Mielen harmautta

Onkohan minuun iskenyt perinteinen syysmasennus vai johtuuko tämä alakuloisuus leikkauksen tuomista muutoksista? En tiedä, mutta jo toista viikkoa mieli ollut maassa. Mikään ei kiinnosta, ei tuota iloa, ei nautintoa.. ei yhtään mitään. Mieli on niin harmaa. Haluan olla vaan yksin. En tiedä onko kenties hormonitoimintani niin sekaisin laihtumisen ja leikkauksen myötä, että sekin vaikuttaa tähän kaikkeen...?

Viimeiset viisi päivää on mennyt hyvin närästyksen suhteen, olo on ollut oikeastaan aika normaali. Nyt sitten näköjään taas huonompi päivä vuorostaan. Rintalastan alla tuntuu taas melko voimakasta pistoa silloin tällöin, vatsa ollut sekaisin ja kipeä. Sekin vetää mielen alakuloiseksi kun olo on jatkuvasti niin kovin vaihteleva.

Huomaan myös stressaavani painosta. Jumitettu on nyt jo kolmatta viikkoa eikä liikunnallakaan mitään vaikutusta. Vaikka aijemmassa postauksessani sanoinkin olevani tyytyväinen hitaaseen painon laskuun niin olisi se nyt silti kiva nähdä edes JOTAIN tulosta kolmen viikon aikana. Pääsenköhän koskaan kaksinumeroisiin lukuihin edes. Itse olisin tyytyväinen jos painaisin 80kg. Olisinhan silloinkin vielä lievästi ylipainoinen mutta se riittäisi minulle. 

Jaahas, kai se on töihin taas tästä lähdettävä. Oli vain pakottava tarve tulla hetkeksi purkaa ajatuksia tänne.. 

Muutoksia

Lueskelin aikaisempia tekstejäni ja huomasin kuinka vaihteleva oloni on ollut leikkuun jälkeen. On tullut erilaisia oireita ja tuntemuksia, sitten ne on helpottaneet/loppuneet ja tullut uusia taas tilalle.

Nyttenkin, se närästys josta viime postauksessani kerroin on helpottanut aika paljon kun jätin kahvin pois. Olo on ollut oikeastaan ihan hyvä nyt sen asian tiimoilta, käytänhän toki vielä somacia mutta nyt se yksi tabletti on riittänyt. Tästä huolimatta tunnen ajoittain tuossa rintalastan alla keskellä suht kovaa pistelyä ja kipu ei näköjään riipu siitä olenko syönyt vai en. Välillä voi olla päivä tai parikin ettei kipua tunnu, toisina päivinä taas sitä on enempi. En oikein tiedä mitä se on, toivottavasti menisi ohi niinkuin nuo kaikki muutkin aikasemmat vaivat ja tuntemukset.

Painoa on nyt 9 viikon aikana lähtenyt noin 9,5kg. Missään muussa en sitä huomaa kuin vaatteissa ja tuntuu että nekin huijaa. Ei vain millään tahdo uskoa, että entinen 54-56 koko on vaihtunut 46-48 kokoon! En edes muista sitä aikaa kun vaatekokoni alkoi nelosella. Jotenkin olen kokoajan ihan varma että kyseinen koko olisi mahtunut päälleni jo aijemminkin, en vain ole kokeillut tai että tietyt vaatemerkit on suunniteltu isommille joten en oikeasti ole laihtunut... Jokin minussa silti hyvin hiljaisesti muistuttaa, että koon 46 paita ei olisi päälleni mahtunut vielä muutama kuukausi sitten ja tiedän sisimmissäni sen olevan totta. Miten sitä onkaan niin hiton vaikeaa uskoa?!?!?

