Raskauden jälkeen

Onkin taas vierähtänyt tovi viime postauksesta, ollut aika paljon kaikkea elämässä viimeaikoina niin jäänyt tämä kirjoittelu vähemmälle. 

Tosiaan, vauva syntyi 22.12.2018. 

Vaikeuksia oli paljon mutta kirjoitan niistä sitten joskus tuonne toiseen blogiin (https://kaukainenunelma.blogspot.com/) kun aihekkin enempi suuntautuu sinne. 

Raskausaikana paino nousi kaikenkaikkiaan noin 11kg. Nyt 2,5 viikkoa synnytyksestä paino tippunut 13kg ja laskusuunnassa tuo näyttää kovasti olevan kokoajan. Toki tilanteeseen vaikuttaa osin sekin, etten ole sairaalasta kotiutumisen jälkeen juuri pystynyt syömään mitään. Vissiin joku hormonaalinen juttu?? Ei vaan ruoka ole yksinkertaisesti maistunut ja vähän väkipakolla joutunut pienesti syömään. Ehkä tää tästä tasoittuu ajan kanssa. 

Ihmeellistä kyllä, synnytyksen jälkeen en ole tarvinnut närästyslääkkeitä enää juuri yhtään! 😮 Muutaman kerran saattanut pari rennietä napata joinakin päivinä. Ennen raskauttahan en pärjännyt päivääkään ilman kunnollista lääkitystä ja pelkäsin närästyksen jäävän loppuelämän vaivaksi leikkauksen jälkeen. Raskausaikana ja etenkin loppuviikkoina närästys kasvoi ihan omiin svääreihinsä ja siitä polttelusta ei tullut loppua sitten millään! Lääkkeitä sai syödä kuin leipää ja aina vain kurkkua korvensi. Nyt sitten yhtäkkiä vaiva onkin helpottunut tyystin! Ihan ihmeellistä! 😄 

Synnytyksen jälkeen vatsa näyttää tosi oudolta, vatsalihaskalvot (vai mitkälie) pullottaa hassusti ylävatsasta ja alempana tuntuu roikkuvan suurimmalti osin vain löysää nahkaa 😄 Ihankuin tyhjä kenguru pussi olisi vattalla!
Kovasti odotan jo että saisi alkaa kunnolla treenailemaan. Raskausaikana kaikki ylimääräinen liikkuminen kiellettiin pitkäksi aikaa ja siinä välissä on kyllä lihakset päässy rapistumaan 😕 Mutta keholle pitää antaa oma rauhansa parantua ensin synnytyksestä ja aloittaa liikunta pikkuhiljaa. Kumpa ei nyt tulisi kovia pakkasia että pääsisi edes vauvan kanssa vaunuttelemaan!

Elämäni tärkein viiva!

Sleeve-leikkauksesta tulee pian 8kk, painoa pudonnut nyt 24,3kg.

(ennen leikkausta -19kg)

Yhteensä siis 43,4kg pudonnut!

Painan tällähetkellä 94,8kg.

Ylipainoa vielä on mutta lähestyn kokoajan tervettä tavoitepainoani, hitaasti mutta varmasti! 😊

Tai no, 

en tiedä kuinka pitkään tässä enää laihdutaan koska tein muutama päivä sitten elämäni ensimäisen positiivisen raskaustestin!! 😍😍😍😍

En ole tähän blogiin asiasta paljoa kertonut, mutta olemme yrittäneet lasta jo monia vuosia ennen leikkausta. Kävimme rankoissa lapsettomuushoidoissa eivätkä ne koskaan tuottaneet tulosta.

Pettymys ja henkinen tuska oli silloin valtavan suurta. Kaiken lisäksi sain tietää sairastavani eräänlaista hormonihäiriötä (PCOS), jonka takia raskautuminen on entistä vaikeampaa.

Runsas, sairaalloinen ylipainoni oli tietenkin yksi niistä syistä miksi raskaus ei onnistunut silloin. Kävin yksityisellä lapsettomuushoidoissa kun liian korkean BMI:ni vuoksi en päässyt julkisen puolen hoitoihin. Lääkäreiden antama ennuste raskautumiseen oli silloin erittäin huono.

Syy, miksi hakeuduin lihavuusleikkaukseen oli ennenkaikkea raskautuminen. PCOS vaikeuttaa huomattavasti myös laihtumista, enkä olisi luultavasti koskaan pystynyt laihduttamaan näin paljoa omin voimin. Hain apua lihavuusleikkauksesta.

Leikkauksen jälkeen ei saisi ensimäiseen vuoteen raskautua, koska elimistö vaatii aikansa parantuakseen niin suuresta leikkauksesta. Elämäntapamuutos on sen jälkeen myös todella valtava, että kyllä se aikaa vaan vaatii.  Ensimäisen vuoden aikana leikkauksesta tapahtuu kaikista radikaalein laihtuminen, kunnes se hidastuu tai jopa pysähtyy. Sikiölle ei välttämättä riitä tarpeeksi ravinto-aineita ja siksi liian aikaiseen raskautumiseen liittyy myös tiettyjä riskejä. Esimerkiksi vakavat puutostilat tärkeissä vitamiineissa ja hivenaineissa joko minulla tai vauvalla tai molemmilla.

Tottakai tiesin ja ymmärsin asian vakavuuden ja päätimmekin mieheni kanssa, että nyt pidetään vähintään se vuoden tauko yrittämisestä. Tämä raskaus olikin "puolivahinko". Epäsäännöllisen kuukautiskiertoni takia tiedän, etten voi koskaan luotettavasti laskea ns. "varmoja päiviä". Mutta koska kiertoni oli alkanut pikkuhiljaa tasaantumaan, pystyin jo suurinpiirtein tietämään ovulaation ajankohdan... paitsi nyt, kun se tulikin kolme päivää myöhemmin..

