reagoi tähän kaikkeen. En uskoisi jos kuulisin, että näin ison muutoksen jälkeen kaikki on mennyt loistavasti ja mitään negatiivista ajatusta ei ole käynyt lähelläkään mielessä. Harvoin asiat ovat niin yksinkertaisia. Normaaliin paranemis- ja käsittelyprosessiin kuuluu erilaiset ajatukset ja reaktiot. Onhan tämä valtava hälytystila koko elimistölle, josta täydellinen toipuminen vie varmasti vuoden päivät ellei kauemminkin.

Opin ainakin sen, että itselleen pitää olla lempeä ja armollinen. Ei vaatia liikaa ja ottaa stressiä joka asiasta. Pitää antaa itselleen aikaa ja lupa kokea kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Se on ihan normaalia! 😊

Leikkauslähete

Ensimmäinen käynti sisätautipoliklinikalla syyskuussa 2016 lihavuusleikkaukseen liittyen. Painoin tuolloin 131,5kg.

Tapasin ensin hoitajan joka mittasi verenpaineen, pituuden, painon sekä vyötärön ympäryksen ja ohjasi sitten odotusaulaan, josta lääkäri pian kutsuisi vastaanotolle. Lääkäri haastatteli ja kyseli syömistottumuksista ym. Lopuksi hän ilmoitti, että lihavuusleikkaus lähetteen saamiseksi minun tulisi vielä laihduttaa noin 8-9 kg. Tottakai se oli pettymys ja tuntui pahalta, etten saanut lähetettä heti niinkuin olin olettanut. En tiedä tarkalleen miksi minua vaadittiin vielä laihduttamaan... arvioitiinko siinä kenties motivaatiotani suureen elämänmuutokseen vai olinko yksinkertaisesti liian iso jopa lihavuusleikkaukseen?
Jokatapauksessa sain uuden ajan neljän kuukauden päähän. Aloitin ene-dieetin omatoimisesti ja käytin ateriankorvikkeita. Paino putosi hyvin kunnes syystä tai toisesta ote lipsahti ja alkoi hieman taas nousta... Jouduin soittamaan keskussairaalaan, että antaisivat minulle hieman lisäaikaa laihduttamisen suhteen. Kontrolliaikani siirtyi reilu kahdella kuukaudella. Viimein sain taas itseäni niskasta kiinni ja aloitin paastoamisen uudelleen. Sisätautipolin aika koitti huhtikuussa 2017, olin saanut vaaditun 8kg pois, joten leikkauslähete tehtiin.
Olin helpottunut ja onnellinen.