Tänäänkin.
Löysin kaupasta kivan paidan ja päätin lähteä sovittamaan sitä. Ajattelin "repästä" ja kokeilla sitten vaikka vaan itseni kiusaksi kokoa 48, olin varma ettei se mahtuisi, joten otin mukaan myös koon 50 vaikka sekin tuntui ihan liian pieneltä. Sovitin ensin kokoa 48 ja se oli minulle selvästi liian iso! En ollut uskoa silmiäni. Hain astetta pienemmän, koon 46 paidan. Se oli sopiva vaikkakin hieman reilu sekin! Se oli todella mykistävä hetki. Vieläkään en pysty uskomaan. Olen ihan satavarma että sen paidan mitoitus on vaan normaalia reilumpi...
Samoin viime viikonloppuna, kun käytiin intersportissa. En ole siis vuosikausiin ostanut sieltä muuta kuin kenkiä, koska mikään vaate ei ole mahtunut päälleni. Kappas vaan kun viime reissulta lähti mukaan koon 48 toppahousut..... Siis toppahousut, joita olen oikeasti metsästänyt jo monia vuosia löytämättä yhtä ainuttakaan sopivaa edes nettikaupoista...
Huhhuh, kyllä ihan sanattomaksi
vetää...😳

8 Viikkoa

Painoa pudonnut nyt leikkausaamusta 8,5kg.

Hitaasti mutta varmasti 👍

Oikeastaan se on vain hyvä, että paino putoaa näin hitaasti. Ei vain siksi, että se on terveellisempää keholle vaan myös, koska psyyke pysyy paremmin mukana projektissa. Pystyy sopeutumaan paremmin henkisesti kehon ja ulkonäön muutoksiin. 

Ruokaa ei erityisesti tee mieli, sehän oli toki yksi leikkauksen tarkoituksistakin. Operaation aikana poistetaan myös suurin osa vatsalaukun seinämässä olevista nälkähormoneista, jotka aiheuttavat ruokahalua ja mielitekoja. Joten on ihan järkeenkäypää ettei ruokaa tee mieli. Tunnen vatsassani vain tyhjyyden tunteen aina välillä, kelloa kytäten tiedän milloin olisi hyvä taas syödä jotakin. Nälkätuntemusta vain on vaikea erottaa närästyksestä enkä oikein edes tiedä, tunnenko nälkää vai närästystä...
Syön edelleen 40mg:sta Somacia mutta ajoittain joudun turvautumaan jopa 80mg:een eikä aina tunnu helpottavan sekään. Tunnen kuinka vatsahapot porisee mahassa kuin kiehuva vesikattila ja rintalastan alla tuntuu välillä kovaa pistävää kipua. Syömisen jälkeen kipu yltyy ja olo on tosi tukala. Ruokasoodalla olen toistaiseksi saanut vatsan hieman rauhoitettua.
Ajattelin kokeeksi jättää kahvin pois jos syy närästykseen löytyisikin siitä ja tuntuu että olo on helpottunut parin päivän kahvittomuuden jälkeen
huomattavasti! 👍
Surullista vain, että suurena kahvin ystävänä se juoma taitaa tästä lähtien olla kiellettyjen listalla... 😔

Oireita aiheuttavia ruokia on esimerkiksi pasta, mutta riisi taas sopii ihan ok. Tulen todella täyteen ihan pienestäkin määrästä spagettia tai makaronia, lisäksi se tuntuu aiheuttavan jonkinlaista pientä dumping ilmiötäkin. Kummallista kyllä, ennen leikkausta en syönyt paljoa punaista lihaa, se tuntui jotenkin etovan, mutta nyt leikkuun jälkeen sitä tekee ajoittain mieli ja maistuu todella hyvältä. Ennen leikkausta join paljon maitoa ja käytin maitotuotteita runsaasti. Nyt leikkauksen jälkeen kaikki maitotuotteet paitsi juusto, maistuvat kamalalta jättäen suuhun hirveän maun. Ihan pakosta pitää yrittää juoda päivittäin vaikka edes vähän valion plus maitokaakaota, josta saisi kalsiumia ja proteiinia. Ajatella, ennen join kyseistä maitokaakaota litra tolkulla... Kananmunaa en ole hetkeen kokeillut, mutta sekin aiheutti aikaisemmin epämiellyttävän olon ja jonkinlaista kipuakin. Hiilihapolliset juomat tuntuvat epämiellyttäviltä mahassa mutta kyllä tuota sokeritonta energiajuomaa esimerkiksi pystyy vähän juomaan sillon tällön kunhan ensin ravistelee happoja pois. Viiniäkin on maisteltu, se tuntui käyvän päähän aika herkästi vaikken juonut kuin pienen tipan. 
Jonkin verran on makumuutoksia ruokien ja juomien suhteen tullut, mutta eniten harmittaa silti tuo kahvi.. 😕

Leikkaus tuo mukanaan kyllä kaikennäköistä. Se on suuri elämänmuutos johon liittyy paljon fyysisiä ja psyykkisiä juttuja, luopumista vanhoista tavoista ja uusien opettelua. Ei mikään helpoin tie todellakaan mutta uskon, että tähänkin pystyy kyllä sopeutumaan ajan kanssa.