Yllätys oli todella suuri,
enkä pysty vieläkään käsittämään tätä todeksi. 💖


Soitin eilen sleeve-leikkauksen tehneelle kirurgille asiasta. Jännitin hieman hänen reaktiotaan, koska on ollut monesti puhetta siitä, että ehkäisystä on pidettävä huoli. Lääkäri tiesi jo ennen leikkausta, että olemme yrittäneet lasta jo pitkään ja sitä suuremmalla syyllä hän kielsi yrittämästä ennenkuin siihen saadaan lupa. Ajattelin ettei hän ainakaan kovin riemusta pomppisi tämän kuullessaan. Vaan toisin kävi, kirurgi oli todella iloinen ja onnitteli kovasti! Sanoi, ettei ole mitään estettä leikkauksen osalta ainakaan viedä raskaus loppuun asti. Vitamiini arvoja seurataan nyt tiehämmin puutostilojen varalta mutta muuten ei ole mitään! HUH! Kyllä helpotti kuulla!😄

Tämmöstä tänään, elämä muuttui yhdessä hetkessä taas aika paljon.
Kumpa kaikki menisi hyvin nyt loppuun asti! 💝😇

7 kk leikkauksesta

Tämänhetkinen paino 96,6kg! 

Tänään 7kk leikkauksesta ja -22,5kg! 💪
Ennen leikkausta -19kg.

Painokäyrä näyttää kyllä aikamoiselta vuoristoradalta! Ensin saattaa pudota viikossa 1-3kg sitten se nousee 1-2kg kunnes taas romahtaa. Välillä tulee "jumikausia", jolloin paino ei liiku juuri mihinkään suuntaan vaikka tekisi mitä. Jumit saattaa kestää viikosta kuukauteenkin, mutta onneksi suunta on silti oikea 😇

Vaatekaappini ihan huutaa jo uudistamista. Kaikki entiset vaatteeni roikkuvat päälläni kuin jätesäkit! Nykyään voin ostaa muodikkaita vaatteita ihan "tavallisista" vaateliikkeistä, kun ennen olen käyttänyt paljon nettikauppoja kokoni vuoksi. 

Vaikka vaatteet kertovat, että olen reippaasti pienentynyt, en siltikään näe muutosta peilistä. Toisaalta se on kovin surullista. Voinko koskaan kulkea ylpeänä itsestäni/saavutuksestani, leuka pystyssä, tuntematta huonoa itsetuntoa sekä häpeää koostani? Pystynkö koskaan tuntemaan itseäni naiselliseksi tai kauniiksi? Seuraako vääristynyt peilikuvani minua ikuisesti?

Tässä sen vain huomaa miten suuren henkisen arven lihavuuteni minuun on jättänyt. Kun on oppinut inhoamaan itseään, omaa peilikuvaansa, kokoaan.. lähes kaikkea itsessään. Tottunut olemaan arvostelujen, naurujen ja katseiden kohteena. Yhtäkkiä kaikki onkin toisin. Yhtäkkiä pitäisikin olla ylpeä itsestään, yhtäkkiä saankin positiivista huomiota, minua ihaillaan ja jopa kadehditaan. 😳

Näin suureen elämänmuutokseen liittyy väistämättä niin hyviä kuin huonojakin asioita. Minäkuvan uudelleen muokkaaminen on varmasti se suurin työ itsensä kanssa. Miten oppia hyväksymään itsensä juuri tällaisena kuin nyt on ja näkemään itsensä peilistä todellisin silmin, eikä vanhan muistikuvan harhauttamana.

Puoli vuotta leikkauksesta

Tänään tulee tasan puoli vuotta Sleeve-leikkauksesta.

Kaksinumeroinen luku näyttäytyi jo vaa'alla mutta lyhyeen loppui sekin ilo, nimittäin painoni on noussut reilun kilon. En tiedä miten se on edes mahdollista kun olen pitänyt kalorit melko tiukilla viimepäivinä, joten sen ei todellakaan pitäisi nousta. Toisaalta...Stressaan tällä hetkellä painoani melko paljon ja tulihan viime viikon loppuna herkuteltuakin jonkin verran, että kyllähän niitä syitä löytyy... Naisena tietty myös kuukautiskierron eri vaiheet näkyy painossa herkästi.

Olkoon syy mikä hyvänsä se ei silti poista tätä armotonta vitutusta.

Ilmeisesti en pysty edes pysäyttämään painon nousua kun viimeisenä kolmena päivänä se on vain noussut vaikka eläisin päivät melkein täysin pelkällä nesteellä.
Ehkä olisi hyvä vain todeta että OLKOOT! Ei se paino stressaamalla laske, päinvastoin.
Jospa sitä heittäis "hanskat tiskiin" taas hetkeksi ja olla käymättä puntarilla nyt vähään aikaan. Paino elää tällä hetkellä ihan omaa eläämäänsä enkä pysty siihen vaikuttamaan niin suotta tässä kuluttaa aikaa murehtimiseen.

Sairaslomani umpisuolen lisäkkeen leikkauksesta on päättynyt ja palaan tänään töihin. Viisi yötä, kaksi vapaata, kuusi yötä, neljä vapaata jne... Ehkäpä työhönpaluu auttaisi saamaan painon takaisin laskusuuntaiseksi kun sielä tulee liikuttua monia kilometrejä yön aikana. Joskus mukana ollut askelmittari väitti, että liikuin yhden yövuoron aikana 8km. Tämäkin kyseinen yö oli vielä sellainen ettei hälytyksiä tms. "ylimääräistä" silloin tullut.

Olisi ollut hienoa viettää tätä puolivuotis päivää ylpeänä itsestään, että on päässyt vihdoin alle sadan kilon mutta ei auta...tää meni nyt näin... 😞

UPEA SAAVUTUS

Kyllä nyt on postauksen paikka!

En edes muista millon, ehkä 10 vuotta sitten....

PAINOIN ALLE 100KG!!

Nyt on se suuri hetki koittanut, jota en uskonut koskaan tapahtuvan.

Aamupaino tänään 99.4kg!!!

Olen aivan ihmeissäni! Vaikea edes uskoa tätä! Niin monta kertaa, niin monta vuotta, olen yrittänyt, epäonnistunut, luovuttanut ja taas yrittänyt.. NYT se on vihdoin todellista! Olen todella ylpeä itsestäni, tätä tunnetta on vaikea edes kuvailla! 🙈 

Olen sanaton. Uskomatonta! 

Olin niin varma etten pääsisi koskaan alle sadan kilon, jopa tän leikkauksen jälkeenkin on ollut usko välillä todella koetuksella laihtumisen suhteen mutta kyllä, nyt se on totta! 

Olen laihduttanut nyt kaikenkaikkiaan -39kg! 

Ennen leikkausta sain kahden vuoden aikana, sisältäen leikkausta edeltävän ENE:n -19kg,

ja nyt leikkuun jälkeen (5kk 3viikkoa) -20kg!

HUHHUH mikä määrä! 🙀

Katselin eilen vanhoja valokuvia itsestäni, jolloin olin paljon painavempi ja osa kuvista oli aikaa kun olin lihavimmillani... Vaikken peilistä eroa entiseen huomaakkaan niin kuvista kyllä. Nuo muistot aiheutti minulle ihan suunnatonta häpeää mutta myös jollain tavalla sääliä. Säälin itseäni kuinka olin päästänyt itseni tuollaiseen kuntoon, ulkokuorestani näkyi kilometrien päähän, etten voinut kovin hyvin...

Silloin minua suututti todella paljon muiden ihmisten vihjailut, huomautukset ja kaikenmaailman neuvot laihdutuksesta sekä oikeanlaisesta ruokavaliosta, ihan niinkuin en itse asiaa tiedostaisi ollenkaan tai tietäisi ravinnosta ylipäätään mitään. Väitän tietäväni enemmän terveellisestä ruokavaliosta kuin yksikään kaverini tai perheenjäseneni yhteensä! Eihän se silloin tietenkään vaikuttanut siltä, koska olin niin isokokoinen mutta tietäisipä vaan miten paljon olen lukenut terveellisestä ravinnosta ja erilaisista dieeteistä ym. Ja kuinka monesti olen yrittänyt laihduttaa. Voisi melkein sanoa, että lähes koko elämäni on ollut yhtä laihduttamista. 

Läheiseni olivat kai aidosti huolissaan minusta ja terveydestäni. Vaikka osa oli niitä, jotka halusivat vain kustannuksellani pönkittää omaa egoaan ja tuntea ylemmyyden tunnetta, tuntea olevansa niin täydellisyyden huippu. Minä olin heille vain esimerkki ja malli siitä millaiseksi he eivät ikinä itseään päästäisi. Minä olin heidän silmissään luuseri, ällöttävä ja rasvaisia ruokia mässäilevä, sohvalla makaava läski. Tyhmäkin vielä kaikenlisäksi kun ei tiedä miten syödä terveellisesti.

Joidenkin ihmisten katseestakin jo pystyi näkemään heidän ajatuksensa minusta. 

Tiedän, ettei minun tarvitse, enkä jaksaisikaan selitellä tai puolustella elämäntapaani kenellekkään. Mutta ainakin omalta osaltani tiedän, ettei lihavuus aina synny vain omista vääristä ruokavalinnoista tai liikkumattomuudesta. Usein lihavuuden taustalla on jokin syy/sairaus. Minulla se on hormonihäiriöni, parantumaton sairauteni, joka oli hyvää vauhtia tuhoamassa minut ja unelmani. 

Aina se ei vaan ole niin yksinkertaista kuin monet kuvittelevat. 

Monien ihmisten loukkaavat kommentit ja kohtelu jättivät minuun syviä haavoja, enkä koskaan unohda sitä millaista oli olla ihmisten pilkan kohde lihavuuteni takia. 

Nyt tämän laihtumisen myötä koen, että olen jollain tavalla tullut näkyvämmäksi. Kaventumiseni on kerännyt paljon huomiota ja positiivisia kommentteja, ihmettelyä ja ihailua. Tuntuuhan se kieltämättä hyvälle mutta toisinaan se myös ahdistaa. Laihtumistani vahditaan/tarkkaillaan, pudotettuja kilomääriä kysellään usein ja jopa syömisiäni tutkitaan tarkasti. Minua katsotaan arvostelevasti päästä varpaisiin olenko yhtään viimenäkemästä kaventunut ja kysellään vaatekokoa. Se luo kieltämättä paineita joskus hyvinkin paljon. Monet ihmiset ovat niin pinnallisia, että oikein ällöttää! 

Eihän tämä matka mikään helppo ole ollut mutta en sitä odottanutkaan. En kuitenkaan ajatellut joutuvani kärsimään näin paljon leikkauksen aiheuttamista vaivoista (kuten esim. närästyksestä), ja se on tullut hieman yllätyksenä. Silti, ilman tätä Sleeve-leikkausta en olisi tätä hetkeä luultavasti koskaan päässyt kokemaan. Leikkaus on auttanut minua todella paljon ja uskon, että se oli minulle juuri oikea ratkaisu. Se oli minun pelastukseni, mahdollisuuteni saavuttaa tärkeimmän haaveeni tulevaisuudessa, että saisimme lapsen/lapsia. 

Omaan painotavoitteeseeni on vielä matkaa, mutta uskon nyt, että pystyn siihen ja vielä joskus näen sen lukeman puntarilla. 70-75kg olisi normaalipainoni. Tottakai olisi upeaa päästä siihen lukemaan mutta itse olisin oikein tyytyväinen jos painaisin 80kg ja siihen ainakin kovasti pyrin. 

Jokatapauksessa, tänään on minun suuri päiväni ja voin todella olla ylpeä itsestäni!

Minä onnistuin, minä todella tein sen! 😇💪

It's hard to be a sleeveleikattu...

Ei oo helppoa ei. 

Painoa pudonnut nyt noin 15kg, painan tällähetkellä 104,4kg. En ole jaksanut liikkua pitkään aikaan, mitä nyt pihaa kolannut pari kertaa.. enkä ole paljoa piitannut syömisistäkään. Todella huono omatunto painanut mieltä jo pitkän aikaa kun ei vaan saa itseään liikkeelle. Hyödyntäis edes tän leikkauksen nyt vielä kun se on mahdollista. Ensimäisen vuoden jälkeen laihtuminen yleensä tyssää, joten nyt jos koskaan pitäisi riepotella itteään niskasta ja tehdä kaikkensa tän laihtumisen eteen. 

Paljon on toki tekosyitä mutta mulla toi yötyö verottaa kyllä todella paljon. Ei vaan  yksinkertaisesti jaksa. Keho huutaa lepoa ja unta pitkien yövuoroputkien jälkeen. Kaikki ne 2-3 vapaata menee pääosin nukkumiseen ja arkiasioiden hoitamiseen. Yövuoron päätteeksi oon jo niin väsyksissä, etten jaksa polkea kuntopyörää, aivot käy kuitenkin vielä kierroksilla työasioista pitkälle aamupäivään ja meenkin nukkumaan usein vasta 10-11 aikaan, aijemmin en saa unta. Sitten pitäisi saada nukuttua vähintään 6-7 tuntia, illalla kaikki aika menee taas töihin valmistautumiseen. Ei vaan kertakaikkiaan pysty repimään itteään yhtään enempää, mutta silti huono omatunto painaa. Menee kaikki leikkauksen hyödyt multa ihan ohi..