Reilu 6 viikkoa leikkauksesta

Elämäni muuttuu, minä muutun. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. 

Elämäni on ollut toista kuukautta yhtä vastoinkäymistä. Leikkauksen jälkeinen elämä ei todellakaan ole ollut niin helppoa mitä ehkä monella muulla on ollut.

Koin hyvin voimakasta pahoinvointia heti leikkuun jälkeen, kärsin epätavallisen pitkään todella kovista leikkauskivuista ja sain järkyttävät vieroitusoireet tramalista niin, että meinas huonosti käydä. Lisäksi tämä kaikki on ollut ÄÄRETTÖMÄN raskasta henkisesti... ja pakko myöntää, että se on syönyt voimia aikalailla ihan kaikelta. En ole saanut edes nukuttua pitkiin aikoihin kunnollisia yöunia kun niin huolettaa ja pelottaa moni asia tässä 

"uudessa elämässäni". 

Ajoittain olen pettynyt itseeni, miksi menin sotkemaan elämäni leikkauksella, oliko tämä nyt oikeasti se mitä todella halusin? Olisinko ollut kuitenkin  onnellisempi ilman leikkausta? Olisinko pystynyt laihduttamaan sittenkin omin avuin? Välillä taas koen iloa ja onnea, että saan viimeinkin elämäni raiteilleen ja uusia mahdollisuuksia laihtumisen myötä. Odotan innolla tuloksia kun paino laskee ja hoikistun, kun päälleni mahtuu yhä vain pienemmän vaatteet, kun voin katsoa itseäni peilistä tyytyväisenä ulkonäkööni, häpeilemättä. Tunneskaalat ovat siis hyvin ääripäitä toisistaan. Näiden ajatuksien kanssa joudun ihan päivittäin painimaan tuoden mukanaan ahdistuneisuutta, pelkoa, surua mutta myös iloa, helpotusta ja toivoa. On hyvin vaikeaa selittää mitä kaikkea pään sisällä käy läpi. Tunteita ja ajatuksia on niin paljon. Liikaa.

Ulkoisesti en ole muuttunut vielä kovinkaan paljoa, josta olen kyllä hieman pettynyt... Pian 7 viikkoa kulunut ja painoa lähtenyt vaivaiset 7kg. Paino jumittaa jatkuvasti ja saattaa pysyä samassa lukemassa pitkäänkin. Mutta tottakai tuokin määrä tuntuu jo kehossa ja huomaan, ettei kävely satu jalkoihin enää niinkuin ennen. 

Lähestulkoon kaikkea pystyn syömään paitsi kananmuna on sellainen joka tökkii ja pahasti. Se aiheuttaa myös vatsakipua jostain syystä, oli se sitten missä muodossa tahansa. Makeaa ei pysty paljoa syömään eikä sitä tee edes mieli, niinkuin ei oikeastaan mitään ruokaakaan tee mieli. Sitä vain syö jotakin kun on pakko. Toisaaltahan tämä tilanne on ihanteellinen siinä mielessä, ettei ruoka tai ruoanhimo hallitse minua enää. Pystyn nyt oikeasti vaikuttamaan itse siihen mitä syön ja minkä verran. Se sellainen "kahle" ruokaan on katkennut ja olen vapaa houkutuksista ja mieliteoista. Se tuntuu kyllä kieltämättä todella hyvältä. Jonkin verran on tullut myös makumuutoksia. Kaikki entiset ruoat eivät maistu enää samalta, ei yhtä hyviltä kuin ennen. Janoa tunnen tuskin lainkaan. Jos jotakin oikein suolaista syö niin saattaa tuntua hieman janoa mutta ei muuten. Siksi minä kuljenkin aina vesipullo mukana, että muistaisin juoda. Nesteet meneekin itseasiassa hyvin alas, paitsi hiilihapolliset juomat ja alkoholi. Ne aiheuttavat ikävää kivistyksen tunnetta... 