En tiedä, tuntuu, etten edes loppujenlopuksi paljoa pysty itse painon putoamiseen vaikuttamaankaan, se putoaa todella hitaasti jos ollenkaan liikuin sitten tai en. Syömisilläkään ei näytä olevan juuri mitään vaikutusta vaikka "paastoaisin" muutaman päivän niin siltikään ei muutosta tapahdu mihinkään suuntaan. On tää sitten vaikeeta!

Kirurgilta sain käskyn mennä vatsalaukun tähystykseen tän jatkuvan närästyksen takia. Mun ehtona lihavuusleikkaukselle oli se, ettei mua tähystetä... muuten en olis koko leikkaukseen edes haukeutunut. Pelkään sitä toimenpidettä niin sairaasti... ja nyt se on edessä kumminkin. Täälläpäin oli tähystystoimenpiteet lopetettu juuri puoltavuotta aijemmin kun mut leikattiin. Nykyään täällä tehdään tähystys leikkaukseen tulevalle vain, jos olisi epäilystä esim. helikobakteerista tms. Pääsin pälkähästä silloin, mutta nyt joudun kohtaamaan mun pahimman pelkoni jokatapauksessa.

Tähystys on ensi viikolla. Oon yrittänyt vaan olla ajattelematta sitä mahdollisimman paljon. Eniten pelottaa se itse toimenpide, mulla on niin herkkä oksennusrefleksi ja alan hyperventiloimaan tosi herkästi muutenkin. Pelkään, että menen paniikkiin ja se tunne, että tukehtuis siihen letkuun on kammottava jo ajatuksenakin. 

Tiedän, ettei rauhoittavaa esilääkitystä saa ainakaan täällä kovinkaan helpolla ja en jaksa alkaa vaatimaan, joten vetäsen parit opamoxit naamariin jo kotona, että pystyn edes menemään siihen toimenpiteeseen. 

Pelottaa myös ne tulokset... toisaalta olisi hyvä jos närästykselle löytyisi joku järkevä selitys tai syy johon vain saisi jonkun lääkkeen ja sitten vaiva paranisi. Jos selvää syytä ei löydy niin onhan se toisaalta hyvä, että tietää kaiken olevan tuolla sisäelimissä kunnossa mutta silloin saisi pelätä että paraneeko tämä närästys ollenkaan.

Kirurgi puhui myös, että jos tämä ei ala pikkuhiljaa itsellään paranemaan ensimäisen vuoden aikana leikkauksesta niin saatetaan harkita jopa sleeve leikkauksen muuttamista ohitusleikkaukseksi, koska hänen mukaansa ohitusleikkaus poistaisi närästyksen. Ohitusleikkaus on  paljon riskialttiimpi operaatio ja komplikaatioita voi tulla vielä vuosienkin päästä. Lisäksi suolitukosriski on suurempi ja ohituksesta seuraa vakavemmat imeytymishäiriöt kuin sleevessä. Sitäpaitsi, ihan yhtälailla ohitusleikatutkin potevat närästystä siinä missä sleeve leikatutkin, ei se ole välttämättä mikään ratkaisu tähän ongelmaan.

Vaikka tilanteeni on vaikea, en halua enää yhtäkään leikkausta. Tästäkin toipuminen vienyt todella kauan, on ollut paljon mutkia ja vaikeuksia matkassa joten ei... minulle ei tehdä enää yhtäkään operaatiota! Tiedän, ettei närästyslääkkeitäkään saisi syödä loputtomiin niiden aiheuttaman mahasyöpäriskin ja imeytymishäiriöiden vuoksi, mutta siitä olen varma etten ohitukseen koskaan tule suostumaan. Mielummin lääkkeet kuin leikkaus. On ollut jo ihan riittävästi murhetta tässäkin leikkauksessa.

Onneksi olen nyt jo jonkin aikaa pärjännyt yhdellä 40mg somacilla, kun aijemmin sai vedellä välillä kourallisen närästyslääkkeitä nassuun ja siltikin kurkkua poltteli. Siltikään en ole pystynyt vielä vuorokauttakaan olemaan ilman somacia leikkauksen jälkeen ja siitä onkin jo reilu 4kk. Olen kuitenkin tyytyväinen että pärjään jo edes yhdellä tabletilla, ehkä jotakin, edes pientä "parannusta" olisi tapahtunut?

Noh, toivottavasti selviän siitä tähystyksestä ja ettei se olisi ihan niin paha kuin mitä päässäni kuvittelen. Pyrin vain keskittymään nenän kautta hengittämiseen ja koitan ajatella jotakin rentouttavaa. Uskon, että tämän kokemuksen jälkeen 

olen taas jollakinlailla entistäkin vahvempi!  💪

Kuulumisia

Kävin kolmen kuukauden kontrolli verikokeissa ja ravitsemusterapeutin mukaan

veriarvoni ovat suorastaan ihanteelliset, vaikken olekaan muistanut syödä edes päivittäin määrättyjä vitamiineja... hyvä kun kerran viikossa muistaa ne ottaa. 

😳😁

Pitää oikeasti ruveta tsemppaamaan niiden vitskujen kanssa, ymmärrän toki, ettei niitä ole turhaan minulle määrätty. Puutostilat kehittyy pikkuhiljaa kuukausien jopa vuosien kuluessa ja niiden oireet voivat olla vakaviakin. 

Lisäksi ravitsemusterapeutti suositteli minulle pellavansiemen rouhetta 1rkl päivässä. Sillä turvaisin hyvien rasvojen päivittäisen saannin koska en tällähetkellä niitä ravinnostani riittävästi saa. Margariinin ja öljyn lisääminen ruokavaliooni saattaa aiheuttaa vaan kovempaa närästystä ja joudun sen takia jo muutenkin enempi katsomaan mitä suuhuni laitan. Närästys rajoittaa kyllä jonkin verran syömisiä ja etenkin tuota rasvan käyttöä.

Tein ennen ravitsemusterapeutille menoa kolmelta päivältä ruokapäiväkirjaa ja sen mukaan annoskokoni olivat kuulemma sopivat ja ruokavalintani oli muutamia pieniä herkkupaloja lukuunottamatta oikein hyviä. Olen stressanut erityisesti proteiinien saannista kun tiedän etten saa sitä määrättyä 80g päivässä juuri koskaan täyteen. Kuitenkin veriarvoistani näkyi proteiinien saannin olevan kohdallani juuri sopivaa. 

Närästys vaivastakin puhuttiin ja kerroin kuinka joudun edelleen päivittäin syömään somac 40mg:sta, joskus jopa kaksin tai kolminkertaisina annoksina ja päälle vielä gavisconit ja renniet eikä välttämättä sekään auta. Tästä voit siis päätellä miten älyttömän voimakkaasta närästyksestä ajoittain kärsin. Suurimmaksi osaksi on kuitenkin päiviä, että pärjään vuorokauden ihan yhdellä somacilla mutta jos tuo massu jostain hermostuu niin se tietää sitten kahden tai kolmen päivän helvetillisen polttelun ruokatorvessa ja kurkussa.

Ravitsemusterapeutti halusi konsultoida sairaanhoitajaa tästä asiasta, että olisiko syytä jutella ihan leikanneen kirurgin kanssa vaivastani. Niimpä minulle järkkääntyi ensi maanantaiksi soittoaika kirurgilleni ja voin hänen kanssa miettiä ratkaisua tai helpotusta ongelmaani. Toivottavasti siihen joku apu löytyisi, sillä on tää melkoisen kuluttava "sairaus".. 

Niin ja ihan selvennykseksi siis, että tämä närästys on tullut ihan leikkauksen myötä. Ennen leikkausta minua harvoin närästi ja siihenkin auttoi rennie ihan helposti mutta nyt tämän sleeve leikkauksen jälkeen närästys on puhjennut oikein kukkaansa. Se vain on ikävä totuus, että joillekkin leikatuista tämä vaiva saattaa jäädä pysyväksi, joillakin se voi helpottua tai parantua ajan myötä tai sitten ei. Harmillista kun muuten niin hyödyllinen leikkaus tuokin mukanaan tällaisen haittavaikutuksen niin ei se kivaa ole. 😞

Painoa on lähtenyt nyt -13,6kg. En ole nyt viikkoon yksinkertaisesti kerinnyt kuntopyöräilemään tai muutenkaan liikkumaan niin paino jopa vajaan kilon nyt  noussut.... Pitää kyllä pyrkiä järjestämään aikaa liikunnallekin. Että ei se paino vaan itsellänsä laske leikkauksen ansiosta, kyllä se vaatii edelleen sitä työtäkin.... Ainakin itse huomasin kun kuukauden paino jumitti ja heti kun lisäsi liikuntaa niin alkoi pudota. Nyt sama homma, en liiku niin paino junnaa paikallaan. Näin joulun alla on tullut vähän herkuteltuakin ja sekin näkyy kyllä samantien painossa... Pitäisi irrottautua taas joksikin aikaa tuosta makeasta... 😑

Jooh, seuraavat kontrolli verikokeet onkin sit vasta kun leikkauksesta tulee täyteen vuosi ja samalla on vuosikontrolli sisätautilääkärille sekä rav.terapeutillekin. 

Kyllä tuon leikkauksen jälkeen aika yksin saa loppujen lopuksi pärjätä. Ensimmäiset kontrollitkin on vasta kuukausien kuluttua leikkuusta. Itse olin ihan pulassa jo ekoina viikkoina ja soittelin useasti eri paikkoihin ja kyselin syömisistä ja kaikista kiputuntemuksista ym. Kyllä ainakin alkuun sais olla paljon tiheämmin kaikki seurannat ja kirurgin tapaamiset ja muut  koska kyseessä on valtava muutos niin henkisesti kuin fyysisestikin, joten kyllä siinä ihan tosissaan asiantuntijoiden neuvoja kaipaa. Mutta sitkeesti sitä on eteenpäin menty vaikka kuinka välillä horjuttais, periks ei anneta! 💪

3 Kuukautta leikkuusta

Liikunnan avulla painoni on pysynyt laskusuuntaisena, 

-11,4kg pudonnut leikkuun jälkeen. 😊

Tänään vilahti taas uusi numero puntarissa, jota en ole nähnyt vuosiin nimittäin 

107,7 kg! Ei vaan voi olla kuin tyytyväinen.

Olen orjallisesti noudattanut itse itselleni asetettua tavoitetta, eli kuntopyöräillä vähintään kahdesti viikossa tunnin ajan. Tänään korvasin 15minuuttia pyöräilystä crosstreinerilla, se on kyllä älyttömän tehokasta liikuntaa jossa koko kroppa tekee työtä. Kyllä on olokin taas sen mukanen, että jotain on tehty.. jalatkin aivan tärisi kun hyppäsin crosstreinerin päältä pois 💪😅

Oma pieni haaveeni ja tavoitteeni olisi mahtua ensi kesällä johonkin 

ihanaan, nättiin mekkoon, jonka pukisin siskoni häihin. 😉

En ole (sattuneesta syystä) koskaan, siis koskaan ollut mikään mekko ihminen, mutta kaikkea se laihtuminen vaan näköjään saa aikaan. Ihankuin naiseuteni olisi pikkuhiljaa heräämässä vuosien talviuniltaan! 😂

12 viikkoa leikkauksesta

Painoa pudonnut -10,3kg. Olen enää reilu 8kg päässä kaksinumeroisesta luvusta!!!! 😍

Kuukauden kestäneen jumin jälkeen paino lähti taas laskuun. Olen lisännyt hieman liikuntaa jolla voisin vähän boostata aineenvaihduntaa, tavoitteenani on kuntopyöräillä kahdesti viikossa tunnin ajan. En ole koskaan ollut mikään liikuja-tyyppi mutta jostainhan se pitää aloittaa. Töissä tulee kyllä kävelyä paljon mutta olen todennut ettei se enää vaan riitä painon putoamiseksi, kroppani tarvitsee myös hikiliikuntaa. Silloin tällöin käyn mieheni kanssa myös sauvakävelyllä. Ostin loppukesästä uudet sauvat joissa on 6kg jousivastus, tehostaa kyllä todella hyvin kävelyä! 