Syömisten kanssa minulla vaan tuppaa edelleen olemaan ongelmana se nopeus. En vain millään tahdo oppia hitaasti syömään vaan tulee entiseen tahtiin vedeltyä ruokaa naamariin. Siitähän seuraa tietysti ilmakuplien puristuksiin jääminen, pulauttelua, kipua ja epämiellyttävää oloa vatsassa hetken aikaa. 

Ruoansulatus on hidastunut kamalasti ja vatsa toimii enää vain noin joka toinen päivä, kun ennen sain istua vessassa jopa 2-3 kertaa päivässä. Liian rasvaiset tai makeat ruoat tekevät helposti ripulin, joten niitä tulee välteltyä... myös siksi, että tekevät helposti niin äklön olon.

Aamuisin on nykyään vaikea saada mitään alas. Vaikka olen aina tottunut syömään aamupalaa niin enää se ei oikein tunnu onnistuvan. Saatan tuntea pahoinvointia ja minua etoo ajatuskin ruoasta. Vasta tuntien kuluttua voin harkita laittavani jotain suuhuni.

Olen pikkuhiljaa oppinut hahmottamaan silmällä miten paljon pystyn syömään ja osaan ottaa sen mukaisesti ruokaa lautaselle. En ole ekojen leikkauksen jälkeisten viikkojen jälkeen enää punninnut tai mitannut ruokamääriäni vaan syön sen minkä pystyn. Mitä vähemmän stressaan syömisistäni, sen parempi. Minusta tärkeintä on elää elämää niinkuin ennenkin, ruokailuhommat tulee siinä vierellä. Kyllä se pikkumasu ilmoittaa kun on syöty tarpeeksi. Näin sen mielestäni kuuluukin olla. 

Tässäpä näitä kuulumisia taas oli. Nyt kun olen pikkuhiljaa tramaleista vieroittautunut niin voisin jopa uskaltaa toivoa
parempia aikoja voinnilleni.👍

Henkinen leikkaus

Elämäni on viimeaikoina ollut todella kovaa myllytystä. Vastoinkäymisiä on ollut paljon, eikä niille tunnu olevan loppua. 

Huom! Tähän fiilikseen saattaa nyt vaikuttaa hyvin sekaisin olevat hormonit, sillä menkoistani ei ole ollut tietoakaan taas vähään aikaan.. ei ennen leikkausta eikä varsinkaan leikkuun jälkeen. Kehoni on niin totaalisen sekaisin, ja pää myös.

 Minua masentaa, olen surullinen ja huolissani. 

Minua masentaa tämä uusi elämä. Niin paljon opeteltavaa ja jatkuvasti saa olla syömässä, ei elämäni ennen tämmöistä ollut. Joudun aina kotoa lähtiessäni varmistamaan, että eväitä on riittävästi matkassa tai että missä on lähin kauppa/kahvila tai ravintola, josta saan jotain purtavaa kun nälkä yllättää lähes tasan tarkkaan kahden tunnin välein ja nopeampaa jos liikun paljon. Nälkätuntemus tulee vieläpä niin voimakkaana että se tuntuu kovin ikävältä, kivistää ja tekee etovan olon, ruokaa on saatava silloin välittömästi vaikka keskellä markettia. Jos jo ravintoloissa syöminen julkisesti tekee minulle epämiellyttävän ja ahdistavan olon, niin voit vain kuvitella miltä tuntuu mässyttää proteiinipatukkaa keskellä ruokakaupan käytäviä. Toiset varmaan miettii, että enkö jaksa edes kauppaa kiertää ilman, että pitää syödä... 