Närästys vaivaa on edelleen. Kahvia en ole juonut 4 viikkoon, se on ainakin yksi niistä jotka aiheuttaa mielettömän närästyksen. Silti sitä tekee jatkuvasti kauheasti mieli ja välillä ollut ihan hilkulla etten olisi kupillista juonut mutta toistaiseksi olen pystynyt pidättäytymään. Korvaan kahvini erilaisilla vitamiinivesillä joita on nyt markkinoilla hirveät määrät erilaisia, jotkut niistä sisältävät myös kofeiinia.

Muuten olo on ollut hyvä. Mitä nyt ajoittain masentaa kovastikkin mutta sekin saattaa johtua vain näistä toinen toistaan harmaammista päivistä ja raskaista, pitkistä yövuoroputkista, väsymyksestä ja vapaa-ajan puutteesta. Kuukautiset taas reilu viikon myöhässä, että jotenkin sekaisin tuo hormonitoimintakin tuntuu olevan. 

Tän kuun lopussa olis taas verikokeet, joista katsotaan ettei ole kehittynyt mitään puutostiloja leikkauksen myötä. En muista läheskään päivittäin syödä edes noita määrättyjä vitamiini tai kalsium tabletteja... Sitten on ravitsemusterapeutin ensimmäinen kontrolli, siis ensi kuussa vasta! Samalla on myös fysioterapeutin kontrolliaika, en kyllä tiedä miksi... kai se neuvoo liikunnasta jotakin..

Mutta eipä tässä sen ihmeempiä, ihanaa kun on joulu tulossa! Olen uppoutunut lempi harrastukseni pariin sillä jouluksi voi leipoa vaikka mitä! 😁

Muutoksia

Lueskelin aikaisempia tekstejäni ja huomasin kuinka vaihteleva oloni on ollut leikkuun jälkeen. On tullut erilaisia oireita ja tuntemuksia, sitten ne on helpottaneet/loppuneet ja tullut uusia taas tilalle.

Nyttenkin, se närästys josta viime postauksessani kerroin on helpottanut aika paljon kun jätin kahvin pois. Olo on ollut oikeastaan ihan hyvä nyt sen asian tiimoilta, käytänhän toki vielä somacia mutta nyt se yksi tabletti on riittänyt. Tästä huolimatta tunnen ajoittain tuossa rintalastan alla keskellä suht kovaa pistelyä ja kipu ei näköjään riipu siitä olenko syönyt vai en. Välillä voi olla päivä tai parikin ettei kipua tunnu, toisina päivinä taas sitä on enempi. En oikein tiedä mitä se on, toivottavasti menisi ohi niinkuin nuo kaikki muutkin aikasemmat vaivat ja tuntemukset.

Painoa on nyt 9 viikon aikana lähtenyt noin 9,5kg. Missään muussa en sitä huomaa kuin vaatteissa ja tuntuu että nekin huijaa. Ei vain millään tahdo uskoa, että entinen 54-56 koko on vaihtunut 46-48 kokoon! En edes muista sitä aikaa kun vaatekokoni alkoi nelosella. Jotenkin olen kokoajan ihan varma että kyseinen koko olisi mahtunut päälleni jo aijemminkin, en vain ole kokeillut tai että tietyt vaatemerkit on suunniteltu isommille joten en oikeasti ole laihtunut... Jokin minussa silti hyvin hiljaisesti muistuttaa, että koon 46 paita ei olisi päälleni mahtunut vielä muutama kuukausi sitten ja tiedän sisimmissäni sen olevan totta. Miten sitä onkaan niin hiton vaikeaa uskoa?!?!?

Tänäänkin.
Löysin kaupasta kivan paidan ja päätin lähteä sovittamaan sitä. Ajattelin "repästä" ja kokeilla sitten vaikka vaan itseni kiusaksi kokoa 48, olin varma ettei se mahtuisi, joten otin mukaan myös koon 50 vaikka sekin tuntui ihan liian pieneltä. Sovitin ensin kokoa 48 ja se oli minulle selvästi liian iso! En ollut uskoa silmiäni. Hain astetta pienemmän, koon 46 paidan. Se oli sopiva vaikkakin hieman reilu sekin! Se oli todella mykistävä hetki. Vieläkään en pysty uskomaan. Olen ihan satavarma että sen paidan mitoitus on vaan normaalia reilumpi...
Samoin viime viikonloppuna, kun käytiin intersportissa. En ole siis vuosikausiin ostanut sieltä muuta kuin kenkiä, koska mikään vaate ei ole mahtunut päälleni. Kappas vaan kun viime reissulta lähti mukaan koon 48 toppahousut..... Siis toppahousut, joita olen oikeasti metsästänyt jo monia vuosia löytämättä yhtä ainuttakaan sopivaa edes nettikaupoista...
Huhhuh, kyllä ihan sanattomaksi
vetää...😳

5 viikkoa

Viisi viikkoa leikkauksesta. Vaikka vastoinkäymisiä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, niistä on silti selvitty. Elämä alkaa vihdoin näyttää taas valoisamman puolensa. Kipuja ei juurikaan enää ole ja vieroitusoireetkin on kurissa kun pikkuhiljaa tramalista vierottaudun.

Palasin töihin maanantaina. Olin niin onnellinen, että viimeinkin kaiken tämän  myllerryksen jälkeen alkaa arki! Se ihana harmaa ja tasainen arki, voi kuinka sitä olenkin kaivannut!

Töihinpaluu tuntui mukavalta, mutta se, mikä minua sielä odotti.. tuntui vähemmän mukavalta. Olin kertonut leikkauksestani työpaikallani ehkä noin viidelle ihmiselle, niille, joihin kuvittelin pystyväni luottamaan. Ihmettelin ekan päivän jälkeen, kun eräs vieraampi gollega, jolle en ole leikkuusta edes maininnut, tuli utelemaan vointiani operaatioon liittyen. Hyvin pian minulle selvisikin, että siis aivan koko laitos tiesi siitä!! Siivoojista, opiskelijoista ja aivan tuiki tuntemattomista lähtien, työpaikallani tiedettiin, että olin käynyt lihavuusleikkauksessa. Siitä puhuttiin minun läsnäollessani isolla porukalla sellaisten kuullen, jotka eivät vielä tienneet. Nöyryyttävää.. Nyt JOKAINEN haluaa kuulla ja tietää miten se meni ja kuinka olen toipunut, kyselevät vointiani ym. 

Tämä oli aivan valtava järkytys! En ole pystynyt kertomaan leikkauksesta monelle perheenjäsenellenikään, koska koen niin voimakasta häpeää asiasta. Pelkään joutuvani naurunalaiseksi, minua ahdistaa mitä muut ajattelevat asiasta... Monilla on ennakkoluuloja ja täysin vääriä käsityksiä lihavuusleikkauksesta. Jotkut ajattelevat sen olevan ns. "oikotie" onneen ja laihtumiseen, jotkut ajattelevat leikkauksen olevan ikäänkuin taikatemppu jonka jälkeen en enää koskaan lihoa... niinkuin työkaverinikin luulivat kunnes korjasin heidän käsityksensä. Ihmiset ovat NIIN tietämättömiä ja suht monilla tuntuu aina olevan se "joku tuttu" joka käynyt lihavuusleikkauksessa, laihtunut hirveesti ja lihonut vähintääkin samoihin mittoihin takaisin. Lihavuusleikkauksien maine on kärsinyt juuri näiden tarinoiden vuoksi melkoisesti. 

Pakko kyllä sanoa, että olen TODELLA pettynyt ja tyrmistynyt... Ne ihmiset joihin silloin uskalsin luottaa tässä asiassa, pettivät minut täysin. Nyt työpaikallani kytätään joka ikinen leivänmurunenkin jonka syön ja kysellään mitä muuta olen syönyt päivän aikana ja mitä minulla on levitteenä kaurakorppuni päällä ym. Pienen masuni vuoksi joudun syömään useammin varmaan kuin moni muu söisi ja se herättää huomiota.. olen yrittänyt syödä piilossa, salaa muilta.. Tuntuu kamalalta olla lihava, ja syödä jatkuvasti.. Tiedostanhan minä sen toki itse että syötävä on, mutta  muut varmaan miettii, että miten voin laihtua kun syön kokoajan. He eivät käsitä sitä miten pieniä määrät ovat. Lisäksi minua tuijotetaan enemmän päästä varpaisiin, että olenko laihtunut. Siis todella ahdistavaa.. 

Eihän ihmiset varmaankaan kauaa jaksa syömisiäni tarkkailla, onneksi, mutta aina on ne tietyt, jotka jaksaa. Valitettavasti. Minunkin työpaikallani sellaisia muutamia on. Tiedän, että pitäisi olla välittämättä toisten mielipiteistä ja ajatuksista, tiedän että ainoastaan minä itse tiedän parhaiten miten asiat on, muilla ei ole mitään merkitystä. Siitä huolimatta tuota ajatusta on niin kovin vaikea mahduttaa aina päähänsä. Koen silti, että minun luottamukseni on petetty ihan pahimman mahdollisen kerran. En ole vielä kerennyt käsittelemään edes omia ajatuksiani leikkaukseen liittyen niin nyt saan olla kokoajan kertomassa jotain jollekkin.. En todellakaan olisi koskaan halunnut tehdä tästä tällaista numeroa.. ja näin pienessä, juoruilevassa kylässä tietää pian varmasti ihan kaikki.. Itkettää, turhauttaa, raivostuttaa, hävettää... ja vituttaa.. miksi menin koskaan luottamaan kehenkään työpaikallani! 

Olisin toivonut, että saisin itse kertoa sitten kun olen siihen valmis ja selvitellyt ensin ajatuksia itseni kanssa. Mutta tää meni nyt näin.

Olihan töihinpaluussa edes se hyvä puoli, että liikunnan vuoksi paino tipahti yhtäkkiä reilu 3kg!! 😊

Uusi takki

Kävin eilen pitkästä aikaa tavallisessa vaatekaupassa. Halusin ihan vain huvin vuoksi käydä sovittamassa takkeja, koska en ole pystynyt ostamaan sellaista tavallisesta vaateliikkeestä ainakaan viimeiseen 6-7 vuoteen. Vaikka joitain t-paitoja tai housuja olenkin vaateliikkeistä löytänyt niin takkeja en naisten puolelta ole ostanut vuosiin, eikä välillä edes miesten puolelta ole löytynyt kokoani. 

Kokeilin mieleistäni mustaa toppatakkia koossa 52. Ennen olen joutunut tilaamaan takkini aina netistä koossa 56-58. Ajattelin, ettei toivoakaan, että tämä mahtuisi päälleni. Hämmästykseni oli sanoinkuvailemattoman suurta kun koon 52 takki olikin minulle liian iso! En voinut uskoa sitä todeksi! Löysinkö minä juuri ihan tavallisesta vaatekaupasta naisten puolelta talvitakin, joka on minulle liian iso?!?! Kokeilin kokoa 50 ja se oli kuin minulle tehty. Olin kuin puulla päähän lyöty, en voinut uskoa että olen oikeasti kaventunut näin paljon. Kävin peilin edessä ja katsoin itseäni, takki sopi minulle valtavan hyvin. Mieheni pyysi sovittamaan vielä ihan testimielessä kokoa 48, se meni kiinni mutta oli melko tiukka vielä. Silti sekin "järkytti" todella paljon koska aikaisemmin tuo koko ei olisi IKINÄ ylettynyt edes kiinni, saati istunut mitenkään sopivasti edes hartioista.

Pakko se vain on uskoa... olen todellakin laihtunut vaikkei silmäni sitä aina myönnäkkään peilikuvaani katsoessa. Vaatteet ei valehtele ja missään merkissä ei varmasti mitat vaihtele noin radikaalisti. Siitä huolimatta oma mieli pyrkii väittämään muuta, ompas ristiriitaista! 😁  

Ensimmäinen viikko leikkauksen jälkeen

Kotiin lähdettyäni minulla oli kipuja vielä todella paljon mutta olin sitkeästi päättänyt vaan pärjätä niiden kanssa. Olin sairaalassa hyvin ahdistunut ja halusin sieltä vain pois niin pian kuin mahdollista. Pääasia, että juomat pysyivät sisällä, eikä pahoinvointia kovin paljoa enää ollut.

Ensimmäinen yö kotona meni aika huonosti. Heräsin klo. 3 taas karmivaan pahoinvointiin, olin varma että oksentelu alkaa jälleen. Join rauhallisesti vettä ja hieman mehukeittoa, kun olo vähän rauhoittui painuin takaisin nukkumaan. 