Kaikenlisäksi ruokahaluni on äärimmäisen huono. On ollut oikeastaan leikkauksesta lähtien. Mitään ei vain tee mieli, ei vaikka kuinka yrittäisi ruokaa ajatella. Kaupassa käynti on vaikeaa ja aikaavievää, ei ole enää niin simppeliä ostaa vain mitä kauppalapussa lukee. Tulee kierreltyä turhautuneena markettia ympäri, vaihdellen osastoja, katsellen ruokia... kaikki  tuntuu enemmän tai vähemmän inhottavalta. Onneksi tähän lukeutuu myös herkut, eipähän tule niitäkään syötyä tai korvattua "kunnon ruokia". Syöminen tuntuu pakkopullalta. Se ei tuota enää mielihyvää. Se tunne on outo, joskus hyvin hämmentävä ja ahdistavakin. Syön enää vain koska on pakko, jotta pysyisin hengissä. Kehoni on muuttunut sisäisesti niin paljon, etten välillä meinaa edes tunnistaa sitä omakseni. En voi koskaan palata enää siihen entiseen, tämän kanssa pitää oppia nyt vain elämään. Välillä tämä ajatus tuntuu niin äärettömän lohduttomalta, tekisi mieli vain pyrskähtää katkeraan itkuun. 

Olen surullinen. Elämäni on muuttunut niin kovin paljon ja niin lyhyessä ajassa. Vaikka leikkausta odottelin 1,5 vuotta, se ei ikinä pysty valmistelemaan ihmistä siihen mitä leikkauksen jälkeen käy läpi.

 Ulkonäköni on alkanut muuttumaan, kehoni on muuttunut, ajatukseni... kaikki.  Ihan niinkuin vanha minä olisi revitty sisältäni irti ja laitettu joku toinen, vieras tilalle. 

Ikävöin vanhaa minääni, en sitä että söin vääränlaista ruokaa isoja annoksia ja lihoin, vaan sitä että pystyin ylipäätään syömään kivuitta ja ongelmitta, minulla oli lempiruokani ja tiesin mistä tykkäsin. Aijemmat mieliruokani eivät enää edes ajatuksena tunnu hyvältä. 

Se on kovin surullista, koska tiettyihin ruokiin liittyy minulle rakkaita muistoja hyvin nuorena menetettyihin vanhempiini esimerkiksi. Ruoanlaitto oli yksi niistä harvoista asioista mitä sain tehdä äitini kanssa joskus kahden. Hän oli suurtalouskokki ammatiltaan. Äitini tekemät ruoat olivat taivaallisen herkullisia ja minulla on ihania muistoja hänen herkkupatojensa ääreltä. Ennen leikkausta kokkailin joitain näitä äidiltäni opittuja ruokia silloin tällöin. Ehkä ne toivat minulle joskus lohtua ikävääni, en tiedä. 

Nyt ne ruoat eivät enää houkuta, mikään ei tunnu enää samalta. Välillä voisin vain kysyä; Kuka minä oikein olen?

Olen huolissani. Siitä miten nopeasti tämä kaikki tapahtuu. Huolissani, miten kestän tämän valtavan muutoksen henkisesti. 

Leikkuun jälkeen on varmasti luonnollistakin, että kaikki pienimmätkin tuntemukset kehossa tulee huomioitua. Pienikin vihlaisu tai epätavallinen jomotus, ei mikään jää huomaamatta. Päättelen kehoni olevan hyvin herkässä tilassa tällä hetkellä. Tottakai, onhan 85% vatsalaukustani leikattu pois, joten kroppani taatusti ihmettelee, että mikäs homma se tämä nyt on. 

Liika herkistyminen vain jokaiselle pienellekkin tuntemukselle tuottaa paljon stressiä. Tunnen esimerkiksi ajoittain rintalastani alapuolella pistävää, jomottavaa kipua. En tiedä onko se vain jumiin jäänyt ilmakupla, närästystä vai mitä, mutta ohi se ainakin menee ihan itsellään jonkin ajan kuluttua. Jokainen pieni tuntemus ja nippasu tuntuu minusta niin hälyttävältä merkiltä että melkein olen soittamassa jo ambulanssia! -No ei nyt ihan, mutta melkein.. 

Tunnen usein voimakasta pelkoa oireistani, pelkään, että minulla on mahahaava tai suolitukos tai jotain muuta vakavaa. Tuntuu, että on vaikea rentoutua tai keskittyä mihinkään muuhun. Pelkään vain jatkuvasti, että kehossani on jotain pielessä. Tarkkailen itseäni kokoajan ja pelästyn jokaista kipua tai vihlaisua jonka tunnen.