Ekat yöt kotona olivat todella vaikeita, uni ei meinannut tulla tai sitten heräilin jatkuvasti enkä tahtonut saada enää nukutuksi. Lisäksi kivut häiritsivät öitä aika paljon. Kyljellään nukkumisesta ei tule vieläkään mitään vaikka leikkauksesta onkin jo hieman reilu viikko. Oikeanpuolimmainen isoin leikkaushaava on edelleen todella kipeä, saa ihan tosissaan varoa tiettyjä liikkeitä kun sattuu niin kovasti. Soitin jo huolissani vatsatautien polille ja varmistin ettei kivut johdu mistään vakavammasta mutta sanoivat "kudoskireyden" olevan ihan normaalia ja että kipua saattaa tuntua vielä muutamia viikkojakin. Kunhan leikkaushaavat ei eritä/punoita tms. niin kaikki on hyvin. 

Ensimmäinen viikko minimasun kanssa on sujunut haavakivusta huolimatta todella upeasti. Mehukeitot, proteiinipirtelöt, puurot, mehut ja keitot alkavat vaan kyllästyttää jo todella kovasti. Nestemäisellä ruokavaliolla tulisi olla vielä viikko mutta monesti olen kuullut sanottavan, että sairaalan ohjeita pitäisi jokaisen itse soveltaa itselleen sopiviksi. Minun kroppani ainakin tuntuu himoitsevan jo niin paljon muutakin kuin pilliruokaa, joten olenkin nyt todella varovaisesti jo kokeillut pienesti muitakin ruokia, kuten pehmeää munakokkelia, kalakeittoa (jota en enää soseuttanut), kanakastiketta ja riisiä..ja on sitä maisteltu eilen jo fasupalaakin kun sattui kahvivieraita meillä käymään! 😁

Esimerkiksi tuon munakokkelin kohdalla jouduin luovuttamaan. Ekojen teelusikallisten jälkeen alkoi maha kurnuttamaan ja vääntämään sen verran ilkeästi, että päätin jättää tällä kertaa syömättä. Pitää kokeilla vaikka myöhemmin sitten ihan keitettyä kananmunaa kuinka sen kanssa käy.

Kyllä tässä on tosi paljon uuden opettelua ja oppimista! Nyt sen vasta pikkuhiljaa alkaa käsittämäänkin millainen työ tän ruokavalion suhteen on kun miettii, että joutuu käymään ihan kaiken uudestaan läpi, mikä sopii ja mikä ei. 

Ruokailuajat ja etenkin päivän rytmittäminen niiden mukaan tuntuu vaikeilta. Tietysti kun oikein koskaan ole niihin tottunutkaan entisessä "elämässäni". Silloin söin miten tykkäsin ja välillä ruokailuajat venyivät mahdottoman pitkiksi, jolloin nälkä oli aivan hillitön sitten illalla/yöllä. Nyt pitäisi syödä 2-3 tunnin välein, ettei tulisi huono olo.
Myöskään ruoan hidas nauttiminen ei ole kovin helppoa. Tulee todella herkästi syötyä liian nopeeseen tahtiin jolloin maha alkaa vääntämään ja kurisemaan. Desin annos lautasellani kerkeää myös jäähtymään nopeasti ja annosta saa olla jatkuvasti lämmittämässä. Turhauttavaa juosta kokoajan ruokapöydän ja mikron väliä. 

Nälkää tai janoa en ole tuntenut vaikka kalorimääräni päivän aikana onkin 500-600kcal, mutta silti kaikkia ruokia ja herkkuja tekee ajoittain mieli ihan hirveesti. Makuaistikin on kai jotenkin herkistynyt. Ennen tykkäsin juoda kevytmaitoa, nyt sen rasvaisuus suorastaan saa minut kukomaan.. Ennen tykkäsin banaanijugurtista ja pystyin sen kyllä syömään ongelmitta, nyt sen makeus ällöttää niin että ei tee mieli. Samoin kävi eilisten fasupalojenkin kanssa, liika makeus tekee etovan olon. Ennen en tykännyt mistään sokerittomista keinomakeutetuista tuotteista, nyt juuri ne maistuvat ihanan raikkailta ja kevyiltä.

Vaikka olenkin leikkauksen vuoksi kärsinyt hirveesti kivuista, en vaihtaisi tätä silti koskaan mihinkään. Tämä on minun uusi mahdollisuuteni elää onnellisempaa ja terveellisempää elämää ja otan tästä mahdollisuudesta kaiken irti! 🙂

Leikkauslähete

Ensimmäinen käynti sisätautipoliklinikalla syyskuussa 2016 lihavuusleikkaukseen liittyen. Painoin tuolloin 131,5kg.

Tapasin ensin hoitajan joka mittasi verenpaineen, pituuden, painon sekä vyötärön ympäryksen ja ohjasi sitten odotusaulaan, josta lääkäri pian kutsuisi vastaanotolle. Lääkäri haastatteli ja kyseli syömistottumuksista ym. Lopuksi hän ilmoitti, että lihavuusleikkaus lähetteen saamiseksi minun tulisi vielä laihduttaa noin 8-9 kg. Tottakai se oli pettymys ja tuntui pahalta, etten saanut lähetettä heti niinkuin olin olettanut. En tiedä tarkalleen miksi minua vaadittiin vielä laihduttamaan... arvioitiinko siinä kenties motivaatiotani suureen elämänmuutokseen vai olinko yksinkertaisesti liian iso jopa lihavuusleikkaukseen?
Jokatapauksessa sain uuden ajan neljän kuukauden päähän. Aloitin ene-dieetin omatoimisesti ja käytin ateriankorvikkeita. Paino putosi hyvin kunnes syystä tai toisesta ote lipsahti ja alkoi hieman taas nousta... Jouduin soittamaan keskussairaalaan, että antaisivat minulle hieman lisäaikaa laihduttamisen suhteen. Kontrolliaikani siirtyi reilu kahdella kuukaudella. Viimein sain taas itseäni niskasta kiinni ja aloitin paastoamisen uudelleen. Sisätautipolin aika koitti huhtikuussa 2017, olin saanut vaaditun 8kg pois, joten leikkauslähete tehtiin.
Olin helpottunut ja onnellinen.