En tiedä kokeeko kukaan muu leikattu tällaisia ajatuksia vai olenko minä vain seonnut. 

Tuntuu niin oudolta, että ne vanhat tavat ja tottumukset ruoan suhteen eivät enään vaan päde millään tavalla. Ennen rakastin leipää ja söin sitä monta viipaletta päivän aikana, nykyään sekin inhottaa. Toivon todella, että saisin edes pienen osan ruokahalustani takaisin. Olisi kiva pystyä syömään edes jotain ilman että se pitää tehdä puoliväkisin. 

Tosin, olen edelleen vieroittautumassa tramaleista. Se jo pelkästään voi aiheuttaa ruokahaluttomuutta, näin haluan ainakin uskoa, että se on se syyllinen tähän. Joudun silloin tällöin syömään vielä pahoinvointilääkettäkin kun keho reagoi heti kovin voimakkaasti lääkeannoksen asteittaiseen laskemiseen. Kunpa pääsisin jo pian eroon siitäkin myrkystä niin kai edes osa "oireistani" helpottuisi.

5 viikkoa

Viisi viikkoa leikkauksesta. Vaikka vastoinkäymisiä on ollut enemmän kuin tarpeeksi, niistä on silti selvitty. Elämä alkaa vihdoin näyttää taas valoisamman puolensa. Kipuja ei juurikaan enää ole ja vieroitusoireetkin on kurissa kun pikkuhiljaa tramalista vierottaudun.

Palasin töihin maanantaina. Olin niin onnellinen, että viimeinkin kaiken tämän  myllerryksen jälkeen alkaa arki! Se ihana harmaa ja tasainen arki, voi kuinka sitä olenkin kaivannut!

Töihinpaluu tuntui mukavalta, mutta se, mikä minua sielä odotti.. tuntui vähemmän mukavalta. Olin kertonut leikkauksestani työpaikallani ehkä noin viidelle ihmiselle, niille, joihin kuvittelin pystyväni luottamaan. Ihmettelin ekan päivän jälkeen, kun eräs vieraampi gollega, jolle en ole leikkuusta edes maininnut, tuli utelemaan vointiani operaatioon liittyen. Hyvin pian minulle selvisikin, että siis aivan koko laitos tiesi siitä!! Siivoojista, opiskelijoista ja aivan tuiki tuntemattomista lähtien, työpaikallani tiedettiin, että olin käynyt lihavuusleikkauksessa. Siitä puhuttiin minun läsnäollessani isolla porukalla sellaisten kuullen, jotka eivät vielä tienneet. Nöyryyttävää.. Nyt JOKAINEN haluaa kuulla ja tietää miten se meni ja kuinka olen toipunut, kyselevät vointiani ym. 

Tämä oli aivan valtava järkytys! En ole pystynyt kertomaan leikkauksesta monelle perheenjäsenellenikään, koska koen niin voimakasta häpeää asiasta. Pelkään joutuvani naurunalaiseksi, minua ahdistaa mitä muut ajattelevat asiasta... Monilla on ennakkoluuloja ja täysin vääriä käsityksiä lihavuusleikkauksesta. Jotkut ajattelevat sen olevan ns. "oikotie" onneen ja laihtumiseen, jotkut ajattelevat leikkauksen olevan ikäänkuin taikatemppu jonka jälkeen en enää koskaan lihoa... niinkuin työkaverinikin luulivat kunnes korjasin heidän käsityksensä. Ihmiset ovat NIIN tietämättömiä ja suht monilla tuntuu aina olevan se "joku tuttu" joka käynyt lihavuusleikkauksessa, laihtunut hirveesti ja lihonut vähintääkin samoihin mittoihin takaisin. Lihavuusleikkauksien maine on kärsinyt juuri näiden tarinoiden vuoksi melkoisesti. 

Pakko kyllä sanoa, että olen TODELLA pettynyt ja tyrmistynyt... Ne ihmiset joihin silloin uskalsin luottaa tässä asiassa, pettivät minut täysin. Nyt työpaikallani kytätään joka ikinen leivänmurunenkin jonka syön ja kysellään mitä muuta olen syönyt päivän aikana ja mitä minulla on levitteenä kaurakorppuni päällä ym. Pienen masuni vuoksi joudun syömään useammin varmaan kuin moni muu söisi ja se herättää huomiota.. olen yrittänyt syödä piilossa, salaa muilta.. Tuntuu kamalalta olla lihava, ja syödä jatkuvasti.. Tiedostanhan minä sen toki itse että syötävä on, mutta  muut varmaan miettii, että miten voin laihtua kun syön kokoajan. He eivät käsitä sitä miten pieniä määrät ovat. Lisäksi minua tuijotetaan enemmän päästä varpaisiin, että olenko laihtunut. Siis todella ahdistavaa.. 

Eihän ihmiset varmaankaan kauaa jaksa syömisiäni tarkkailla, onneksi, mutta aina on ne tietyt, jotka jaksaa. Valitettavasti. Minunkin työpaikallani sellaisia muutamia on. Tiedän, että pitäisi olla välittämättä toisten mielipiteistä ja ajatuksista, tiedän että ainoastaan minä itse tiedän parhaiten miten asiat on, muilla ei ole mitään merkitystä. Siitä huolimatta tuota ajatusta on niin kovin vaikea mahduttaa aina päähänsä. Koen silti, että minun luottamukseni on petetty ihan pahimman mahdollisen kerran. En ole vielä kerennyt käsittelemään edes omia ajatuksiani leikkaukseen liittyen niin nyt saan olla kokoajan kertomassa jotain jollekkin.. En todellakaan olisi koskaan halunnut tehdä tästä tällaista numeroa.. ja näin pienessä, juoruilevassa kylässä tietää pian varmasti ihan kaikki.. Itkettää, turhauttaa, raivostuttaa, hävettää... ja vituttaa.. miksi menin koskaan luottamaan kehenkään työpaikallani! 

Olisin toivonut, että saisin itse kertoa sitten kun olen siihen valmis ja selvitellyt ensin ajatuksia itseni kanssa. Mutta tää meni nyt näin.

Olihan töihinpaluussa edes se hyvä puoli, että liikunnan vuoksi paino tipahti yhtäkkiä reilu 3kg!! 😊

Voihan jumitus!

Uusi pieni massuni täyttää muutaman päivän päästä JO viiden kokonaisen viikon verran! Voi että miten aika menee äkkiä, välillä tuntuu ihankuin olisi vasta kotiutunut sairaalasta! 😳

En tiedä enää mikä kehoani vaivaa kun se ei nyt suostu luopumaan painosta grammaakaan, päinvastoin. 

Painoin pahimmillani 138kg syksyllä 2015. Leikkausaamuun mennessä eli kahden vuoden aikana sain ene-dietit mukaanlukien noin -19kg pois, painoin leikkausaamuna 119.1kg. 

Leikkuun jälkeen olen saanut VAAN -4kg pois, painoni on siis tällähetkellä 115.3kg ja tuon luvun alapuolelle en tahdo päästä sitten MITENKÄÄN. 

Vajaa viikko sitten paino jopa nousi 1,4kg kunnes taas laski tuohon 115kg paikkeille. 

Luulen, että kroppani on vaipunut jonkin sorttiseen "säästöliekkiin" tms. Hiilarit ovat pysytelleet jo toista kuukautta noin 50g /päivä, joten tankkasin yhden viikonlopun hiilareita niin paljon kuin pystyin. Ajattelin sen boostaavan laihtumistani, tuloksetta. Lisäksi olen pyrkinyt nostamaan kaloreita aijemman 800kcal sijaan noin 1200-1500kcal paikkeille, eli hieman "terveemmälle" tasolle, ei vaikutusta. Pyrin liikkumaan jos en nyt päivittäin niin kuitenkin muutamia kertoja viikossa teen noin 2-3km lenkkejä, juon 1-1,5 litraa päivässä. En vain tajua miksei mitään tapahdu. Proteiineistakin olen huolehtinut ja tarkistellut aika ajoin, että saan niitä noin 70-80g päivän aikana, välillä jopa enemmänkin. Mutta ei, jumissa ollaan ja lujaa! En vaan keksi enää mitään konstia tähän enkä jaksa edes yrittääkkään.

Antaa olla, putoo jos putoo, ei jaksa kiinnostaa! 😡